Ulospäin mä oon ihan tavallinen... tai en tavallinen, mutta en myöskään niin outo. Kattokaa nyt mitä mun päässä pyörii: Tää on jotenkin naurettavaa.
Mulla on omat ongelmani, suruni ja iloni. Kaikilla meillä on. Ja meitä on niin paljon. Tää maailma on vaan pieni pläntti jossain äärettömyydessä ja se on täynnä pieniä ihmisiä.
Me kaikki häslätään jotain joka päivä, liikutaan paikasta toiseen ja kaikki on muka niin helvetin tärkeetä vaikka ei kukaan tee täällä oikeastaan yhtään mitään!
Mä palloilen ympäriinsä ja auon päätäni. Kaikki tekee niin. Ja mun elämäni on kuitenkin se tärkein, isoin.
Minä, minä, minä. Mä, mää, mie. Eikö tää maailma pyöri minkään muun ympärillä? Eipä taida ja se taas johtuu siitä, että tää maailma on mun maailmani. Mä oon sitä ja sitä, musta tuntuu siltä ja siltä, mä näytän siltä ja siltä, mä haluan sitä ja sitä. Niinpä niin. Minä, minä, minä.
Nyt mä oon levoton. Mä oon ollu levoton jo montä päivää, monta viikkoo. Monta kuukautta. Monta vuotta? Ei, en niin kauaa. Mutta mitäs sitten, kun mä en enää ookkaan levoton...? Periaatteessa millään tässä maailmassa ei oo väliä, eikä merkitystä.
Me ollaan niinku muurahaisia, yritetään koko ajan kauheesti, mut ei kuitenkaan saada oikeestaan mitään aikaseks.
Ja ehkä huomenna joku astuu vahingossa meidän päälle. Sit kaikki oli turhaa, eikä täällä oo enää mitään.
Mä oon vaan yksi miljoonista, mutta mä oon kummallinen. Ajatteleeko kukaan "tavallinen" tällasta? Mun on vaikee kuvitella kavereitteni päähän tämmösiä ajatuksia... Oonko mä siis yksin?
Mulla on omat ongelmani, suruni ja iloni. Kaikilla meillä on. Ja meitä on niin paljon. Tää maailma on vaan pieni pläntti jossain äärettömyydessä ja se on täynnä pieniä ihmisiä.
Me kaikki häslätään jotain joka päivä, liikutaan paikasta toiseen ja kaikki on muka niin helvetin tärkeetä vaikka ei kukaan tee täällä oikeastaan yhtään mitään!
Mä palloilen ympäriinsä ja auon päätäni. Kaikki tekee niin. Ja mun elämäni on kuitenkin se tärkein, isoin.
Minä, minä, minä. Mä, mää, mie. Eikö tää maailma pyöri minkään muun ympärillä? Eipä taida ja se taas johtuu siitä, että tää maailma on mun maailmani. Mä oon sitä ja sitä, musta tuntuu siltä ja siltä, mä näytän siltä ja siltä, mä haluan sitä ja sitä. Niinpä niin. Minä, minä, minä.
Nyt mä oon levoton. Mä oon ollu levoton jo montä päivää, monta viikkoo. Monta kuukautta. Monta vuotta? Ei, en niin kauaa. Mutta mitäs sitten, kun mä en enää ookkaan levoton...? Periaatteessa millään tässä maailmassa ei oo väliä, eikä merkitystä.
Me ollaan niinku muurahaisia, yritetään koko ajan kauheesti, mut ei kuitenkaan saada oikeestaan mitään aikaseks.
Ja ehkä huomenna joku astuu vahingossa meidän päälle. Sit kaikki oli turhaa, eikä täällä oo enää mitään.
Mä oon vaan yksi miljoonista, mutta mä oon kummallinen. Ajatteleeko kukaan "tavallinen" tällasta? Mun on vaikee kuvitella kavereitteni päähän tämmösiä ajatuksia... Oonko mä siis yksin?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.