Viikko sitten yllättäen äitini kuoli yöllä nukkuessaan. Kun sain sen tiedon niin menin aivan sekaisin en voinut uskoa sitä. Juurihan edellispäivänä olimme jutelleet puhelimessa ja minun piti mennä hänen luokseen käymään. Sitä päivää ei enään tulekaan, kun sen voisin tehdä. En saanut hyvästellä rakasta äitiäni. En sanoa mitä hän merkitsi minulle. Näimme tosi usein ja olimme niin läheisiä. Nyt vaan itken, itken ja ikävöin ja tuntuu että sydän halkeaa. Joku painaa sitä kokoon. Elämän pitäisi jatkua sanoo niin monet, mutta nyt tuntuu että se on pysähtynyt. Kaikki vaan menee eteenpäin itse haluisin taas taaksepäin siihen hetkeen kun juttelin äitini kanssa...ei kun siihen hetkeen kun olin äitini luona. Vielä tämä on kuin unta ja odotan, että herään tästä. Pakko vaan purata tämä jonnekin, kun läheiset kaikkoaa eivätkä halua jutella eivät ymmärrä miltä tämä tuntuu. Olen niin yksin surun kanssa. Mitenkä tämän voi käsitellä kun ei voi edes uskoa että tämä on totta?
Suunnaton Suru
Miksi?
151575
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Otan osaa suruusi! En osaa sanoa vastauksia kysymyksiisi. Minunkin äitini menehtyi viime viikolla. Hän oli sairas, mutta kuolema oli silti yllätys ja järkytys - ei sen näin pian pitänyt tulla. Minua lohduttaa ajatus, että äidillä on nyt kaikki hyvin. Kävin myös ruumishuoneella häntä katsomassa ja silittämässä. Hän oli niin levollinen, ja onnellisen näköinen. Se helpotti. Sanoin vielä hänelle, että rakastan häntä ja pyysin anteeksi. En ehtinyt tehdä niin hänen eläessään.
En tiedä olisiko sinulle apua siitä, jos voisit käydä hyvästelemässä äitisi. Jos näkisit, että hänellä on kaikki hyvin? Sillä nythän hänellä on kaikki hyvin. Rauha.
Jos haluat meilailla, niin lähetä palstalle meiliosoitteesi.
Voimia!
Vaikka näinkin äitini kuolleena niin siltikin tuntuu, etten voi sitä vieläkään uskoa todeksi. Hautajaiset ovat ohi ja kävin haudalla. Vaikka siinä on kyltti ja siinä äitini nimi niin siltikin en vain voi uskoa tätä. Äitini oli vielä ihan hyvässä kunnossa eikä mitään vakavaa sairautta ollut. Nyt vaan pitää odottaa sitä mikä oli syy miksi äiti kuoli. Joka päivä itken ja ikävöin äitiä ja mietin sitä, että vielä joskus näkisimme. Toivon niin kovasti ja se on ainoa asia miksi jaksaa. Kiitos sulle tosi paljon!! Ja paljon VOIMIA sullekin!.
On hyvin mahdollista että tapaat äitisi taas aikanaan, itse uskon fyysisen kuoleman jälkeiseenkin elämään tuollapuolen. Muka-tietävät ihmiset, jotka "tietävät" kertoa ettei kuoleman jälkeen ole mitään, ovat itseasiassa aika hassuja: Sitähän ei kukaan tavallinen kuolevainen vain voi tietää vaan sitten sen näemme jos näemme. Minulle isä tuli monta kertaa uniin näyttämään hyvää oloaan, ja ns. oudot kokemukset monilla ihmisillä läheisen poismenon jälkeen ovat uskoakseni totta. Omista kokemuksistanikin sen tiedän.
Uskon siis että jälleentapaamista ei voi välttää kun kaikki täältä lähdemme.
Lohduttavia sanoja kirjoitit ja niillä jaksaa eteenpäin kun mietin että vielä äitini näen ja saan hänelle kertoa sen mitä jäi kertomatta....KIITOS SULLE!!! Unta näen äidistä usein nykyään ja aina hyviä unia ja niissä äiti kertoo että kaikki on hyvin :). Kuitenkin ikävä on äitiä.
Rakas isäni kuoli viime viikolla.. Hyvin samanlaiset tunteet ovat minullakin..
