Enää pyydä en mitään
Enää pyydä en mitään. Jo kaiken sain.
Ja mitä en saanut, sen aavistan minä kyllä.
Elämästä nyt itse aavistus olen vain.
Sinen siintoon en yllä, maan puoleen en enää yllä,
ne vaikka pään päällä ja kaukana allani nään.
Kuin pilvi ma jään
nyt keinumaan elämän yllä.
Kuin pilvi ma nään
hämyn, varjoni, maassa ja ylläni taivaan kuilun.
Enää takaisin tahdo en, kaipaa en elämää.
Kevyt kulkea on... Miten soi sävel ilmojen huilun,
miten soi urut tuulen...
Ja kaikki taas pois häviää.
Maan huminan kuulen,
maan ilon ja itkun ma kuulen,
mutta tunne en ikävää,
enää tunne en iloa, ikävää.
En itkeä voiskaan. Olen kuivempi poutaa.
Olen muotoa vailla ja vailla myös elämää.
Ajatuksetta keinua tahdon, vain keinua, soutaa
ja katsella maata allani kimmeltävää,
ikuisuuden kuilua katsella pääni päällä.
Vain katsella. Nähdä. Ja tietää ja ymmärtää,
miten kaunista kaikki on kaukaa katsoen täällä,
miten selvää ja kaunista, turhaa ja häviävää,
miten autius vitkaan tummuu mun pääni päällä
ja nousee ja kasvaa ja ylitse hulvahtaa,
miten vajoon ja hajoon ja hiljaisuudeksi muutun,
joka minussa, minusta merenä aaltoaa...
Hämyn, varjoni, maass' yhä nään ja ylläni kuilun,
ja mitään en tahdo, en kaipaa maailmaa.
Kevyt olla mun on... Miten soi sävel ilmojen huilun,
miten soi urut tuulen -
ja kaikki taas pois katoaa.
Minä huminaa kuulen,
minä kuilujen huminaa kuulen,
joka minussa, minusta merenä aaltoaa...
Eeva-Liisa Manner
Enää pyydä en mitään. Jo kaiken sain.
Ja mitä en saanut, sen aavistan minä kyllä.
Elämästä nyt itse aavistus olen vain.
Sinen siintoon en yllä, maan puoleen en enää yllä,
ne vaikka pään päällä ja kaukana allani nään.
Kuin pilvi ma jään
nyt keinumaan elämän yllä.
Kuin pilvi ma nään
hämyn, varjoni, maassa ja ylläni taivaan kuilun.
Enää takaisin tahdo en, kaipaa en elämää.
Kevyt kulkea on... Miten soi sävel ilmojen huilun,
miten soi urut tuulen...
Ja kaikki taas pois häviää.
Maan huminan kuulen,
maan ilon ja itkun ma kuulen,
mutta tunne en ikävää,
enää tunne en iloa, ikävää.
En itkeä voiskaan. Olen kuivempi poutaa.
Olen muotoa vailla ja vailla myös elämää.
Ajatuksetta keinua tahdon, vain keinua, soutaa
ja katsella maata allani kimmeltävää,
ikuisuuden kuilua katsella pääni päällä.
Vain katsella. Nähdä. Ja tietää ja ymmärtää,
miten kaunista kaikki on kaukaa katsoen täällä,
miten selvää ja kaunista, turhaa ja häviävää,
miten autius vitkaan tummuu mun pääni päällä
ja nousee ja kasvaa ja ylitse hulvahtaa,
miten vajoon ja hajoon ja hiljaisuudeksi muutun,
joka minussa, minusta merenä aaltoaa...
Hämyn, varjoni, maass' yhä nään ja ylläni kuilun,
ja mitään en tahdo, en kaipaa maailmaa.
Kevyt olla mun on... Miten soi sävel ilmojen huilun,
miten soi urut tuulen -
ja kaikki taas pois katoaa.
Minä huminaa kuulen,
minä kuilujen huminaa kuulen,
joka minussa, minusta merenä aaltoaa...
Eeva-Liisa Manner
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ystäväni luki tämän kauniin runon mieheni siunaustilaisuudessa 22.12.
Miten ihanan lohduttava.
Minua pyydettiin lukemaan joku sopiva runo yhteisen ystävämme hautajaisissa ja löysin tämän upean Eeva-Liisa Mannerin runon, jonka siellä sitten esitin: se sopi täysin hänelle!
Kotona luin sitä monta kertaa ja itkin koko ajan, mutta kuin ihmeen kapalla pystyin siellä hautajaisvieraiden edessä kuitenkin lukemaan tyynenä!
Olen tyttärilleni sanonut, että minun hautajaisissa toivoisin sen myös luettavan!