En oikein osaa valita tarinalleni oikeaa aluetta, mutta menkööt nyt tänne kerta kuolemallakin on oma roolinsa.
Tarina alkaa sateisesta kesäaamusta, pisarat ropisevat ikkunaan ja tuulenvire ravistelee koivujen latvustoja. Koska ilma on mitä on, siirryin kohti nojatuolia mukanani täksi kesäksi hankkimani kirja, Hiljainen kylä. Kuten varmasti monet meistä tekevät niin minäkin hankin luettavakseni hieman synkemmän teoksen näin kesäksi, kun sen uskaltaa valoisuuden keskellä lukea. Kaiken piti olla siis täydellistä...
Uppoudun murhamysteerin sisään, kuin ollakseni Einhausenin kylän asukas tämän tragedian keskellä. Kirjaimet, sanat, lauseet ja lopulta luvutkin vaihtuvat silmieni edessä enkä huomaa enää edes ajan kulkua. Sitten keskelle sivua tipahtaa pisara, joka värinsä ansiosta paljastuu vereksi. Heti perään ilmestyy toinen, kolmas ja vielä neljäskin ennen, kuin tajuan, että ne eivät tule murhapaikalta vaan minusta. Nenäni on alkanut vuotamaan silmittömästi ja syypää löytyy mahdollisesti oikeasta kädestäni, sillä minulla on ollut lapsesta asti tapanani kaivella huomaamattani nenääni. Herättyäni kirjan lumosta pinkaisen kohti kylpyhuonetta jonne voisin rauhassa valuttaa vereni ja pestä kasvoni. Tilanne on kuitenkin kriittinen sillä verta tulee epäuskottavan paljon enkä kykene mitenkään hillitsemään sitä käsilläni. Sitä roiskuu vaalealle matolleni eteisessä, tapeteilleni sekä oven pieleen.
Kylpyhuoneessa tilanne raukeaa vain pieneksi hetkeksi sillä saatuani hanan päälle joku soittaa ovikelloani. Päätän kuitenkin olla avaamatta sillä enhän voisi mitenkään olla tämän näköisenä ventovieraan edessä. Jos mielikuvituksenne ei vielä tässä vaiheessa ole päässyt tilanteen tasolle niin tässä hieman selvennystä. Eteisen matossa on verijana kylpyhuoneeseen, seinällä on pieniä roiskeita ja ovessa veriset sormenjäljet. Paitani rinnus on roiskeita täynnä eivätkä veriset kasvoni tai käteni tee oikeutta kauneudelleni, jota on useamman kerran juopuneiden miesten puolelta kehuttu. Tämän kaaoksen keskellä rukoilen salaperäisen vieraani poistuvan, mutta ovikello jatkaa soimista. Pikaisesti päättelen siellä olevan jonkun tuttavistani joka tietää minun olevan kotona. Mieleeni iskostuu kuva minusta avaamassa ovea yltä päältä verisenä enkä voi pitää enää pokkaani. Hymyssä suin otan pyyhkeen koukusta, kuivailen käsiäni kävellessäni kohti ovea ja lopulta avaan sen.
Yllätyksen onkin suuri, kun vastassani onkin yläkerran tuttu rouva kalpean oloisena. Hän vaikuttaa tyrmistyneeltä eikä löydä ensin oikeita sanoja, mutta lopulta hänen asiansa tulee selväksi. Hänen ainoa seuralaisensa on kadonnut muutamaa tuntia aikaisemmin ja hän toivoo jonkun asukkaista poimineen sen turvaan. Kyseessä on siis kissa, väritykseltään harmaan ruskea. Totean etten ole sitä tänään edes nähnyt, mutta rouva hakee katseellaan taustaltani koko ajan jotain. Lopulta hän rohkaisee mielensä ja yllättää minut täysin kysymällä mitä olen tehnyt hänen kissalleen. Äkkiä tilanne selkeeni itsellenikin ja päästän hänet sisään kertoen samalla tarinaa tapahtuneesta. Tutkimukset tehtyään tämä viehättävä rouva poistuu rapistuneet posket punoittaen ja anteeksi pyydellen, lupaan samalla ilmoittaa jos kuulen kissasta jotain.
Tapahtumalle saatiin lopulta onnellinen loppu sillä kissa löytyi ehjänä alimmasta kerroksesta. Siivousoperaatio sai kuitenkin kirjan jäämään tärkeysjärjestyksessä taka-alalle, mutta tapaus piti mielialan positiivisena koko loppupäivän.