Sitä vain miettii että mitä olisi halunnut tehdä toisin ja miten paljon asioita jäi tekemättä ja sanomatta.. Kuolema tuli yllättäen ja shokkina kaikille..
Kokoajan on sellainen olo että voisi itkeä.. Huomenna katsomaan isää..
Ei vain voi uskoa että tämä on totta.. Aina kun puhelin soi niin odotan siinä lukevan "Isä".. :(
6.6. äitini nukkui pois aamuyöllä läheistensä läsnäollessa. Olimme kaikki siinä vierellä ja äiti tuli tajuihinsa juuri ennen kuolemaansa. Äidillä oli kovat kivut ja hän halusikin jo pois. Äiti sairasti muutaman vuoden, mutta ei kuolemaan silti osaa valmistautua. Viimeisiä päiviä sairaalassa ja kuolinhetkeä ei tule unohtamaan ikinä. Kuoleman jälkeiset viikot on mennyt hautajaisten järjestelyssä, kauhea tohina, eikä ole uskaltanut pysähtyä. Nyt hautajaisetkin on ohi, että mitäs nyt?! Ihan kuin odotan koko ajan jotain. Ehkä jos se äiti tulisi sittenkin kotiin.. Ei osaa siltikään vielä ajatella, että äiti tosiaan on kuollut. Äiti ei kerinnyt täyttää vielä edes 53.
Ikävä ja suru on kova.
Otan osaa teidän kaikkien suruun.
Oma äitini menehtyi syöpään kuusi viikkoa sitten. Sairaus todettiin vain alle neljä kuukautta ennen hänen pois lähtemistään. Kauhea shokki. Ja kuinka kamalaa oli nähdä rakkaan ihmisen lipuvan pikkuhiljaa pois luotamme... Olen itkenyt melkein joka päivä. Tämä päivä on taas ollut vaikeampi. Ja kuten joku teistä mainitsi, ei ystäville voi kertoa kunnolla tästä surusta, tuntuu kuin he eivät ymmärtäisi. Mutta ei niin saakaan odottaa, jokainen meistä potee oman surunsa yksin, suru on niin suuri ettei sille löydä sanoja. Onneksi me täällä ymmärrämme toisiamme, tänne on helppo kirjoittaa.
Itselle tuo lohtua uskon vahvistuminen ja rukouksen voima. Se jos mikä vahvistui talven aikana, ja se tuo lohtua elämään. Nyt äidillä on hyvä olla, hän on vailla kipuja ja on onnellinen. Eikä varmasti haluaisi takaisin tänne vaikka pääsisikin, niin on ihmisen hyvä olla linnunradan tuolla puolen. Silti tulee hetkiä, jolloin kysyy vain Miksi? Miksi näin piti tapahtua? Miksi niin nuorena? Ja miksi niin hyvän ihmisen oli pakko saada niin kamala tauti ja miksi hänet vietiin täältä pois? Lohdutan itseäni sillä, että me toivottavasti näemme taas joku kaunis päivä... Eletään sitä ennen hyvä elämä toisiamme kunnioittaen. Yritetään nauttia elämän pieneistä asioista ja antaa toisillemme voimia kaikkeen suruun, ikävään ja tuskaan.
Halaus kaikille!
minunkin äitini kuoli syöpään, maaliskuussa. Nyt kun aikaa on kulunut muutama kuukausi, alkaa ehkä tuntua hieman paremmalta, mutta välillä tulee huonompia päiviä. hänkin ehti sairastaa pitkään ja toivoi itsekin pääsevänsä pois, ettei olisi kipuja. Tämä toive sitten täyttyi eräänä iltana kun hän sai nukkua pois kotona omassa sängyssään. Liian nuorena, voisi sanoa hänestäkin, vähän yli 60. Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta kun koin kuoleman näin läheltä, olin paikalla sen lähestyessä ja lopulta viimeisten hengitysten tapahtuessa. Omalla tavallaan se oli kaunis ja rauhallinen hetki, kuin aika olisi pysähtynyt. Lohduttaa se ajatus, että äidillä ei ole enää kipuja. Vaikka ikävä iskee väistämättä silloin tällöin, onhan se taustalla koko ajan. Ehkä tämä kokemus muutti ajatustani kuoleman kohtaamisesta, se ei enää ole niin "kaukainen" asia. Sen olen kyllä saanut huomata että ystävien ja sukulaisten suhtautuminen asiaan vaihtelee jonkin verran. Tuntuu, että harvassa ovat sellaiset ihmiset jotka oikeasti ovat kiinnostuneita siitä, miten minä jaksan, miltä minusta tuntuu.
