Olen joskus vuosia sitten kirjoittanut pääasiassa kristinusko-loosiin, lopputulos aika pyöreä 0. Aika toki sujui kivasti ja välillä vähemmän kivasti, koska uskonasioissa ovat tunteet mukana. Vaihdoin hetkellisesti Uskontojen uhrit-palstan moderaattorin rooliin, jossa havaitsin, että ihmiset eivät osaa välttämättä ottaa toisiaan huomioon ja heillä jälleen, tunteet pukkaavat päälle, kun pitäisi puhua vakavista asioista. Joko homma vedetään leikiksi tai sitten siihen ei osata suhtautua muuten kuin äärimmäisellä "rakkaudella" tai vihalla.
Mustavalkoinen ajattelutapa ei ole itselleni vieras. Kristillinen perhetaustani ei ollut mitenkään ääripäästä, eikä varsinaista ääriajattelua ilmennyt. Siitä huolimatta asioihin saatettiin suhtautua niin, että jokin asia on vain kerrassaan hyvä ja toinen asia kerrassaan paha. Koko hieno palapeli menee aika sekaisin, kun erilaiset arvot sekoittuvat käytäntöön, alkoholismiin, väkivaltaan, valehteluun jne.
Ristiriidat hienojen lauseiden ja kehoitusten sekä käytännön toiminnan välillä pistivät kyseenalaistamaan kristinuskon mielekkyyden jo teini-iässä. Koska minulle ei oltu mistään vaihtoehtoisestai maailmankatsomustavasta puhuttukaan, ero kristinuskosta ei ollut kivuton. Se vähäinenkin mustavalkoisuus, joka kristinuskosta saattoi tarttua agnostikon (aloin kutsua itseäni välittömästi ateistiksi) matkaan oli, kuinka ollakaan mustavalkoisuus.
Kristinuskosta tuli minulle aivan yhtä mustavalkoinen asia kuin kristityille ihmisten syntisyys. Näin ehkä yhtä puhtaasti kristittyjen synnit, heidän ajattelutapansa ristiriitaisuuden, itsepetoksen ja valheen. Nuorella miehellä ei ollut tuohon aikaan juurikaan aseita kohdata kristittyjä sitten mulla tavoin, kuin luettelemalla kaikkia kristinuskon virheitä, ikään kuin kristinusko ja kristityt olisivat jonkinlainen yksi, yhtenäinen kokonaisuus.
Riuduin vihassa ja katkeruudessa hyvän matkaa yli kymmenen vuotta. Sen vaikutus yleisesti mielialoihini oli valtava. Vihaaminen on toisaalta saanut minut kirjoittamaan ja luomaan, mutta toisaalta se sitten kulutti voimani loppuun. Siinä määrin, että masennus vei voiton.
Masennuksesta selviytyminen vaati edes jonkinasteista asennemuutosta. Aatteellinen ja psyykkinen mustavalkoisuus ei tuottanut toivottua tulosta, joten täytyi avautua näkemään asiat toisin. Olin kahlannut läpi lukuisia eri uskontojen pyhiä kirjoituksia Beo-Wulfista ja Popol Vuhista buddhalaisiin kirjoihin ja Koraaniin.
Taolaisuudesta en tiennyt mitään. Siihen oltiin kenties viitattu joskus lukioaikana, mutta käytännössä tuo kiinalainen filosofia/maailmankatsomus oli pysynyt etäisenä, kunnes luin lastenkirjan Nalle Puh ja Tao. Vaikka jälkikäteen en ole enää saanut siitä irti haluamaani, ensimmäisen lukukertani jälkeen totesin, että maailma on mustavalkoinen vain niin kauan kuin ei näe kaikki värin asteita kahden ääripään välillä. Ääripäät katosivat, taistelu loppui ja aloin etsiä tasapainoa.
Tämä muutos ei tehnyt minusta taolaista - kuin ehkä filosofisessa mielessä - mutta pikemmin se vaikutti käsitykseeni ateismista ja itsestäni ateistina. Ateismini oli ollut etsimistä, se oli ollut uskonnolliseen tapaan perin mustavalkoista ja epävarmaa. Nimittäin lopetin "varmuuden vuoksi" rukoilun luettuna em. lastenkirjan. En enää nimittänyt itseäni ateistiksi isoilla kirjaimilla tai kovinkaan ponnekkaasti.