Tarina alkaa sateisesta kesäaamusta, pisarat ropisevat ikkunaan ja tuulenvire ravistelee koivujen latvustoja. Koska ilma on mitä on, siirryin kohti nojatuolia mukanani täksi kesäksi hankkimani kirja, Hiljainen kylä. Kuten varmasti monet meistä tekevät niin minäkin hankin luettavakseni hieman synkemmän teoksen näin kesäksi, kun sen uskaltaa valoisuuden keskellä lukea. Kaiken piti olla siis täydellistä...
Uppoudun murhamysteerin sisään, kuin ollakseni Einhausenin kylän asukas tämän tragedian keskellä. Kirjaimet, sanat, lauseet ja lopulta luvutkin vaihtuvat silmieni edessä enkä huomaa enää edes ajan kulkua. Sitten keskelle sivua tipahtaa pisara, joka värinsä ansiosta paljastuu vereksi. Heti perään ilmestyy toinen, kolmas ja vielä neljäskin ennen, kuin tajuan, että ne eivät tule murhapaikalta vaan minusta. Nenäni on alkanut vuotamaan silmittömästi ja syypää löytyy mahdollisesti oikeasta kädestäni, sillä minulla on ollut lapsesta asti tapanani kaivella huomaamattani nenääni. Herättyäni kirjan lumosta pinkaisen kohti kylpyhuonetta jonne voisin rauhassa valuttaa vereni ja pestä kasvoni. Tilanne on kuitenkin kriittinen sillä verta tulee epäuskottavan paljon enkä kykene mitenkään hillitsemään sitä käsilläni. Sitä roiskuu vaalealle matolleni eteisessä, tapeteilleni sekä oven pieleen.
Kylpyhuoneessa tilanne raukeaa vain pieneksi hetkeksi sillä saatuani hanan päälle joku soittaa ovikelloani. Päätän kuitenkin olla avaamatta sillä enhän voisi mitenkään olla tämän näköisenä ventovieraan edessä. Jos mielikuvituksenne ei vielä tässä vaiheessa ole päässyt tilanteen tasolle niin tässä hieman selvennystä. Eteisen matossa on verijana kylpyhuoneeseen, seinällä on pieniä roiskeita ja ovessa veriset sormenjäljet. Paitani rinnus on roiskeita täynnä eivätkä veriset kasvoni tai käteni tee oikeutta kauneudelleni, jota on useamman kerran juopuneiden miesten puolelta kehuttu. Tämän kaaoksen keskellä rukoilen salaperäisen vieraani poistuvan, mutta ovikello jatkaa soimista. Pikaisesti päättelen siellä olevan jonkun tuttavistani joka tietää minun olevan kotona. Mieleeni iskostuu kuva minusta avaamassa ovea yltä päältä verisenä enkä voi pitää enää pokkaani. Hymyssä suin otan pyyhkeen koukusta, kuivailen käsiäni kävellessäni kohti ovea ja lopulta avaan sen.
Yllätyksen onkin suuri, kun vastassani onkin yläkerran tuttu rouva kalpean oloisena. Hän vaikuttaa tyrmistyneeltä eikä löydä ensin oikeita sanoja, mutta lopulta hänen asiansa tulee selväksi. Hänen ainoa seuralaisensa on kadonnut muutamaa tuntia aikaisemmin ja hän toivoo jonkun asukkaista poimineen sen turvaan. Kyseessä on siis kissa, väritykseltään harmaan ruskea. Totean etten ole sitä tänään edes nähnyt, mutta rouva hakee katseellaan taustaltani koko ajan jotain. Lopulta hän rohkaisee mielensä ja yllättää minut täysin kysymällä mitä olen tehnyt hänen kissalleen. Äkkiä tilanne selkeeni itsellenikin ja päästän hänet sisään kertoen samalla tarinaa tapahtuneesta. Tutkimukset tehtyään tämä viehättävä rouva poistuu rapistuneet posket punoittaen ja anteeksi pyydellen, lupaan samalla ilmoittaa jos kuulen kissasta jotain.
Tapahtumalle saatiin lopulta onnellinen loppu sillä kissa löytyi ehjänä alimmasta kerroksesta. Siivousoperaatio sai kuitenkin kirjan jäämään tärkeysjärjestyksessä taka-alalle, mutta tapaus piti mielialan positiivisena koko loppupäivän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aivan ihastuttavan kamala tarina!! :D :D :D
väärä palsta.
Täällä kun ei ole "hupaisia ja hauskoja" ja onnellisia loppuja.
Täällä on pohjaton suru ja ikävä...ja se karmaiseva todellisuus.