Ihmisiä on kuin muurahaisia. Jokainen heistä etsii jotain; lähinnä täytettä yksinäisyyteen, onttouteen. Tukea sielulleen, rauhaa sydämelleen. Jeesus voi pelastaa, mutta kirkko latistaa. Tyytyväinen ihminen ei kaipaa juuri mitään, mutta en ole vielä sellaista tavannut. Aina ruoho on vihreämpää aidan tuolla puolen, ja se joka sanoo jotain muuta, valehtelee...
Tulin uskoon v. 1997 tai niin ainakin luulin. Kävin paljon vapaakirkossakin tuohon aikaan. Mutta aina ahdisti, ja aina oli lähdettävä kotiin kesken kokouksen. Olin yksinäinen. Luulin, että saan avun kirkosta ja uusia ystäviä. Toisin kävi. En osannut tuoda rakentavasti esille omaa hätääni. Joku jo luulikin, että minua kiusaa jokin demoni. Miesystäväni oli kuollut juuri, ja kaipasin hengellistä tukea. Kyllä minun puolestani kovasti rukoiltiinkin, mutta en halunnut hyväksyä kaikkia vapaakirkon oppeja. Ahdistuin niistä. Minun oli pitänyt jättää vähemmälle "maailmalliset" ystävät, ettei synti tartu. Tutustuin erääseen naiseen, jota luulin tosi ystäväksi. Kerroin hänelle ahdistuksistani. Hän kuunteli mielellään. Yritin myös auttaa häntä vuorostani aina kun hän apua tarvitsi, mutta hän ei ollut koskaan apuuni tyytyväinen. Hän vähätteli auttamistani. Luulin, että vika on minussa ja ajattelin, että kyllä hän siitä vielä leppyy. Kun kerran sitten kerroin hänelle, että haluaisin uskovaisen miehen itselleni, että tietääkö hän osoittaa minulle sellaista; hän melkein räjähti ja huusi puhelimessa, että; sinullahan on huoruuden henki. Hän siis tuomitsi minut, vaikka itse kulki käsi kädessä naimisissa ollessaan toisen miehen kanssa. Sen jälkeen pidin vuoden taukoa, etten ottanut häneen mitään yhteyttä. Siinä oli ns. ystävä, jonka jälkimaininkeja maistelen vieläkin. Hän nimittäin levitteli minusta karuja juttuja ( omia värittämiään ). Lopulta hän häiriköi minua tekstiviesteillä ja soittelemalla ja haukkumalla, enkä edes tajunnut mistä on kysymys. Kun tutustuin lähemmin narsismiin ja luonnehäiriöiseen käyttäytymiseen v. 2002 eräässä koulutuksessa, tajusin, että hän ei ollut terve yksilö. Olen samaa miletä Rainer Frimanin kanssa siitä, että monet uskonnolliset yhteisöt ajavat ihmisen mielenterveyden äärirarjoille. Heidän oppejaan ja ajatuksiaan ei saa mitenkään kyseenalaistaa. Olen myös todella ihmeissäni siitä, miten ko. henkilö pystyy työskentelemään nykyään hoitoalalla, koska hänellä tuntui olevan niin sitkeä tarve vähätellä itseään vahvempia ihmisiä. Ehkäpä hoitoaloilla näkee potilaansa vain heikkoina, joten se ala sopii tällaisille sosiopaateille hyvin. Kun Jeesus käski vuorisaarnassaan rakastaa yhtä paljon lähimmäistään kuin itseään, hän tuskin tarkoitti sillä sitä, että päähän potkittu ihminen tarvitsee vielä enemmän päähän potkimista.
