Minulta poistettiin kesäkuun alussa selästä luomi, joka takertui pyyheliinaan suihkusta tullessani, eikä sen jälkeen parantunut itsestään. Se siis irtosi ihostani osittain, tulehtui ja muuttui kokonaan ulkonäöltään. Poisto oli nopea ja kivuton, ja unodin asian tikkien poistamisen jälkeen. Olin lapseni kanssa bussissa menossa uimarannalle, kun terveysasemaltani soitettiin ja sanottiin, että luomesta oli tehty pahanlaatuinen löydös. Soittaja pahoitteli ikäviä uutisia moneen kertaan, ja minusta alkoi jo tuntua, että olen kohta kuolemaisillani! Minulle kerrottiin, että kirje sairaalasta tulee nopeasti, ehkä parissa päivässä, ja pahoiteltiin taas pontevasti. Sitten puhelu lakkasi, ja minä jäin ihmettelemään, että mitäs nyt. Fiilikset rantaelämään menivät samantien, mutta lapsen vuoksi yritin olla kuin ei mitään.
Kirjettä en tähän mennessä ole saanut ja ahdistukseni kasvaa tunti tunnilta. Ei ole ketään, jolta voisin kysyä tapauksestani ja puhua siitä, mitä jatkossa tapahtuu. Luomen poistanut lääkäri on kesälomalla (?), lisäksi hän on ulkomaalainen, eikä osaa kovin hyvin edes suomea, hänen kanssaan en edes haluaisi asiasta puhua. Mutta miten ihminen voidaan jättää tällä tavalla yksinään piehtaroimaan kaikkien mahdollisten ja mahdottomien uhkakuvien kanssa?!
Pitääkö tässä alkaa jo testamenttia kirjoittamaan ja miettimään, minne lapseni joutuvat, jos minulle käy huonosti? Onko löydökseni vakava vai kuolemanvakava? Onko ylipäätään millainen? Minulle soittanut terveydenhoitaja ei sanonut/ei osannut sanoa/ei saanut sanoa muuta kuin nuo kaksi kauheata sanaa "pahanlaatuinen muutos".
En ole kertonut muille läheisillenikään kuin sisarelleni ja ystävättärelleni. Vanhempani ovat kohta kahdeksankymppisiä ja murehtisivat itsensä kuoliaaksi, jos tietäisivät. Miestä minulla ei ole, lasteni isä on kesälomamatkalla. Huominen on neljäs päivä siitä, kun sain tuon puhelun. Siihen asti pidin itseäni terveenä ihmisenä, nyt en enää tiedä. Onko minun vain kiltisti odotettava kutsua sairaalaan? Mistä saisin tietoa? Päädynkö numeroksi siihen tilastoon, jossa ilmoitetaan vuosittaiset uudet tautitapaukset? Miten jaksan tämän kaiken?
Kirjettä en tähän mennessä ole saanut ja ahdistukseni kasvaa tunti tunnilta. Ei ole ketään, jolta voisin kysyä tapauksestani ja puhua siitä, mitä jatkossa tapahtuu. Luomen poistanut lääkäri on kesälomalla (?), lisäksi hän on ulkomaalainen, eikä osaa kovin hyvin edes suomea, hänen kanssaan en edes haluaisi asiasta puhua. Mutta miten ihminen voidaan jättää tällä tavalla yksinään piehtaroimaan kaikkien mahdollisten ja mahdottomien uhkakuvien kanssa?!
Pitääkö tässä alkaa jo testamenttia kirjoittamaan ja miettimään, minne lapseni joutuvat, jos minulle käy huonosti? Onko löydökseni vakava vai kuolemanvakava? Onko ylipäätään millainen? Minulle soittanut terveydenhoitaja ei sanonut/ei osannut sanoa/ei saanut sanoa muuta kuin nuo kaksi kauheata sanaa "pahanlaatuinen muutos".
En ole kertonut muille läheisillenikään kuin sisarelleni ja ystävättärelleni. Vanhempani ovat kohta kahdeksankymppisiä ja murehtisivat itsensä kuoliaaksi, jos tietäisivät. Miestä minulla ei ole, lasteni isä on kesälomamatkalla. Huominen on neljäs päivä siitä, kun sain tuon puhelun. Siihen asti pidin itseäni terveenä ihmisenä, nyt en enää tiedä. Onko minun vain kiltisti odotettava kutsua sairaalaan? Mistä saisin tietoa? Päädynkö numeroksi siihen tilastoon, jossa ilmoitetaan vuosittaiset uudet tautitapaukset? Miten jaksan tämän kaiken?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Varaa aika toiselle lääkärille ja pyydä selityksiä: osaa hänkin sen diagnoosin lukea sieltä koneelta. Luulen että ei tuossa mitään hätää KOSKA SE LUOMI POISTETTIIN. Haluavat varmaan kuitenkin varmistaa ihoalueen ettei siinä ole enää mitään eli ettei ole levinnyt. Ihosyövät sun muut tuollaiset pienialaiset muutokset ovat kuitenkin yleensä hyvin parannettavissa. Jos ei muu auta, käy hakemassa diagnoosi paperilla printattuna ja tilaa aika ihotautilääkärille.
Äläkä nyt sentään ainakaan rannoilla riehu auringossa... ole varjossa!!!!! Ja terveet elämäntavat.
Olen jo toistakymmentä vuotta tiedostanut kuuluvani riskiryhmään mm. perintötekijöitteni puolesta, enkä ole koskaan ottanut aurinkoa sillä tavalla kuin useimmat kesän villiinnyttämät suomalaiset. En edes jaksaisi maata jossakin rannalla tuntikausia itseäni grillaamassa, se on sula mahdottomuus! Kärsin näistä helteistä ja mieluummin haluaisin, että olisi korkeintaan 20-asteinen pilvipouta. En ole myöskään harrastanut etelänmatkailua, ensimmäisen kerran olin lämpimässä yli kuusitoista vuotta sitten, enkä silloinkaan rannoilla makaillut. Onhan olemassa sanonta, että viisaat istuvat varjossa, ja sitä olen yrittänyt noudattaa. En polta tupakkaakaan, enkä juo alkoholia satunnaisia kahta keskiolutta enempää kerrallaan. Elän muutenkin niin säännöllisesti, että käyn p*******kin lähes minuutilleen aina samaan aikaan. Eli elän varmaan jonkun mielestä hyvin tylsää elämää, mutta haluaisin kyllä jatkaa sitä tämänkin kesän jälkeen!
Minusta ei ole kivaa, jos jo kertaalleen poistettua luomeani aletaan uudestaan kaivella. Ymmärrän tietysti, että se on käypä menettely tällaisissa tapauksissa, mutta eipä tuo lohduta, kun terveysaseman henkilökunnan puheista päätellen olen jo puolikuollut! Mahtaako heidän koulutukseensa nykyään kuulua tuo ylenmääräinen pahoittelu? Kyllä ikävänkin asian voi ilmaista muutenkin, sympaattisesti ja rohkaisevasti, ilman moneen kertaan lausuttuja pahoitteluja, vai eikö? Miksi pitää lisätä asiakkaan ahdistusta, kun se kuitenkin on jo itse asian takia huipussaan?
Taisi taas osoittautua oikeaksi sekin sanonta, ettei Suomessa kannata sairastua kesällä.