Hyvästä kritiikistä sanotaan, että se on päätettävä analyysiin tai ehdotukseen siitä, mitä tulisi tehdä, jotta jokin asia olisi parempi.
Ateistina olen osoittanut monet "kritiikkini" kristittyihin lähinnä osoittamalla heikkoja kohtia, vuodattamalla Raamatun ristiriitoja tai miten paljon tuhoa kristityt ovat saaneet aikaan. Tämä Suomessa siksi, että länsimaita yleisesti pidetään kristillisinä. Vastaavasti, jos olisin elänyt kommunistisessa (ateistisessa) Neuvostoliitossa, en olisi todennäköisesti edes saanut esittää kritiikkiäni ilman tuntuvia seuraamuksia. Siitäkin huolimatta, että faktani olisivat olleet kohdallaan ja mielipiteeni olisi tullut sydämestä.
Hyvään kritiikkin tarvitaan kritisoitavan kulttuurin/asian tuntemusta. Ei riitä, että tuntee tilastoja, ja miten hyvää tai pahaa asiat ovat, vaan on tunkeuduttava syvemmälle. Siten esimerkiksi hyvä elokuvakriitikko kirjoittaa elokuvasta sillä tuntemuksella, mitä hänellä on elokuvan ohjaajasta, näyttelijöistä, kuvaajista, ja vielä elokuvan lajityypeistä sekä mahdollisista viittaussuhteista. Jos hän haluaa esittää jonkin parannusehdotuksen, se on kyettävä perustelemaan niillä tiedoin, mitä hänellä on.
Sama pätee uskon(to)kritiikkiin. Ateistina kristillinen perinne on tunnettava paremmin kuin vain "musta tuntuu". Kristillinen perinne on seurannut useampaa kehityskulkua ja tätä nykyä seurakunta on pirstoutunut niin pieniksi, että vaikka kristityt väittävät Raamatun tulkinnan olevan yksiselitteinen ja selvä, kristillinen perinne ja kirkko itsessään osoittaa asian olevan päinvastainen. Nämä kehityskulut on tunnettava, kristittyjä on tunnettava, niin hyvässä kuin pahassa. Sen sijaan, että heidän rationaaliseen harkintaansa puututaan, heidän uskoonsa on suhtauduttava samalla lämmöllä kuin ateistit toivoisivat kristittyjen suhtautuvan heidän uskoonsa.
Tunnen kristillistä perinnettä ja olen väitellyt kristittyjen kanssa vuosikausia. Hukattua aikaa tuskin voi saada takaisin, mutta lopulta näistä keskusteluista on saattanut oppia jotakin. Viime kädessä sen, että kritiikin ja mielipiteiden on todellakin ymmärrettävä heitä ja kyettävä valmistamaan heitä oman toimintansa parantamiseen. Miksi ateisti kuluttaisi aikaansa parantaakseen kristittyjen toimintaa? Se on hyvä kysymys.
Kysymys kääntyykin äkkiseltään kaksisuuntaiseksi ja -osaiseksi. Kristityistä suurin osa on lämpimiä, rakastavia ja järkeviä ihmisiä. Heidät erottaa ateisteista yksi pieni, eroavaisuus logiikassa. Tämä johtaa lopulta siihen, että kun ateisti ja teisti keskustelevat, heidän tulisi keskittyä kokemuspohjaisuuteen ja tunteisiin. Ateistin faktat eivät välttämättä ole yhteneväisiä teistien faktojen kanssa. Tämä luonnollisesti toimii toisinpäin, teistit eivät voi vakuuttaa ateisteja omilla "faktoillaan", joita he kaivavat esimerkiksi Raamatusta.
Ateistit ovat kuitenkin ihmisiä hekin ja heidän toimintansa on kenties vielä heikommin organisoitua kuin kristittyjen. Ateistit ovat aktivoituneet lähinnä muutamien aktiivisten ja hyvin selkeät mielipiteet uskonnoista omaavien henkilöiden aloitteesta. Tästä on seurannut myös eräänlainen kuppikuntaistuminen ja samalla uskonnollisista ympyröistä tuttu itsekritiikin puute.
