Venäjä on Suomen valtion, kansakunnan, kansallisen kulttuurin ja identiteetin kummisetä, taikka suorastaan isä. Suomen olemassaolo johtuu Pietarin olemassaolosta. Pietarin perustaminen oli tärkein tapahtuma Suomen historiassa, koska se teki Suomen kuumisen Ruotsin pitemmän päälle mahdottomaksi ja siten Suomen itsenäisen historian mahdolliseksi. Pietarin perustamisen jälkeen oli vain ajan kysymys, milloin venäläiset siirtäisivät Ruotsin rajan Pietarin lähistöltä Pohjanlahdelle.
Ennen Suomen sotaa 1808-1809 Suomi oli maantieteellinen käsite, joukko Ruotsin läänejä sekä Venäjän puolella oleva Viipurin kuvernementti. Näistä aineksista Aleksanteri I loi Suomen valtion, Suomen suuriruhtinaskunnan. Tämän autonomisen valtion Venäjä 1800-luvun mittaan vähitellen erotti kielellisesti, kulttuurisesti ja aineellisesti Ruotsista. Venäjä tuki Suomen ja suomalaisuuden syntyä, suomenmielisyyttä, kunnes se alkoi uhata keisarikunnan yhtenäisyyttä ja turvallisuutta. Suomalaiset uskoivat, että heitä oltiin kokoaan venäläistämässä. Oli unohdettu, että minkä Venäjä oli antanut, lahjoittanut, se voisi ottaa poiskin, takaisin. Asioiden tämän laidan ymmärsivät ainoastaan vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet kuten J. K. Paasikivi, Suomen historian suuri realisti ja Venäjän ymmärtäjä, joskaan ei tahdoton myötäilijä.
Ikävä kyllä Suomesta tuli itsenäinen Neuvosto-Venäjän suostumuksella, mutta saksalaisten avulla. Venäjän keisarikunnan perillinen Neuvostoliitto ei unohtanut saksalaisten maihinnousua Suomeen 1918, interventiota joka oli tapahtunut vastoin valkoisten ylipäällikkö Mannerheimin toivomusta, ilman että hän sitä olisi kyennyt estämään. Neuvostoliitto ei unohtanut sitäkään, että 1919 valotionhoitaja Mannerheim olisi tahtonut Venäjän valkoisia tukeakseen hyökätä Suomesta Pietariin. Suomen raja määriteltiin Tartossa liian edullisesti, kuten Paasikivi myöhemmin tunnusti. Mitä Stalin ja Molotov vaativat suomalaisilta 1939, olisi pitänyt antaa jo 1920. Etelä-Kannas olisi voitu vaihtaa suurempaan alueeseen Itä-Karjalasta, kenties yhtä suureen kuin Stalin lupasi Kuusisen kommunistihallitukselle talvisodan alussa. Mutta suomalaiset eivät Tartossa nähneet "laillisen valtioalueensa" rajojen hienosäädön välttämättömyyttä eivätkä käsittäneet bolshevikkien sotilaallisia ja puolustuksellisia perusteita. Tämä kostautui myöhemmin. Luottamus jäi syntymättä.
Ulkoministeri Erkko antoi Suomen neuvottelijoille 1939 tunnetun turmiollisen ohjeensa: unohda, että Venäjä on suurvalta. Hän olisi voinut lisätä: unohda, että Suomi on Venäjän luomus, olemassaolonsa velkaa Venäjälle. Kun Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden, ja kun Stalin 1944-1948 jätti Suomen miehittämättä, he olivat tsaari Aleksanterin työn jatkajia, Suomen uusia perustajia, Suomen kansakuntana olemisen vahvistajia, suuria Suomen ystäviä, jollaiseksi pääministeri, myöhempi presidentti Kekkonen aivan vakavissaan ja kaiken lisäksi todenmukaisesti Stalinia muistopuheessaan luonnehti. Kun Kekkonen neuvotteli venäläisten kanssa YYA-sopimuksen 1948, hän teki jotain minkä Suomi olisi voinut tehdä jo 1938, parempaan aikaan, paremmin ehdoin, valtioruumiinsa silpoutumatta.
Talvisota oli Erkon sota, jatkosota Wittingin. Näiden herrojen jälkimaine on historiassamme oikeutetusti musta. Kunpa Paasikivi olisi ollut ulkoministerinä heidän sijastaan. Nykyisinkin tarvitsemme paasikiviläistä raudanlujaa realismia, emme erkkolais-wittingiläis-stubbilaista haihattelua ja vaarallista seikkailupolitiikkaa. Pienellä maalla, jonka koko kansallisen olemassaolon sen suuri naapuri on sille lahjoittanut, ei ole varaa niin suuriin virheisiin kuin mitä Erkko ja Witting 1939-1941 tekivät. Miten on, herra Stubb? Oletko oppinut historiastamme mitään? Oletko käsittänyt, miksi meillä historia ylipäänsä on, ja miten monta kertaa se olisi voinut päättyä, jos Paasikiven linja ei olisi lopulta voittanut? Sen linjan ei saa antaa katketa.
