Vanhempani eivät kuuluneet mihinkään kirkkoon. Niinpä emme mekään sisareni kanssa käyneet pieninä pyhäkoulussa. En tullut koskaan edes ajatelleeksi, millainen paikka se mahtoi olla, ennenkuin kuulin vanhempieni mainitsevan eräänä päivänä että heidän olisi varmaan syytä käyttää meitä pyhäkoulussa ja kirkossa, jotta osaisimme muodostaa oman mielipiteemme kristinuskosta.
Eräänä sunnuntaiaamuna kävimme sitten lähimmässä kirkossa. Seuraavalla viikolla pistäydyimme eräässä toisessa kirkossa. Sitten seuraavassa ja sitten taas seuraavassa. Joistakin pidimme jonkin verran eräistä emme senkään vertaa.
Myöhemmin kun olimme äidin kanssa lääkärin luona, siellä äiti tuli ohimennen sanoneeksi, että etsimme seurakuntaa johon voisimme liittyä. Tähän tohtori sanoi:" Haluatteko ,että tulen hakemaan teidät ensi lauantaina?" Äiti hämmästyi. Lauantainako? "Niin", sanoi tohtori."Olemme adventisteja ja käymme kirkossa lauantaina". -No niin,mikäpä siinä, äitini sanoi.
Seuraavana lauantaiaamuna kömmimme innoissamme lääkärin autoon, jolla hän tällä kertaa ajoi perheineen, meidän kauttamme kirkkoonsa. Havaitsimme melko pian, että siinä seurakunnassa oli muutamia liian innokkaita jäseniä. He saattoivat soittaa vanhemmilleni ja neuvoa heille, miten meitä tyttöjä pitäisi kasvattaa. Kun jotkut heistä tulivat käymään meillä, he tarkkailivat kaikkea mitä teimme tai puhuimme ja varoittivat sitten juhlallisesti:"Ei tuollaista pitäisi tehdä!" Tai:"Television katselu on sopimatonta ajanvietettä" "Et sinä saisi pitää tuollaisia vaatteita!" Tai:"Voi, syöttekö te tuotakin!" "Teidän on kyllä syytä muuttaa elämäntapojanne, jos mielitte olla valmiina kohtaamaan Herraa, kun hän tulee."
Näin jälkeenpäin ajatellen minusta tuntuu, että heidän äänensä aivan kärisi tuomion uhkaa. Siinä ei olisi kukaan tohtinut vastustaa puhujan käsityksiä. Lopulta kun yksi näistä hyvää tarkoittavista jäsenistä oli taas eräänä päivänä poistunut meiltä, äiti huudahti:" Sen minä vaan sanon, etten enää välitä olenko valmis kohtaamaan Herraa, kun hän tulee, jos se merkitsee sitä, että meidän on sitten oltava iankaikkisesti tuollaisten ihmisten seurassa! Ja sen verran minä vielä jatkan, että kun nyt tiedetään, millaista väkeä adventistit ovat, niin siihen kirkkoon me emme kyllä jalallamme astu." Ja myöntää täytyy,että niin nuori kuin olinkin, tunsin oloni varsin helpottuneeksi.
Siihen aikaan isä oli postimiehenä töissä rautateillä. Kerran hänen ollessaan työssä sai muuan adventisti päähänsä tulla käymään äidin luona. Varmaan tuo käynti jotenkin masennutti äidin, niin että heti kun isä tuli kotiin, äiti selosti kaiken hänelle ja sanoi:" Nyt olen saanut tarpeekseni! Tuollainen ahdistelu saa nyt kertakaikkiaan loppua!" "Taitaa olla parasta,että lähdetään vähäksi aikaa pois kotoa", sanoi isä. "Pakataan teltta ja leirivarusteet ja ajetaan vuoristoon leirintäalueelle."
Varaamamme paikan numero oli 16. Lähellä meitä oli vain yksi pieni asuntovaunu viereisellä tontilla. Leirintäalueen vartija oli maininnut, että leirituvassa olisi illalla piiritanssia. Kun me siskon kanssa halusimme mennä, lähti äitikin mukaan.