minunkin äitini kuoli syöpään noin vuoden sairastuttuaan. silti loppu tuli aivan liian äkkiä ja yllättäen, olin tuudittautunut siihen uskoon, että meillä on vielä vuosia ja vuosia aikaa. äiti oli niin hyvässä kunnossakin. kesän lopulla kaikki sitten muuttui ja äkillisesti, muutamassa viikossa äiti kuoli. mieleni ei todella ehtinyt mukaan tähän, ei ole ehtinyt vieläkään, vaikka hautajaiset on pidetty jne.. en vieläkään käsitä tai halua käsittää, ettei äitiä oikeasti ole. ei ole enää kenelle soittaa, kuka soittelisi minulle, olisi elämän tukipilarina... en minäkään ollut kuolemaa aiemmin oikeasti kohdannut. nyt ymmärrän, että sukulaiset joita aiemmin on ympäriltä kuolleet ovat olleet melko etäisiä, eivät oikeasti kovin rakkaita, sillä poismeno on koskettanut hautajaisten kyynelehtimisen ja muutaman haikean ajatuksen verran. suru ja menetys ei ole koskettanut aiemmin tällaisena. jotain samaa on ollut kyllä avoerossa. mutta eihän sekään todella lopullista ole..
olen myös ollut niin pettynyt, yllättynyt, surullinen siitä, ettei kukaan ymmärrä tai tuntuu, ettei voi tästä surusta "enää" edes puhua. kun on kerran kertonut jutut, niin ihan niinkuin se riittäisi, kun pitäisi puhua puhumasta päästyään. päiviä, viikkoja, vuosia. ei mikään ole ohi mennyt. lähiympäristö tuntuu olettavan niin, että johan tässä nyt jo pärjäillään muutaman viikon päästä kuolemasta.
olin äidin vierellä, kun kuolema tuli. ja hyvästelin hänet vielä myöhemmin kappelilla ja arkkuunlaitossa. silitin viilenneen posken. vaikka olikin aikaa, tärkeimmät asiat jäivät sanoina sanomatta. äiti oli jo niin väsynyt. ei jaksanut kuunnella. toivon, että rakkaus ja kaipaukseni kuitenkin välittyivät kosketuksin, kukkasin, läsnäolossani. en voi uskoa, että äidin lämmin olemus, tuo ihminen noissa valokuvissa on todella poissa. hänen henkensä ei enää kulje lapsuudenkotini käytävillä.
ja miten tämän surutyön jaksaa tehdä? kysyn vaan.
Voimia meille kaikille!
Helpottaa lukea teidän kirjoituksia ja kokemuksia. Nyt olen itsekin oppinut ymmärtämään kuolemaa ihan eri lailla kun tosi läheinen ihminen kuoli...hiljalleen vaan alkaa jotenkin tajuta tämä kaikki ja sen että äiti tosiaankin on poissa. Enään en vaan voi mennä äidin luo, ja en pyytää äitiä luokseni. Pahinta kun päivittäin soittelimme äidin kanssa ja nyt ei ole ketään jolle voisi jutella :( .PALJON PALJON VOIMIA KAIKILLE KESTÄÄ LÄHEISEN KUOLEMA JA SEN TUOMA SURU JA IKÄVÄ!
Jotenkin on hyvä huomata, että meitä surun murtamia on monia, jotka ymmärrämme myös toisiamme. Eilen tuli seitsemän viikkoa äidin kuolemasta, se ei ole kuin 49 päivää, lyhyt aika. Pian saamme hautakiven haudalle, ja perunkirjoituskin tulisi tehdä. Ne on vielä edessä, sitten on tavallaan tämä asia saatettu "teknisesti" loppuun. Oma suru vain jatkuu vielä kauan ja kauan. Katsoin tänään vanhempia valokuvia äidistä, niitä kuvia missä hän oli vielä oma itsensä ja sairaus ei ollut vienyt ulkonäköä, hiuksia, painoa ja muistia. Se toi lohtua, ja toi kauniita muistoja äidistä. Koittakaa rakkaat ihmiset jaksaa surunne kanssa. Nukkukaa rauhallinen yö ja levätkää välillä. Halaus kaikille!