Tulin uskoon v. 1997 tai niin ainakin luulin. Kävin paljon vapaakirkossakin tuohon aikaan. Mutta aina ahdisti, ja aina oli lähdettävä kotiin kesken kokouksen. Olin yksinäinen. Luulin, että saan avun kirkosta ja uusia ystäviä. Toisin kävi. En osannut tuoda rakentavasti esille omaa hätääni. Joku jo luulikin, että minua kiusaa jokin demoni. Miesystäväni oli kuollut juuri, ja kaipasin hengellistä tukea. Kyllä minun puolestani kovasti rukoiltiinkin, mutta en halunnut hyväksyä kaikkia vapaakirkon oppeja. Ahdistuin niistä. Minun oli pitänyt jättää vähemmälle "maailmalliset" ystävät, ettei synti tartu. Tutustuin erääseen naiseen, jota luulin tosi ystäväksi. Kerroin hänelle ahdistuksistani. Hän kuunteli mielellään. Yritin myös auttaa häntä vuorostani aina kun hän apua tarvitsi, mutta hän ei ollut koskaan apuuni tyytyväinen. Hän vähätteli auttamistani. Luulin, että vika on minussa ja ajattelin, että kyllä hän siitä vielä leppyy. Kun kerran sitten kerroin hänelle, että haluaisin uskovaisen miehen itselleni, että tietääkö hän osoittaa minulle sellaista; hän melkein räjähti ja huusi puhelimessa, että; sinullahan on huoruuden henki. Hän siis tuomitsi minut, vaikka itse kulki käsi kädessä naimisissa ollessaan toisen miehen kanssa. Sen jälkeen pidin vuoden taukoa, etten ottanut häneen mitään yhteyttä. Siinä oli ns. ystävä, jonka jälkimaininkeja maistelen vieläkin. Hän nimittäin levitteli minusta karuja juttuja ( omia värittämiään ). Lopulta hän häiriköi minua tekstiviesteillä ja soittelemalla ja haukkumalla, enkä edes tajunnut mistä on kysymys. Kun tutustuin lähemmin narsismiin ja luonnehäiriöiseen käyttäytymiseen v. 2002 eräässä koulutuksessa, tajusin, että hän ei ollut terve yksilö. Olen samaa miletä Rainer Frimanin kanssa siitä, että monet uskonnolliset yhteisöt ajavat ihmisen mielenterveyden äärirarjoille. Heidän oppejaan ja ajatuksiaan ei saa mitenkään kyseenalaistaa. Olen myös todella ihmeissäni siitä, miten ko. henkilö pystyy työskentelemään nykyään hoitoalalla, koska hänellä tuntui olevan niin sitkeä tarve vähätellä itseään vahvempia ihmisiä. Ehkäpä hoitoaloilla näkee potilaansa vain heikkoina, joten se ala sopii tällaisille sosiopaateille hyvin. Kun Jeesus käski vuorisaarnassaan rakastaa yhtä paljon lähimmäistään kuin itseään, hän tuskin tarkoitti sillä sitä, että päähän potkittu ihminen tarvitsee vielä enemmän päähän potkimista.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mikäli sinua vielä ahdistaa noi vapis aikaiset opit niin suosittelisin sinulle keskusteluja ihan tavallisen ev.lut seurakunnan pastorin, vaikka jonkun nuoren papin kanssa.Itseäni on ainakin auttanut, koska heidän teologiansa on ollut ihan toisenlaista kuin tuo vapaiden suuntien lakihenkisyys, demoni usko ja helvetillä pelottelu.Mikäli sinulla masennusta, ahdistuneisuutta, riippuvuuksia tms terapia auttaa ja kannattaa hakeutua mahdollisimman pitkälle kouluttautuneelle terapeutille.Myös vertaistuki ryhmät ovat erittäin hyvä tuki monenlaisissa elämän ongelma tilanteissa.Hyvät jatkot!
Tuollaisen ihmisen maailmankuvassa ja tunne-elämässä ei ole tasa-arvoa tai ystävyyttä, on vain kuvitelma ylemmästä ja alemmasta. Hänen olematon itseluottamuksensa on rakennettu sen illuusion varaan että hän on aina itse siinä ylemmällä paikalla.
Sellaiset ihmiset ovat onnettomia auttajia, koska he eivät tahdo toisen vahvistuvan vaan haluavat hänen olevan heikko, jotta saisivat "imeä" itseensä hänen tunteitaan. Jep, sairasta.
Oletko koskaan miettinyt että kun hän kerran sai olla sulle "terapeuttina" niin sun halu saada mies johti hänessä alitajuiseen mustasukkaisuuteen - pelkäsi menettävänsä sut - ja siksi reagoi noin? Tunnevammaiset ihmiset kun eivät koskaan sano "minusta tuntuu" - vaan asia puetaan aina johonkin muuhun, teidän tapauksessanne demonisiointiin, joka tuossa yhteydessä on kyllä täysin absurdia.
Se, että hän on sairas ei poista sitä tosiasiaa että hän on itse vastuussa tekemisistään ja asenteistaan, eikä hänenlaisiinsa kannata myötätuntoaan liikaa tuhlata, sille löytyy parempaakin käyttöä.
Siinä kyllä helposti joutuu usko kovalle koetukselle kun tapaa jonkun suden lammasten vaatteissa.