Ennen Suomen sotaa 1808-1809 Suomi oli maantieteellinen käsite, joukko Ruotsin läänejä sekä Venäjän puolella oleva Viipurin kuvernementti. Näistä aineksista Aleksanteri I loi Suomen valtion, Suomen suuriruhtinaskunnan. Tämän autonomisen valtion Venäjä 1800-luvun mittaan vähitellen erotti kielellisesti, kulttuurisesti ja aineellisesti Ruotsista. Venäjä tuki Suomen ja suomalaisuuden syntyä, suomenmielisyyttä, kunnes se alkoi uhata keisarikunnan yhtenäisyyttä ja turvallisuutta. Suomalaiset uskoivat, että heitä oltiin kokoaan venäläistämässä. Oli unohdettu, että minkä Venäjä oli antanut, lahjoittanut, se voisi ottaa poiskin, takaisin. Asioiden tämän laidan ymmärsivät ainoastaan vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet kuten J. K. Paasikivi, Suomen historian suuri realisti ja Venäjän ymmärtäjä, joskaan ei tahdoton myötäilijä.
Ikävä kyllä Suomesta tuli itsenäinen Neuvosto-Venäjän suostumuksella, mutta saksalaisten avulla. Venäjän keisarikunnan perillinen Neuvostoliitto ei unohtanut saksalaisten maihinnousua Suomeen 1918, interventiota joka oli tapahtunut vastoin valkoisten ylipäällikkö Mannerheimin toivomusta, ilman että hän sitä olisi kyennyt estämään. Neuvostoliitto ei unohtanut sitäkään, että 1919 valotionhoitaja Mannerheim olisi tahtonut Venäjän valkoisia tukeakseen hyökätä Suomesta Pietariin. Suomen raja määriteltiin Tartossa liian edullisesti, kuten Paasikivi myöhemmin tunnusti. Mitä Stalin ja Molotov vaativat suomalaisilta 1939, olisi pitänyt antaa jo 1920. Etelä-Kannas olisi voitu vaihtaa suurempaan alueeseen Itä-Karjalasta, kenties yhtä suureen kuin Stalin lupasi Kuusisen kommunistihallitukselle talvisodan alussa. Mutta suomalaiset eivät Tartossa nähneet "laillisen valtioalueensa" rajojen hienosäädön välttämättömyyttä eivätkä käsittäneet bolshevikkien sotilaallisia ja puolustuksellisia perusteita. Tämä kostautui myöhemmin. Luottamus jäi syntymättä.
Ulkoministeri Erkko antoi Suomen neuvottelijoille 1939 tunnetun turmiollisen ohjeensa: unohda, että Venäjä on suurvalta. Hän olisi voinut lisätä: unohda, että Suomi on Venäjän luomus, olemassaolonsa velkaa Venäjälle. Kun Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden, ja kun Stalin 1944-1948 jätti Suomen miehittämättä, he olivat tsaari Aleksanterin työn jatkajia, Suomen uusia perustajia, Suomen kansakuntana olemisen vahvistajia, suuria Suomen ystäviä, jollaiseksi pääministeri, myöhempi presidentti Kekkonen aivan vakavissaan ja kaiken lisäksi todenmukaisesti Stalinia muistopuheessaan luonnehti. Kun Kekkonen neuvotteli venäläisten kanssa YYA-sopimuksen 1948, hän teki jotain minkä Suomi olisi voinut tehdä jo 1938, parempaan aikaan, paremmin ehdoin, valtioruumiinsa silpoutumatta.
Talvisota oli Erkon sota, jatkosota Wittingin. Näiden herrojen jälkimaine on historiassamme oikeutetusti musta. Kunpa Paasikivi olisi ollut ulkoministerinä heidän sijastaan. Nykyisinkin tarvitsemme paasikiviläistä raudanlujaa realismia, emme erkkolais-wittingiläis-stubbilaista haihattelua ja vaarallista seikkailupolitiikkaa. Pienellä maalla, jonka koko kansallisen olemassaolon sen suuri naapuri on sille lahjoittanut, ei ole varaa niin suuriin virheisiin kuin mitä Erkko ja Witting 1939-1941 tekivät. Miten on, herra Stubb? Oletko oppinut historiastamme mitään? Oletko käsittänyt, miksi meillä historia ylipäänsä on, ja miten monta kertaa se olisi voinut päättyä, jos Paasikiven linja ei olisi lopulta voittanut? Sen linjan ei saa antaa katketa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti 4.12. 1917. Venäjällä ei ollut asiaan osuutta.
Tavlvsota johtui NL:N aluevaatimuksista, jotka Suomen hallitus ja eduskunta hylkäsi. Erkko ei päättänyt asioista yhtä vähän kuin Witting -41 tai Stubb nykyisin. Paasikivi piti Saksaa - 41 tuhat kertaa parempana kuin Neuvostoliittoa. Jälkiviisaus on sitten eri asia.
Perewhdy edes pikkuisen historiaan ennenkuin alat esittää juttujasi.
Alkupuolessa tekstiäsi on paljon hyvää, mutta vuonna 1939 eivät neuvottelut olisi auttaneet mihinkään. Luen Baltian tapahtumista, jos et usko. Suomi teki oikean valinnan.
Jonkinlaisia pieniä aluemyönnytyksiä olisi toki voinut tehdä, mutta nythän tiedetään, että Stalinilla oli muuta mielessä: Suomi kuului hänelle Saksan kanssa käytävän kaupankäynnin seurauksena: aluemyönnytykset olisivat vain parantaneet hyökkäysasemat.
Itsepäisyys pelasti Suomen.