Tuntuu että kaikki asiat menee aivan liian nopeasti ja kun kuitenkin lasken niin äiti eli vielä 47 päivää sitten. Nyt kaikki ns. pakolliset asiat olla tehty. Osa mennyt kuitenkin niin, että olisi näin jälkikäteen voinut tehdä toisinkin ja harmittaa ettei ole tiennyt kaikkea asioita pitäisi tietää kun läheinen kuolee. Surua on vieläkin ja joinakin päivinä masentuu eikä haluaisi tehdä mitään. Toisaalta sitten on helpompiakin päiviä jolloin miettii, että äidillä on nyt kaikki kuitenkin hyvin tai luulisin ainakin että on. Hassua että vieläkin joskus tulee mieleen kun puhelin soi, että olisipa se äiti joka soittaa.
kuolemasta (joka on vieläkin hankala mainita,) on jo kohta viisi vuotta, ja tuntuu kuin olisi juuri tapahtunut. Surussa on monenlaisia vaiheita, pitkään tuntui, ettei surusta ja ikävästä selviä koskaan Itkin paljon öisin, ja päiväsaikaan yksin ollessani. Kuljin pitkään kuin sumussa. Ihmiset kaikkosivat ympäriltä, mutta onneksi on sisar, jonka kanssa on puhuttu ja puhuttu. Valtavan surun keskellä on ollut yli ymmärryksen käyvä apu uskosta, siis uskosta Jeesukseen Kristukseen. Hänen kädessään on kaikki. Hän on surevien lohduttaja. Kaikella on aikansa. On aika elää, ja on aika kuolla. Mutta tärkeintä (itse asiassa ainoa tärkeä asia) on ikuisuus, missä sen vietämme. Jumala lähetti poikansa maailmaan, että Hänen kauttansa ihmiset pelastuisivat ikuiseen elämään!
Toivon sydämeni pohjasta kaikille rakkaan läheisensä menettäneille voimia jaksaa eteenpäin, ja löytämään sen suuren aarteen, josta äsken kirjoitin. Hän on todistanut paljon itsestään, mm. oman suruni keskellä mitä ihmeellisin tavoin. Rukoukset on kuultu taivaassa.
todellisuuteen, että läheisen kuolema ei olekkaan unta, vaan totta, sen olen kokenut todella rajuna.
Niin rajuna , että ensimmäinen reaktio oli oksennus aamulla, kun totesin että se onkin totta.
Olen vanha, kaikkein raskainta on tunne siitä, että olen yksin suruni kanssa, vaikka saan lohduttavia lauseita, " jaksamista " elämään, se auttaa vain hetken , on vain pinta raapaisu, suru kutistaa sisintäni, aivankuin kuolisin janoon, en saa vettä, olen aavikolla, hengitys ahtaalla, kuristun. Kuinka kauan tätä kestää, helpottaako koskaan, vai onko niin, että kun olen vanha , elämän jo elänyt, kaiken saanut mitä elämä voi tarjota, se helpottaa vasta kun poistun luojan kutsusta sinne jonnekkin jossa kaikki rakkat jo on. Maailmaan jää omat lapset ja lapsenlapset, heillen en surua toivoisi elämään "evääksi" , toivoisin heille elämän viisautta, luojaan turvansa rakentamista, oppisivat rakastamaan itseään ja sitämyötä toisiaan.
IHMEEKSENI NYT huomasin kirjoitukseni helpotti minua itseäni.
Uskon luojaan ja johdatukseen, että sattumalta löyisn ja muistin tämän palsta. Joskus olen kirjoittanut jottain tänne sairaasta puolisostani tuskissani, sitten unohtanut tämän keskustelu foorumin.
Luultavasti suruni jatkuu ennallaan, tämä on toden näköisesti vain hetken helpotus, sen näkee sitten. Kirjoitan sitten jonain päivänä jatkoa kuinka minun on käynyt. Ihmeellistä, tämä oli munun monologini itselle, huh. Olen hieman nyt hämmästyksen vallassa.
Toivon teille kaikille jaksamista surunne kanssa, elämä on tosi raskasta "surunreppu" taakkana elämän taipaleella.