Ateismi on hyvä asia, ok, mutta kulkeeko tie parempaan sittenkään pelkästään sitä kautta, että tehdään yhdessä kaikkea kivaa ja ollaan uskontoja vastaan? Uskonnollisille yhteisöille tyypillinen itsekritiikin puute, oman arvomaailman kyseenalaistamattomuus eivät tee lopulta ateistiyhteisöistä yhtään kristillistä yhteisöä parempaa.
Olen lähinnä huvittuneena seurannut Vapaa ajattelijoiden bussikampanjaa ja muutamia vuosia sitten startattua Eroa kirkosta-kampanjaa. OK. Ovathan ne tärkeitä juttuja, kenelle ne ovat tärkeitä, mutta bussikampanja on suoraan sanoen leimallinen VA:lle. Ateistina minulle on elämä toki tärkeää, mutta millä ihmeellä tähän elämääni saisi mahdutettua kysymys Jumalan mahdollisesti olemassaolosta tai olemattomuudesta. Minulle on tärkeämpää ja oleellisempaa mennä kauppaan ostamaan ruokaa, nukkua tarpeeksi ja huolehtia hygieniasta.
Jumalan olemassaolo on tärkeää Jumalaan uskoville. Kenties se on leimallista juuri ateisteille, että asiaan on otettava kantaa. Mutta. Eroa kirkosta-kampanja puolestaan veti niin ateisteja kuin kristittyjä. Siitä tuli enemmän poliittinen kampanja, jonka piiloisena tarkoituksena on saada kirkon jatkuva ja helppo rahavirta pienemmäksi. Ehkä se on ihan hyväkin ratkaisu. Molempiin kampanjoihin kuitenkin juuri kirkko ja kristityt ovat vastanneet kuin keskusteluihin Suomi24:n palstalla.
Sen sijaan, että pystyttäisiin puhuttelemaan todella ja syvällisesti, siirretään vänkääminen palstoilta bussin kylkiin ja iskulauseisiin. Onko se kenties onnistuneen kampanjoinnin ja kritiikin osoitus. Minun nähdäkseni ei, mutta ainakin ne ovat saaneet keskustelua aikaan. Lopputulosta odotellessa.
Kysymykseni kuuluu, pystyvätkö ateistit olemaan itsekriittisiä ja -tietoisia, koska se kyky lopulta erottaa uskonnottoman uskonnollisesta.
Ateistina olen osoittanut monet "kritiikkini" kristittyihin lähinnä osoittamalla heikkoja kohtia, vuodattamalla Raamatun ristiriitoja tai miten paljon tuhoa kristityt ovat saaneet aikaan. Tämä Suomessa siksi, että länsimaita yleisesti pidetään kristillisinä. Vastaavasti, jos olisin elänyt kommunistisessa (ateistisessa) Neuvostoliitossa, en olisi todennäköisesti edes saanut esittää kritiikkiäni ilman tuntuvia seuraamuksia. Siitäkin huolimatta, että faktani olisivat olleet kohdallaan ja mielipiteeni olisi tullut sydämestä.
Hyvään kritiikkin tarvitaan kritisoitavan kulttuurin/asian tuntemusta. Ei riitä, että tuntee tilastoja, ja miten hyvää tai pahaa asiat ovat, vaan on tunkeuduttava syvemmälle. Siten esimerkiksi hyvä elokuvakriitikko kirjoittaa elokuvasta sillä tuntemuksella, mitä hänellä on elokuvan ohjaajasta, näyttelijöistä, kuvaajista, ja vielä elokuvan lajityypeistä sekä mahdollisista viittaussuhteista. Jos hän haluaa esittää jonkin parannusehdotuksen, se on kyettävä perustelemaan niillä tiedoin, mitä hänellä on.
Sama pätee uskon(to)kritiikkiin. Ateistina kristillinen perinne on tunnettava paremmin kuin vain "musta tuntuu". Kristillinen perinne on seurannut useampaa kehityskulkua ja tätä nykyä seurakunta on pirstoutunut niin pieniksi, että vaikka kristityt väittävät Raamatun tulkinnan olevan yksiselitteinen ja selvä, kristillinen perinne ja kirkko itsessään osoittaa asian olevan päinvastainen. Nämä kehityskulut on tunnettava, kristittyjä on tunnettava, niin hyvässä kuin pahassa. Sen sijaan, että heidän rationaaliseen harkintaansa puututaan, heidän uskoonsa on suhtauduttava samalla lämmöllä kuin ateistit toivoisivat kristittyjen suhtautuvan heidän uskoonsa.
