Kysymys surusta

Kyllä voi. Suru helpottaa aikaa myöten. Ikävä jää, mutta se muuttaa muotoaan sellaiseksi lämpimäksi kaipuuksi.

Voimia sinulle, kyllä se siitä vielä helpottaa.

En ole ehkä oikea ihminen vastaamaan tähän, suruni on vielä niin tuore. Minä uskon siihen. Uskon, että voimme olla onnellisia jälleen. Surun varjo kulkee vielä mukana mitä ikinä teenkin. Ehkä hymyilen, koitan esittää vahvaa, mutta mieleni on surullinen ja varjo on aina mukana. En ole täysin onnellinen oikeasti. Kukaan ei huomaa sitä surua, sitä painolastia, taakkaa, mitä kannan sisälläni. Ihmiset joskus kysyvät surenko vielä. Varsin typerä kysymys... Eikö se ole päivänselvää? Pitääkö sitä koko ajan itkeä, että näyttää surulliselta? Suurin tuska ei näy ulospäin. Mitä ulkopäin näyttää on pientä siihen miltä se tuntuu.

Voimia sinulle kantamaan tuskista suurin. Aika helpottaa, pikku hiljaa haava umpeutuu. Voimme ajatella rakastamme ilman tuskaa. Meidän on kuitenkin autettava aikaa ja päättää, että selviämme. Kohtaamalla kärsimyksemme. Vain siten voimme voittaa vastustajamme. Pakenemalla voimme vain hävitä... Surun matka on pitkä ja karikkoinen. Täynnä kiviä, kuoppia ja ansoja. Lankeamme ansoihin ja itkemme tuskaa. Pian matka jatkuu ja pelkäämme seuraavaa ansaa. Viimein aurinko pilkistää pilvein takaa. Tumma varjo väistyy. Näemme tien minne kuljemme. Emme astu enää ansoihin. Elämä on voittanut.

Kaunista kesää sinulle ja voimia surun tielle. Täällä meitä on monta, jotka jaamme tuskaamme. Niin se helpottaa ja voimme voittaa vastustajamme. Yhdessä matka on kivuttomampi ja helpompi.

Elämäni suuri rakkaus kuoli 12 vuotta sitten. Oltiin oltu yhdessä liki 30 vuotta. Se vei pohjan kaikelta. Jossain vaiheessa olin alkoholistiparantolassa ja sovittelin narua kaulaani. Ei ollut elämässä mitään muuta kuin tuskaa. En saanut henkeä itseltäni ja juomiseenkin kyllästyin ja surukin vaihtui raivokkaasta tuskasta hiljaiseksi kärsimiseksi. Kontaktit entisiin perheystäviin palasivat ja muutama syveni ystävyydeksi. Edesmenneen puolisoni hyvän lapsuudenystävän välit kehittyivät läheiseksi. Hänen puolisonsa, perheystävä hänkin tietysti, oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Muutaman vuoden kuluttua ystävyys syveni ja oltiinkin naimisissa ja oltiin tehty entisestä surutalosta elävä ja onnellinen koti, jossa molempien aikuiset lapset perheineen vierailevat ahkeraan. Edesmenneistä puolisoistamme on puhuttu aina, viety kynttilät ja kukat haudoille ja joskus itkettykin haikeille muistoille ja ikävälle. Suru on varmasti molemmilla jossain taka-alalla, mutta ei se ole enää mikään musertava voima vaan vain osa elämäämme. Kuitenkin päällimmäisenä on meidän rakkautemme ja onnemme, jossa menneet puolisot ovat mukana ikään kuin taustalla mm. lasten ja heidän perheittensä kautta. Varsin onnellisia ollaan vaikka surukin on mukana elämässä, paitsi puolisot, ollaan molemmat menetetty vanhemmat ja sisaruksia, puoliso myös kaksi lapsistaan. Jollain tavalla vain elämä opettaa hyväksymään sen, että kuolema on osa sitä, aina jollain tavalla läsnä ja mukana. Aina se pysäyttää, mutta kohta matka jatkuu taas.

Niin, sinä aloittaja ihmettelet, että voiko enää olla elämässä täysin onnellinen. Taidat olla varsin nuori ihminen, jolla on lapsuuden kulta-aika vielä lähellä muistoissa? Elämässä sattuu kaikenlaista ja kuolemakin on aina mukana. Ei kait sitä voi koskaan täysin onnellinen olla niin kuin ei täysin surullinenkaan. Kuitenkin normaali mieleltään suht terve ihminen jaksaa surun läpi musertumatta. Anna vain nyt surullesi aikaa ja yritä nähdä sieltä mustuuden keskeltä myös kauneus. Älä aina ajattele, että se läheinen on nyt poissa enkä voi koskaan nähdä häntä, vaan joskus myös puhu hänelle kauniisti, kiitä häntä siitä, että hän oli luonasi niin monta vuotta ja antoi kauniita hetkiä. Vaali niitä muistoja ja iloitse niistä hyvistä hetkistä. Eivät ne kuole niin kuan kun ne ovat muistoissasi.

Kiitos teille kaikille kannustuksesta ja lohdutuksesta..sanojenne avulla on helpompi jatkaa suruntietä eteenpäin, uskoen olon vielä paranevan ajan myötä.