Elämää eron jälkeen?

Varmasti auttais irtautuminen kaikesta ja vaikkapa juuri kuukaudeksi reissuun lähtö. Mulla ei vaan siihen ole mahdollisuutta. Lomaa saisin pari viikkoa, mutta tässä tilanteessa kaikki mahdolliset "ylimääräiset" rahat on pistettävä säästöön. Enkä oikein usko, että tässä tilanteessa edes pärjäisin ihan yksin. Helvetin raskasta. Täyttä tuskaa olla töissä (asiakaspalveutyö kaiken lisäksi) ja yrittää 8 tuntia pidättää itkua. Mutta ei tässä oikein taida olla vaihtoehtoja. Voimia sulle Iita!

Tuskaa kirjoitti:

Varmasti auttais irtautuminen kaikesta ja vaikkapa juuri kuukaudeksi reissuun lähtö. Mulla ei vaan siihen ole mahdollisuutta. Lomaa saisin pari viikkoa, mutta tässä tilanteessa kaikki mahdolliset "ylimääräiset" rahat on pistettävä säästöön. Enkä oikein usko, että tässä tilanteessa edes pärjäisin ihan yksin. Helvetin raskasta. Täyttä tuskaa olla töissä (asiakaspalveutyö kaiken lisäksi) ja yrittää 8 tuntia pidättää itkua. Mutta ei tässä oikein taida olla vaihtoehtoja. Voimia sulle Iita!

Lue lisää

Olemme eroamassa yhdeksän vuoden jälkeen , meillä on yksi yhteinen pieni alle kouluikäinen lapsi. Tää on aivan kamalaa ensin mies syytteli minua tilanteesta ja sanoi että meillä ei ole mitään yhteistä. Ja että minun työ vie kaiken aikani ei perheelle jää aikaa. Osaksi totta mutta olin valmis korjaamaan asian. Tää on niin uskomaton tarina että välillä tulee sellainen viha toista ihmistä kohtaan että ei mitään rajaa. Mies etsi minusta kokoajan jos jonkinmoisia syitä miksi hän tekee tämän. Loppujen lopuksi sain aika nopesti tietää että hänellä olikin toinen nainen. En ole päässyt asiasta yli joskus ajattelen että voisin ottaa hänet takaisin millon vain hän olisi halukas tulemaan . Joskus taas on todellakin niin kova viha.!!!!!! Onhan meilläkin riitoja ollut ja en usko että sellaista suhdetta edes on missä ei koskaan riidellä. Minä henkkilö kohtaisesti luotin liikaa mieheeni koska hän sanoi aina että on erilainen kun muut eikä vois pettää minua. Rakastan häntä vieläkin ja toivoisin meidän puhuvan asioista ja palaavan yhteen. Rakkaus on sokea. Onneksi minulla on paljon ystäviä joiden kanssa voin puhua asioista sillä se helpottaa paljon. Itken varmaan joka päivä ja monet ovat sanoneet että vie sen kaksi vuotta ennen kun todella pääsee yli. Onko kellekään käynyt samoin?? Haluaisin kuulla mielipiteitä.

vieläkin rakastunut kirjoitti:

Olemme eroamassa yhdeksän vuoden jälkeen , meillä on yksi yhteinen pieni alle kouluikäinen lapsi. Tää on aivan kamalaa ensin mies syytteli minua tilanteesta ja sanoi että meillä ei ole mitään yhteistä. Ja että minun työ vie kaiken aikani ei perheelle jää aikaa. Osaksi totta mutta olin valmis korjaamaan asian. Tää on niin uskomaton tarina että välillä tulee sellainen viha toista ihmistä kohtaan että ei mitään rajaa. Mies etsi minusta kokoajan jos jonkinmoisia syitä miksi hän tekee tämän. Loppujen lopuksi sain aika nopesti tietää että hänellä olikin toinen nainen. En ole päässyt asiasta yli joskus ajattelen että voisin ottaa hänet takaisin millon vain hän olisi halukas tulemaan . Joskus taas on todellakin niin kova viha.!!!!!! Onhan meilläkin riitoja ollut ja en usko että sellaista suhdetta edes on missä ei koskaan riidellä. Minä henkkilö kohtaisesti luotin liikaa mieheeni koska hän sanoi aina että on erilainen kun muut eikä vois pettää minua. Rakastan häntä vieläkin ja toivoisin meidän puhuvan asioista ja palaavan yhteen. Rakkaus on sokea. Onneksi minulla on paljon ystäviä joiden kanssa voin puhua asioista sillä se helpottaa paljon. Itken varmaan joka päivä ja monet ovat sanoneet että vie sen kaksi vuotta ennen kun todella pääsee yli. Onko kellekään käynyt samoin?? Haluaisin kuulla mielipiteitä.