Heti päästyämme sisälle äiti osoitti erästä oven lähellä olevaa naista ja sai vaivoin sanotuksi:"Katsokaa tuota naista!" Katselin naista ja hän näytti oikein miellyttävältä. Hän ei tanssinut mutta kävi sen sijaan juttelemassa monien leiriläisten kanssa. Kun siirsin katseeni jälleen äitiin ,huomasin hänen olevan otsa kurtussa ja kasvot kalpeat. "Tuo oli varmasti adventisti,Uskokaa pois, kyllä minä heidät tunnen."
Kun sitten tanssin jälkeen palasimme teltallemme, totesimme että tuo adventisti olikin lähinaapurimme ja majaili vierustontin pienessä asuntovaunussa. Isä kysyi äidiltä, joka vaikutti hermostuneelta, halusiko hän siirtyä toiseen leiripaikkaan. Äiti vastasi:"Minusta tämä on paras paikka tässä virran partaalla. En minä ole tullut tätä pitkää ajomatkaa tänne, että joku adventisti sitten työntäisi minut pois leiripaikastani. Ollaan niinkuin häntä ei olisikaan."
Sitten äiti varoitti meitä:"Älkää puhuko tuolle naiselle, pysykää erossa hänestä." Tottelimme äitiä. Nainen oli varmaan hyvin vaarallinen, koska äiti meitä noin kovin varoitti.
Kun isän kaksi vapaapäivää olivat lopussa,hän sanoi:"Äiti, sinähän voisit jäädä tyttöjen kanssa tänne. Minä lähden nyt työvuorolleni ja tulen sitten taas kahdeksi päiväksi." Niin isä lähti. Mutta kohta hänen mentyään äiti sairastui,niin pahoin,että tuskin sai päätään nostetuksi tyynyltään. Hän kutsui meidät luokseen ja sanoi:" Tytöt, olen tosiaan hyvin sairas, eikä nyt saada mitenkään yhteyttä isään. Teidän on nyt mentävä tuon tädin asuntovaunulle pyytämään häntä avuksi." "Ei me uskalleta" huusimme yhteen ääneen. Mutta kun äiti vaatimalla vaati, seisoimme pian vavisten naapuria asuntovaunun ovella.
Kun siinä yritimme ratkaista kumpi koputtaisi,avasi nainen oven. Hänen kasvonsa olivat tavattoman kauniit ja hän hymyili. Pelkoni haihtui ja kerroin nopeasti äidin sairaudesta. Hän tarjosi meille ruokaa.
Eräänä sunnuntaiaamuna kävimme sitten lähimmässä kirkossa. Seuraavalla viikolla pistäydyimme eräässä toisessa kirkossa. Sitten seuraavassa ja sitten taas seuraavassa. Joistakin pidimme jonkin verran eräistä emme senkään vertaa.
Myöhemmin kun olimme äidin kanssa lääkärin luona, siellä äiti tuli ohimennen sanoneeksi, että etsimme seurakuntaa johon voisimme liittyä. Tähän tohtori sanoi:" Haluatteko ,että tulen hakemaan teidät ensi lauantaina?" Äiti hämmästyi. Lauantainako? "Niin", sanoi tohtori."Olemme adventisteja ja käymme kirkossa lauantaina". -No niin,mikäpä siinä, äitini sanoi.
Seuraavana lauantaiaamuna kömmimme innoissamme lääkärin autoon, jolla hän tällä kertaa ajoi perheineen, meidän kauttamme kirkkoonsa. Havaitsimme melko pian, että siinä seurakunnassa oli muutamia liian innokkaita jäseniä. He saattoivat soittaa vanhemmilleni ja neuvoa heille, miten meitä tyttöjä pitäisi kasvattaa. Kun jotkut heistä tulivat käymään meillä, he tarkkailivat kaikkea mitä teimme tai puhuimme ja varoittivat sitten juhlallisesti:"Ei tuollaista pitäisi tehdä!" Tai:"Television katselu on sopimatonta ajanvietettä" "Et sinä saisi pitää tuollaisia vaatteita!" Tai:"Voi, syöttekö te tuotakin!" "Teidän on kyllä syytä muuttaa elämäntapojanne, jos mielitte olla valmiina kohtaamaan Herraa, kun hän tulee."
