Epilepsia

Hän kosi minua tai minä häntä tai samaan aikaan, en muista. Nyt ollaan tosin erottu eikä harmita pätkääkään.

Hänen kaverinsa sanoivat:'Älä vaan mene ton naisen kanssa naimisiin. Epilepsia ja pullerokin vielä ja köyhä ym ym.' Hän ei ollut nähnyt yhtään kohtausta eikä tullut näkemäänkään 7 vuoden aikana. Vapisin vähän nukahtaessa, mutta ei muuta.
Kaverit löivät vetoa, että kauanko liitto kestää. Aivan naurettavaa.

Avioliiton aikana laihdutin 20 kiloa ja aloin tienata. Tienasin enemmän kuin mieheni. Sitten tulivat muut naiset oven taa pyytämään miestäni liikenteeseen. Kun sitten olin varma, että joku huolehtii miehestäni kauemminkin, lähdin.

Sanoin lähtiessäni, että epileptikko-nainen pärjää elämässä sata kertaa paremmim kuin miehet, joista ei ole mihinkään terveinäkään. Mulla on ajokorttikin. Mieheni kärähti ratista maanantai-aamuna. Soitin itse kytille...kukaan ei loukkaantunut.

En ole kylmä ihminen. Nuo tapahtumat ovat elämäni käännekohtia ja kirjoitan ne nyt kovalla tekstillä. Siivoan, pyykkään, teen ruokaa ym ym. Palvelin miestäni siihen päivään asti, kun olin jo pakannut.

Entinen mieheni pyysi takaisin luokseen. Sillä oli jo uusi muija ja hän petti sitä mun kanssa yhtenä iltana, kumilla tietenkin. Sanoin, liha on heikko ja lähdin viimeisen kerran. Miehen kaverit sanoivat: "Kato, muija on tullu järkiinsä:"

Mielestäni epilepsiasta puhutaan yleisesti liian vähän. Monilla on vieläkin käsitys kaatumatudista, niinkuin vanha kansa sanoi.

Epilepsia tuntuu pelottavalta niiden mielestä jotka eivät siitä mitään tiedä.

Itse sairastuin 10 vuotta sitten epiin. Vietän normaalia nuoren naisen elämää. Käyn töissä, ajan autoa, juon alkoholia ja olen niinkuin muutkin kanssaihmiset. Kun itse kerroin sairaudestani ystävilleni he ottivat sen hyvin. Kun he tietävät sairauden luonteen, niin heitä ei pelota. Puhukaamme epilepsiasta yhdessä! Tätäkin sairautta on yhtä monta eritasoista kun on epileptikoitakin. Eletään sovussa toistemme kanssa!

Mummoni oli epileptikko 14 vuotiaasta saakka ja sen aikaisilla lääkkeillä voi arvata, että kohtauksia tuli niistä huolimatta. Hän oli kahdesti naimisissa, synnytti 7 lasta 3 eri miehelle, adoptoi yhden lisää ja kasvatti 7 aikuisiksi asti. Raatoi epilepsiasta huolimatta, sillä perhe oli köyhä. Marjasti, sienesti, pesi pyykit ja puolusti lapsiaan kuin tiikeri. Arjen katkaisi uupumuksen laukaisema kohtaus. Pieni lepo ja työ jatkui. Mummo ei nähnyt sairauttaan ongelmana ikinä kohtauksista huolimatta, ei pitänyt itseään erilaisena. Hän oli vahva ja kova nainen, epileptikko ja suurperheen äiti. Vaarini oli rohkea naidessaan tämän ylpeän lesken, epileptikon. Se oli kova juttu siihen aikaan, 50 -luvulla. Lapsista kaksi sairastui epilepsiaan.

Meissä lapsenlapsissa on epileptikoita, yksi meistä on kehitysvammainen.
Mummon esimerkkiä noudattaen kannamme kaikki sairautemme ylpeydellä.

Väännämme sairaudestamme vitsiä, emme kuulu epiyhdistyksiin emmekä käy tukileireillä. Minulla ja sisarellani on epileptikoina toisistamme tukea ja suvusta tietenkin. En kanna merkkejä, en ranteessa enkä kaulassa. Aiemmin minulla oli mummon perintönä hopeinen epimerkki kaulakorussa, ketju katkesi enkä ole ehtinyt löytää uutta.

Olet oikeassa ja meidän pitäisi ihan oikeasti nousta paikasta joka on pimeä ja tehdä se tunnetuksi valkeaksi luonon niityksi!

P.S.oikeasti

T:Asiantuntia

onneks en ite sairasta kyseistä sairautta. mutta pakko ottaa kantaa koska kyseessä on kuitenki tauti johon meistä jokainen saattaa sairastua vaikka emme oisi epileptikoiden kanssa ees tekemisessäkää.

ja sama koskee diabetesta eli sokeritautia sairastavia. meidän on pystyttävä ottamaan huomioon nämä henkilöt ihmisiähä hekin ovat

ja sama sais koskea myös esim downin syndrooma sairastavia heilläki on oikeus sosiaaliseen elämään samoin ku epileptikoilla ja diabeetikoilla.

vai liittyyks suvaistemattomuudeen kenties mahollisesti pelkoaki? et saisitte tartunnan siittä ku ootte olleet esim jonku Downin syndroomaa sairastavan kanssa tekemisessä.

sori vaan ku otin diabeetikot ja downin syndroomaa sairastavat mukaan tähän keskusteluun.
mutta näitä kolmea ryhmää yhdistää se asia et heitä pelätään ja heitä syrjitään tautinsa vuoksi. eivätkä hei voi mittää sille. ja enkä mäkään voi esim mittään sille et sairastan kilpirauhasen-vajaatoimintaa.

Moi! Olen epileptikko; sairastuin 2002. Kukaan ei ole katsonut mua kieroon, pelännyt, kauhistunut, syrjinyt taí pitänyt outona kun olen kertonut että mulla on epilepsia.

Totean vaan rauhallisest: mulla on epilepsia.
Ikään kuin puhuisin kaurapuurosta, maailman tavallisimmasta asiasta ja koko homma on sillä kuitattu. Ikään kuin kyseessä olisi pikkujuttu, vaikka epilepsia ei ole pikkujuttu.

Ainoastaan äitini ja veljeni ottivat siitä lyömäaseen minua vastaan ja se oli hyvin järkyttävää. Ketkä ovat syrjineet minua? Ainoastaan omat perheenjäsenet.
Että näinkin tämä voi mennä.

No jopas on huonoja kokemuksia. Jos joku loukkaisi minua tuolleen, niin antaisin siivistyneesti sille turpaan. Sen olen myös tehnyt joillekin ja se on herättänyt vain kunnioitusta.

Sinänsä kai liikun niin sivistyneissä piireissä ja kokeineissa, että jokaisella omat ongelmansa ja epilepsia on tosiaan vain yksi ongelma. Elämän saa sekaisin muuten paljon pahemmin.

Mielestäni Epilepsialiitto on epäonnistunut tosin työssään jo pitkään. Kiitos Reetta Kälviäisen ja ei tuo Tapani Töllikään paljoa epileptikoiden asiaa tee tunnetuksi, vaikka onneksi joitakin kirjoituksia ja vierailuja tekee.

Olen odottanut hänen pääkirjoitusta Epilepsialehteen, mutta eipä kirjoita siihen surkeaan lehteen mitään.