Sen sijaan, että olisin ottanut selvää muista uskonnoista, aloin ottaa selvää itsestäni. Mikä minussa sai aikaan mustavalkoisen ajattelutavan? Vastaus ei ole mitenkään yksioikoinen, mustavalkoinen. Joka tapauksessa sen sijasta, että olisin todella kyennyt järkiperäisesti ja rationaalisesti selittämään uskoni (ateismin), olin turvautunut tunteisiini. Kristinusko ei tuntunut oikealta, se ei toiminut. Turhauduin toimimattomaan uskontoon ja siihen, miten ristiriitaisen kuvan sain siitä kristittyjen puheista ja käytännöstä. Käsittelemätön ahdistus purkautui vihaksi, joka kalvoi kunnes mitään ei ollut enää jäljellä.
Vasta yli viisitoista vuotta sen jälkeen kun aloin kutsua itseäni ateistiksi, tutustuin ateismiin. Se on kohtuullisen pitkä aika kategorioida itsensä johonkin ihmisluokkaan, josta ei tiedä paljoakaan. Ateismilla ei ole ohjeistoa, sillä ei ole varsinaisia pyhiä miehiä tai kirjoituksia. Ateismilla ei ole mitään yhtä, oikeaa muotoa. Siitä huolimatta siitä puhutaan, kuten kristinuskosta, yhtenä ja yhdenmukaisena kokonaisuutena.
Ateismin historia on kirkkoisien värittämä. Sillä on todella painava uskonnollinen painolasti ja sen viittaussuhteet osoittavat aivan muualle kuin uskonnottomiin ja ihmisiin, jotka eivät usko jumaliin. Länsimaissa se yhdistetään yhden ja ainoan oikean Jumalan kieltämiseen ja paino sanalla "kieltäminen. Juutalaiset kielsivät Jeesuksen messiaanisuuden, juutalaiset olivat jumalankieltäjiä (ateisteja). Tällä katolisesta kirkosta jo ennen 1000-lukua syntyneellä käsityksellä on ollut suuri merkitys mm. holokaustissa.
Mustavalkoinen ajattelutapa ei ole itselleni vieras. Kristillinen perhetaustani ei ollut mitenkään ääripäästä, eikä varsinaista ääriajattelua ilmennyt. Siitä huolimatta asioihin saatettiin suhtautua niin, että jokin asia on vain kerrassaan hyvä ja toinen asia kerrassaan paha. Koko hieno palapeli menee aika sekaisin, kun erilaiset arvot sekoittuvat käytäntöön, alkoholismiin, väkivaltaan, valehteluun jne.
Ristiriidat hienojen lauseiden ja kehoitusten sekä käytännön toiminnan välillä pistivät kyseenalaistamaan kristinuskon mielekkyyden jo teini-iässä. Koska minulle ei oltu mistään vaihtoehtoisestai maailmankatsomustavasta puhuttukaan, ero kristinuskosta ei ollut kivuton. Se vähäinenkin mustavalkoisuus, joka kristinuskosta saattoi tarttua agnostikon (aloin kutsua itseäni välittömästi ateistiksi) matkaan oli, kuinka ollakaan mustavalkoisuus.
Kristinuskosta tuli minulle aivan yhtä mustavalkoinen asia kuin kristityille ihmisten syntisyys. Näin ehkä yhtä puhtaasti kristittyjen synnit, heidän ajattelutapansa ristiriitaisuuden, itsepetoksen ja valheen. Nuorella miehellä ei ollut tuohon aikaan juurikaan aseita kohdata kristittyjä sitten mulla tavoin, kuin luettelemalla kaikkia kristinuskon virheitä, ikään kuin kristinusko ja kristityt olisivat jonkinlainen yksi, yhtenäinen kokonaisuus.
Riuduin vihassa ja katkeruudessa hyvän matkaa yli kymmenen vuotta. Sen vaikutus yleisesti mielialoihini oli valtava. Vihaaminen on toisaalta saanut minut kirjoittamaan ja luomaan, mutta toisaalta se sitten kulutti voimani loppuun. Siinä määrin, että masennus vei voiton.
Masennuksesta selviytyminen vaati edes jonkinasteista asennemuutosta. Aatteellinen ja psyykkinen mustavalkoisuus ei tuottanut toivottua tulosta, joten täytyi avautua näkemään asiat toisin. Olin kahlannut läpi lukuisia eri uskontojen pyhiä kirjoituksia Beo-Wulfista ja Popol Vuhista buddhalaisiin kirjoihin ja Koraaniin.
Taolaisuudesta en tiennyt mitään. Siihen oltiin kenties viitattu joskus lukioaikana, mutta käytännössä tuo kiinalainen filosofia/maailmankatsomus oli pysynyt etäisenä, kunnes luin lastenkirjan Nalle Puh ja Tao. Vaikka jälkikäteen en ole enää saanut siitä irti haluamaani, ensimmäisen lukukertani jälkeen totesin, että maailma on mustavalkoinen vain niin kauan kuin ei näe kaikki värin asteita kahden ääripään välillä. Ääripäät katosivat, taistelu loppui ja aloin etsiä tasapainoa.