Tunnen kristillistä perinnettä ja olen väitellyt kristittyjen kanssa vuosikausia. Hukattua aikaa tuskin voi saada takaisin, mutta lopulta näistä keskusteluista on saattanut oppia jotakin. Viime kädessä sen, että kritiikin ja mielipiteiden on todellakin ymmärrettävä heitä ja kyettävä valmistamaan heitä oman toimintansa parantamiseen. Miksi ateisti kuluttaisi aikaansa parantaakseen kristittyjen toimintaa? Se on hyvä kysymys.
Kysymys kääntyykin äkkiseltään kaksisuuntaiseksi ja -osaiseksi. Kristityistä suurin osa on lämpimiä, rakastavia ja järkeviä ihmisiä. Heidät erottaa ateisteista yksi pieni, eroavaisuus logiikassa. Tämä johtaa lopulta siihen, että kun ateisti ja teisti keskustelevat, heidän tulisi keskittyä kokemuspohjaisuuteen ja tunteisiin. Ateistin faktat eivät välttämättä ole yhteneväisiä teistien faktojen kanssa. Tämä luonnollisesti toimii toisinpäin, teistit eivät voi vakuuttaa ateisteja omilla "faktoillaan", joita he kaivavat esimerkiksi Raamatusta.
Ateistit ovat kuitenkin ihmisiä hekin ja heidän toimintansa on kenties vielä heikommin organisoitua kuin kristittyjen. Ateistit ovat aktivoituneet lähinnä muutamien aktiivisten ja hyvin selkeät mielipiteet uskonnoista omaavien henkilöiden aloitteesta. Tästä on seurannut myös eräänlainen kuppikuntaistuminen ja samalla uskonnollisista ympyröistä tuttu itsekritiikin puute.
Ateismi on hyvä asia, ok, mutta kulkeeko tie parempaan sittenkään pelkästään sitä kautta, että tehdään yhdessä kaikkea kivaa ja ollaan uskontoja vastaan? Uskonnollisille yhteisöille tyypillinen itsekritiikin puute, oman arvomaailman kyseenalaistamattomuus eivät tee lopulta ateistiyhteisöistä yhtään kristillistä yhteisöä parempaa.
Olen lähinnä huvittuneena seurannut Vapaa ajattelijoiden bussikampanjaa ja muutamia vuosia sitten startattua Eroa kirkosta-kampanjaa. OK. Ovathan ne tärkeitä juttuja, kenelle ne ovat tärkeitä, mutta bussikampanja on suoraan sanoen leimallinen VA:lle. Ateistina minulle on elämä toki tärkeää, mutta millä ihmeellä tähän elämääni saisi mahdutettua kysymys Jumalan mahdollisesti olemassaolosta tai olemattomuudesta. Minulle on tärkeämpää ja oleellisempaa mennä kauppaan ostamaan ruokaa, nukkua tarpeeksi ja huolehtia hygieniasta.
Jumalan olemassaolo on tärkeää Jumalaan uskoville. Kenties se on leimallista juuri ateisteille, että asiaan on otettava kantaa. Mutta. Eroa kirkosta-kampanja puolestaan veti niin ateisteja kuin kristittyjä. Siitä tuli enemmän poliittinen kampanja, jonka piiloisena tarkoituksena on saada kirkon jatkuva ja helppo rahavirta pienemmäksi. Ehkä se on ihan hyväkin ratkaisu. Molempiin kampanjoihin kuitenkin juuri kirkko ja kristityt ovat vastanneet kuin keskusteluihin Suomi24:n palstalla.
Sen sijaan, että pystyttäisiin puhuttelemaan todella ja syvällisesti, siirretään vänkääminen palstoilta bussin kylkiin ja iskulauseisiin. Onko se kenties onnistuneen kampanjoinnin ja kritiikin osoitus. Minun nähdäkseni ei, mutta ainakin ne ovat saaneet keskustelua aikaan. Lopputulosta odotellessa.
Kysymykseni kuuluu, pystyvätkö ateistit olemaan itsekriittisiä ja -tietoisia, koska se kyky lopulta erottaa uskonnottoman uskonnollisesta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.