Entinen miesystäväni kuoli reilut puoli vuotta sitten äkillisesti. Suhteemme päättyi jokseenkin puoli vuotta aiemmin, emme olleet toistemme kanssa missään tekemisissä. Siihen ei ollut syynä riita, vaan olimme kummatkin ikävöinnistä huolimatta päättäneet, ettemme enää palaa yhteen. Kumpikin tiesi, miltä eron tuska tuntuu, sillä rakkautta oli puolin sekä toisin. Erottu ja taas palattu yhteen oli siis tuttua.
Ikävä ja tuska rinnassa oli mieletön. Rakkaus ex:ääni kohtaan oli se voima, etten ottanut enää yhteyttä. Sillä tiesin, miten paljon myös hän kärsi ja uskon, ettei hänkään ottanut yhteyttä minuun. Useat asiat ja olosuhteet pakottivat eroon. Rakkaus voittaa kaiken, sanotaan. Tässä tapauksessa kunnioitimme toistemme tunteita, niin että ajan kanssa tuska ja ikävä vähä vähältä haihtuu tai jotain..
Jossain kohtaa uskoin jo päässeeni suurimman ikävän yli ja sitten sain kuulla rakkaani kuolleen. Elämä pysähtyi. En halunnut uskoa, ajoin paikkaan, missä elvytysyritys ei enää rakastani pelastanut. Ymmärsin ympärilläni olevista välineistä, että ambulanssin henkilökunta oli kyllä yrittänyt kaikkensa. Elin seuraavat kuukaudet ikään kuin poissa itsestäni, en muista oikeastaan mitään. Huusin yksin tuskaani, itkin kotona, kaupassa, missä vain. Valokuvat muistonani elin aikaa, jolloin olimme rakastuneita ja uskoimme selviävämme elämän meille asettamista haasteista.
Nyt istun yksin ja kirjoitan tästä ensimmäistä kertaa. Ikävä on vielä, tunnen toisinaan hänen läsnäolon.
Jätin tarkoituksellisesti tarinani näin ympäripyöreäksi, en haluaisi kenenkään tunnistavan meitä. Haluan suojella rakkaani muistoa.
Ikävä ja tuska rinnassa oli mieletön. Rakkaus ex:ääni kohtaan oli se voima, etten ottanut enää yhteyttä. Sillä tiesin, miten paljon myös hän kärsi ja uskon, ettei hänkään ottanut yhteyttä minuun. Useat asiat ja olosuhteet pakottivat eroon. Rakkaus voittaa kaiken, sanotaan. Tässä tapauksessa kunnioitimme toistemme tunteita, niin että ajan kanssa tuska ja ikävä vähä vähältä haihtuu tai jotain..
Jossain kohtaa uskoin jo päässeeni suurimman ikävän yli ja sitten sain kuulla rakkaani kuolleen. Elämä pysähtyi. En halunnut uskoa, ajoin paikkaan, missä elvytysyritys ei enää rakastani pelastanut. Ymmärsin ympärilläni olevista välineistä, että ambulanssin henkilökunta oli kyllä yrittänyt kaikkensa. Elin seuraavat kuukaudet ikään kuin poissa itsestäni, en muista oikeastaan mitään. Huusin yksin tuskaani, itkin kotona, kaupassa, missä vain. Valokuvat muistonani elin aikaa, jolloin olimme rakastuneita ja uskoimme selviävämme elämän meille asettamista haasteista.
Nyt istun yksin ja kirjoitan tästä ensimmäistä kertaa. Ikävä on vielä, tunnen toisinaan hänen läsnäolon.
Jätin tarkoituksellisesti tarinani näin ympäripyöreäksi, en haluaisi kenenkään tunnistavan meitä. Haluan suojella rakkaani muistoa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaa samalle kun muutama kuukausi isäni ja äitini avioeron jälkeen isäni kuoli ja äitini koki varmasti samankaltaisia tunteita. Ilmeisesti olet pahimman yli jo päässyt ja surua ja ikävää ei korjaa kun aika. Voimia sinulle.