Tämä muutos ei tehnyt minusta taolaista - kuin ehkä filosofisessa mielessä - mutta pikemmin se vaikutti käsitykseeni ateismista ja itsestäni ateistina. Ateismini oli ollut etsimistä, se oli ollut uskonnolliseen tapaan perin mustavalkoista ja epävarmaa. Nimittäin lopetin "varmuuden vuoksi" rukoilun luettuna em. lastenkirjan. En enää nimittänyt itseäni ateistiksi isoilla kirjaimilla tai kovinkaan ponnekkaasti.
Sen sijaan, että olisin ottanut selvää muista uskonnoista, aloin ottaa selvää itsestäni. Mikä minussa sai aikaan mustavalkoisen ajattelutavan? Vastaus ei ole mitenkään yksioikoinen, mustavalkoinen. Joka tapauksessa sen sijasta, että olisin todella kyennyt järkiperäisesti ja rationaalisesti selittämään uskoni (ateismin), olin turvautunut tunteisiini. Kristinusko ei tuntunut oikealta, se ei toiminut. Turhauduin toimimattomaan uskontoon ja siihen, miten ristiriitaisen kuvan sain siitä kristittyjen puheista ja käytännöstä. Käsittelemätön ahdistus purkautui vihaksi, joka kalvoi kunnes mitään ei ollut enää jäljellä.
Vasta yli viisitoista vuotta sen jälkeen kun aloin kutsua itseäni ateistiksi, tutustuin ateismiin. Se on kohtuullisen pitkä aika kategorioida itsensä johonkin ihmisluokkaan, josta ei tiedä paljoakaan. Ateismilla ei ole ohjeistoa, sillä ei ole varsinaisia pyhiä miehiä tai kirjoituksia. Ateismilla ei ole mitään yhtä, oikeaa muotoa. Siitä huolimatta siitä puhutaan, kuten kristinuskosta, yhtenä ja yhdenmukaisena kokonaisuutena.
Ateismin historia on kirkkoisien värittämä. Sillä on todella painava uskonnollinen painolasti ja sen viittaussuhteet osoittavat aivan muualle kuin uskonnottomiin ja ihmisiin, jotka eivät usko jumaliin. Länsimaissa se yhdistetään yhden ja ainoan oikean Jumalan kieltämiseen ja paino sanalla "kieltäminen. Juutalaiset kielsivät Jeesuksen messiaanisuuden, juutalaiset olivat jumalankieltäjiä (ateisteja). Tällä katolisesta kirkosta jo ennen 1000-lukua syntyneellä käsityksellä on ollut suuri merkitys mm. holokaustissa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vasta myöhemmällä ajalla, kun kirkkoisät matkoillaan saivat tietää, että on olemassa kansoja ja ihmisiä, jotka eivät usko heidän Jumalaansa, "ateismi" alkoi viitata myös pakanakansoihin ja ateisteihin sellaisenaan kuin tänä päivänä ymmärretään. Leimallisesti kristityt pitävät edelleen ateisteja jumalankieltäjinä. Tämä perustuu logiikkaan, että Jumalan todellisuus on ehdottomasti olemassa, joten kaikki ihmiset, jotka eivät usko siihen, kieltävät tuon todellisuuden.
Kaikki kristityt ja kirkkoisät eivät olleet aina yhtä mustavalkoisia. Joukossa on ollut ja on edelleen ihmisiä, jotka haluavat ymmärtää. Siitä huolimatta "ateismi" on käsitteenä leimattu sen historiallisilla merkityssuhteilla.
Menetin siis uskoni uudelleen Nalle Puh ja Tao-kirjan lukemisen myötä. Minä saatoin ehkä tuossa vaiheessa osoittaa närkästykseni kristityille, mutta Marilyn Mansonia siteeraten:
"I never really hated one true god, but the God of the people I hated"
Uskonnoilla on taipumusta tehdä jumalista mustavalkoisia, koska monimutkainen ja jossakin määrin irrationaalinen jumala ei yksinkertaisesti voisi vedota ihmisjärkeen ja sitä kautta tunteeseen. Tämä johtaa siihen, että jos vaikka jumalia olisi olemassa, he eivät voi olla yksittäisten ihmisten ja kansanryhmien aivoihin sopivia. Yksi Jumala ei siten maan päällä ole mikään entiteetti, joka näkyisi ja tuntuisi, vaan se näkyy kristittyjen, juutalaisten ja muslimien kautta.
