Enää pyydä en mitään

Enää pyydä en mitään

Enää pyydä en mitään. Jo kaiken sain.
Ja mitä en saanut, sen aavistan minä kyllä.
Elämästä nyt itse aavistus olen vain.
Sinen siintoon en yllä, maan puoleen en enää yllä,
ne vaikka pään päällä ja kaukana allani nään.
Kuin pilvi ma jään
nyt keinumaan elämän yllä.

Kuin pilvi ma nään
hämyn, varjoni, maassa ja ylläni taivaan kuilun.
Enää takaisin tahdo en, kaipaa en elämää.
Kevyt kulkea on... Miten soi sävel ilmojen huilun,
miten soi urut tuulen...
Ja kaikki taas pois häviää.
Maan huminan kuulen,
maan ilon ja itkun ma kuulen,
mutta tunne en ikävää,
enää tunne en iloa, ikävää.

En itkeä voiskaan. Olen kuivempi poutaa.
Olen muotoa vailla ja vailla myös elämää.
Ajatuksetta keinua tahdon, vain keinua, soutaa
ja katsella maata allani kimmeltävää,
ikuisuuden kuilua katsella pääni päällä.
Vain katsella. Nähdä. Ja tietää ja ymmärtää,
miten kaunista kaikki on kaukaa katsoen täällä,
miten selvää ja kaunista, turhaa ja häviävää,

miten autius vitkaan tummuu mun pääni päällä
ja nousee ja kasvaa ja ylitse hulvahtaa,
miten vajoon ja hajoon ja hiljaisuudeksi muutun,
joka minussa, minusta merenä aaltoaa...
Hämyn, varjoni, maass' yhä nään ja ylläni kuilun,
ja mitään en tahdo, en kaipaa maailmaa.
Kevyt olla mun on... Miten soi sävel ilmojen huilun,
miten soi urut tuulen -
ja kaikki taas pois katoaa.
Minä huminaa kuulen,
minä kuilujen huminaa kuulen,
joka minussa, minusta merenä aaltoaa...

Eeva-Liisa Manner