Näin jälkeenpäin ajatellen minusta tuntuu, että heidän äänensä aivan kärisi tuomion uhkaa. Siinä ei olisi kukaan tohtinut vastustaa puhujan käsityksiä. Lopulta kun yksi näistä hyvää tarkoittavista jäsenistä oli taas eräänä päivänä poistunut meiltä, äiti huudahti:" Sen minä vaan sanon, etten enää välitä olenko valmis kohtaamaan Herraa, kun hän tulee, jos se merkitsee sitä, että meidän on sitten oltava iankaikkisesti tuollaisten ihmisten seurassa! Ja sen verran minä vielä jatkan, että kun nyt tiedetään, millaista väkeä adventistit ovat, niin siihen kirkkoon me emme kyllä jalallamme astu." Ja myöntää täytyy,että niin nuori kuin olinkin, tunsin oloni varsin helpottuneeksi.
Siihen aikaan isä oli postimiehenä töissä rautateillä. Kerran hänen ollessaan työssä sai muuan adventisti päähänsä tulla käymään äidin luona. Varmaan tuo käynti jotenkin masennutti äidin, niin että heti kun isä tuli kotiin, äiti selosti kaiken hänelle ja sanoi:" Nyt olen saanut tarpeekseni! Tuollainen ahdistelu saa nyt kertakaikkiaan loppua!" "Taitaa olla parasta,että lähdetään vähäksi aikaa pois kotoa", sanoi isä. "Pakataan teltta ja leirivarusteet ja ajetaan vuoristoon leirintäalueelle."
Varaamamme paikan numero oli 16. Lähellä meitä oli vain yksi pieni asuntovaunu viereisellä tontilla. Leirintäalueen vartija oli maininnut, että leirituvassa olisi illalla piiritanssia. Kun me siskon kanssa halusimme mennä, lähti äitikin mukaan.
Heti päästyämme sisälle äiti osoitti erästä oven lähellä olevaa naista ja sai vaivoin sanotuksi:"Katsokaa tuota naista!" Katselin naista ja hän näytti oikein miellyttävältä. Hän ei tanssinut mutta kävi sen sijaan juttelemassa monien leiriläisten kanssa. Kun siirsin katseeni jälleen äitiin ,huomasin hänen olevan otsa kurtussa ja kasvot kalpeat. "Tuo oli varmasti adventisti,Uskokaa pois, kyllä minä heidät tunnen."
Kun sitten tanssin jälkeen palasimme teltallemme, totesimme että tuo adventisti olikin lähinaapurimme ja majaili vierustontin pienessä asuntovaunussa. Isä kysyi äidiltä, joka vaikutti hermostuneelta, halusiko hän siirtyä toiseen leiripaikkaan. Äiti vastasi:"Minusta tämä on paras paikka tässä virran partaalla. En minä ole tullut tätä pitkää ajomatkaa tänne, että joku adventisti sitten työntäisi minut pois leiripaikastani. Ollaan niinkuin häntä ei olisikaan."
Sitten äiti varoitti meitä:"Älkää puhuko tuolle naiselle, pysykää erossa hänestä." Tottelimme äitiä. Nainen oli varmaan hyvin vaarallinen, koska äiti meitä noin kovin varoitti.
Kun isän kaksi vapaapäivää olivat lopussa,hän sanoi:"Äiti, sinähän voisit jäädä tyttöjen kanssa tänne. Minä lähden nyt työvuorolleni ja tulen sitten taas kahdeksi päiväksi." Niin isä lähti. Mutta kohta hänen mentyään äiti sairastui,niin pahoin,että tuskin sai päätään nostetuksi tyynyltään. Hän kutsui meidät luokseen ja sanoi:" Tytöt, olen tosiaan hyvin sairas, eikä nyt saada mitenkään yhteyttä isään. Teidän on nyt mentävä tuon tädin asuntovaunulle pyytämään häntä avuksi." "Ei me uskalleta" huusimme yhteen ääneen. Mutta kun äiti vaatimalla vaati, seisoimme pian vavisten naapuria asuntovaunun ovella.
Kun siinä yritimme ratkaista kumpi koputtaisi,avasi nainen oven. Hänen kasvonsa olivat tavattoman kauniit ja hän hymyili. Pelkoni haihtui ja kerroin nopeasti äidin sairaudesta. Hän tarjosi meille ruokaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.