Jos näiden uskontojen historiaa ja arkipäivää seuraa, löytää niin paljon ongelmia, ettei niillä voi lopulta olla tekemistä yhden, oikean Jumalan kanssa. Ne perustuvat ihmisten tulkinnoille ja heidän absoluuttiselle varmuudelleen ja tarpeelleen pitää kiinni omasta tulkinnastaan, omasta totuudestaan. Marilyn Mansonia tulkiten, en voi rakastaa jumalaa, joka sekoittaa laupeuden ja rakkauden vihaan ja armottomuuteen. Voin uskoa kristillisestä näkökulmasta Jumalaan, joka vaikuttaa ihmisissä rakkautena, eikä minään muuna. Sen sijaan liian usein näen Ihmisten jumalan toimivan, sodissa, käännyttämisyrityksinä, manipulointina, politisoitumisena ja niin edelleen. Vallanhalu sekoittuneena uskonnollisuuteen on aina tuottanut enemmän ongelmia kuin hyötyä. Vaikken sitä enää suoranaisesti vihaa, en pidä uskonnon politisoitumista hyvänä kehityskulkuna.
Ateismin jälkeen uusi uskoni on ollut nimetön. Jos sitä jollakin tavalla haluaa kuvailla, se on ei-teismiä. Se on jotakin muuta kuin uskoa jumaliin. Se voi olla muodoltaan kenties vielä runsaslukuisempaa ja värikkäämpää kuin ateismi. Mutta siinä missä näen ateismin eräänlaisena barrikadeille nousemisena, sen historiallista viittaussuhdetta ja uskontoja vastaan, ei-teismi ei ota yhtä radikaalisti kantaa.
Ei-teismi, jota ei sitäkään pidä mustavalkoisesti leimata, koska erilaisia leimoja itsessään kantavat ihmiset ovat erilaisia, on minun nähdäkseni itsetietoisempi valinta. Se ei ota enää kantaa Jumalan olemassaoloon eikä se pyri taistelemaan uskontoja vastaan. Se näkee vain ihmisen ja ihmisen toiminnan maan päällä. Se näkee myös sen, että uskonnollinen ihminen voi olla yhtä hyvin ateisti. Olin itse lähestulkoon militaristinen fundamentalistiateisti aikanaan, joten uskoakseni tiedän, mistä puhun.
Mustavalkoisuudella on aikansa ja paikkansa. Se yksinkertaistaa asioita ja siinä on myös omaa voimaansa. Ehkä siihen liittyy myös voimakkaammin halu kuulua johonkin yhteisöön. Ateistina olin muiden ateistien tukena kristittyjä vastaan. Kristittynä taas koin perheen ja kristityt turvallisina. Kun ottaa askeleen näiden välimaastoon, jopa oma maailmankatsomus on asetettava kyseenalaiseksi ja koeteltavaksi. Se voi ottaa silloin kantaa vain siihen, minkä todella kokee ja pystyy allekirjoittamaan päivästä toiseen. Samoin se etsii yhtymäkohtia niin ihmiskunnan historiasta kuin kaikista läheisistä ihmisistä.
Esimerkiksi, jos alkaisin nähdä vihreitä pikku-ukkoja tai puhua jumalille, minun olisi kyettävä jollakin tavalla määrittelemään se, millaisia nämä ovat. Minun olisi kyettävä jakamaan kokemukseni muiden ihmisten kanssa, ja jos he eivät todellakaan keskustelujen jälkeen kokisi, mitä minä koen, kokemukseni olisi yksilöllinen. Se ei voisi silloin olla totta, todellista, vaikka se minulle olisi kuinka todellista. Ja tunnen ateisteja, jotka ovat nähneet pikku-ukkoja, joten ateistit eivät ole tällaisille kokemuksille immuuneja.
Ainoaksi tavoiteltavaksi asiaksi jää, minun kohdallani, itsetuntemus. Vain tuntemalla itseni saatan ymmärtää muita ihmisiä ja siten löytää paikkani erilaisista yhteisöistä, enkä vain siitä, jonka koen itselleni tärkeäksi. Tämä on johtanut lopulta siihen, että jos ennen jaksoin taistella kristittyjä vastaan. Tällä hetkellä pidän mielekkäämpänä etsiä heikkoja kohtia omasta leiristäni, ateisteista.
Mustavalkoinen ajattelu on ihmiselle luonnollista, mutta se johtaa ikävästi pitkään taisteluun vastustajia vastaan. Eikä psykologista tai hengellistä taistelua voiteta sillä taktiikalla. Historia osoittaa, että tällaisessa taistossa ihmiset ovat väsymättömiä.