Lue lisää

Mun eroni johtui aivan eri syistä mutta voin kertoa että siihen liittyi henkinen ja taloudellinen hyväksikäyttö ja kaiken lisäksi vielä 2 vuotias pikkupoika... Jos sulla menee samaa rataa kuin mulla eron jälkeen voin kertoa että tulet käymään kaikkein syvimmässä suossa mitä ihminen voi kärsiä...! Sen huomaat vasta sitten kun kaikki on totta; ts. asut lapsen kanssa ja ero on todellinen... Varmista turvaverkkosi nyt! Ystävät ja perheenjäsenet; se vanha hyvä ystävä johon olet luottanut lapsesta asti... Nyt testataan heidän lojaaliutensa ja rakkautensa suhun. Multa vei 2 piiitkää vuotta eron jälkeen. Ekan vuoden sekoilin irtosuhteissa, toisen vuoden ekan puoliskon ajattelin hyppäävkö parvekkeelta vai en ja viimeisen puolen vuoden olen kasvanut henkisesti aikuisemmaksi, vahvemmaksi. Intuitio ihmisten suhteen kasvoi ja itsenäisyys ja että pystyin käymään kaiken läpi on vahvistanut mua. En hae enää omaa elämääni jonkun toisen kautta vaan olen löytänyt sen ihan itse. Nautin jäätelöstä, puuhastelusta pojan kanssa, naurusta ja perheeni lämpöisestä rakkaudesta minua kohtaan joka syvyydessään on tuonut monet kyyneleet silmään. Prosessi on mielettömän tuskallinen mutta siitä selviää voittajana omalla tahdolla ja perimmäisillä periaatteilla elämää kohtaan. Jostain aina löytyy se viimeinen selkäranka pitämään sut pystyssä. Nyt elokuussa -09 on 2 vuotta erosta takana ja olen herkempi toisten kärsimyksille, vahvempi ja itsenäisempi; sisältä kuitenkin vielä pitkään rikki; en ole enää viaton pikkutyttö! Olen oppinut arvostamaan niitöä asioita mitä ennen en ymmärtänyt kuten luonnon kauneutta, terveyttä, ystäviä ja perhettä. Kova koulu on takana... Mutta ilo ja onnellisuus siitä että olin tarpeeksi vahva ja mulla on mielettömän ihana ystäväpiiri ja perhe!!! Toivotan sulle voimia ja jaksamista henkisessä kasvussa toteamaan elämän realiteetit... Silloin löydät kauneutta sieltäkin missä et sitä ennen nähnyt. Voimia ja onnellisuutta, terveyttä ja iloa sinulle!

freeweave kirjoitti:

Mun eroni johtui aivan eri syistä mutta voin kertoa että siihen liittyi henkinen ja taloudellinen hyväksikäyttö ja kaiken lisäksi vielä 2 vuotias pikkupoika... Jos sulla menee samaa rataa kuin mulla eron jälkeen voin kertoa että tulet käymään kaikkein syvimmässä suossa mitä ihminen voi kärsiä...! Sen huomaat vasta sitten kun kaikki on totta; ts. asut lapsen kanssa ja ero on todellinen... Varmista turvaverkkosi nyt! Ystävät ja perheenjäsenet; se vanha hyvä ystävä johon olet luottanut lapsesta asti... Nyt testataan heidän lojaaliutensa ja rakkautensa suhun. Multa vei 2 piiitkää vuotta eron jälkeen. Ekan vuoden sekoilin irtosuhteissa, toisen vuoden ekan puoliskon ajattelin hyppäävkö parvekkeelta vai en ja viimeisen puolen vuoden olen kasvanut henkisesti aikuisemmaksi, vahvemmaksi. Intuitio ihmisten suhteen kasvoi ja itsenäisyys ja että pystyin käymään kaiken läpi on vahvistanut mua. En hae enää omaa elämääni jonkun toisen kautta vaan olen löytänyt sen ihan itse. Nautin jäätelöstä, puuhastelusta pojan kanssa, naurusta ja perheeni lämpöisestä rakkaudesta minua kohtaan joka syvyydessään on tuonut monet kyyneleet silmään. Prosessi on mielettömän tuskallinen mutta siitä selviää voittajana omalla tahdolla ja perimmäisillä periaatteilla elämää kohtaan. Jostain aina löytyy se viimeinen selkäranka pitämään sut pystyssä. Nyt elokuussa -09 on 2 vuotta erosta takana ja olen herkempi toisten kärsimyksille, vahvempi ja itsenäisempi; sisältä kuitenkin vielä pitkään rikki; en ole enää viaton pikkutyttö! Olen oppinut arvostamaan niitöä asioita mitä ennen en ymmärtänyt kuten luonnon kauneutta, terveyttä, ystäviä ja perhettä. Kova koulu on takana... Mutta ilo ja onnellisuus siitä että olin tarpeeksi vahva ja mulla on mielettömän ihana ystäväpiiri ja perhe!!! Toivotan sulle voimia ja jaksamista henkisessä kasvussa toteamaan elämän realiteetit... Silloin löydät kauneutta sieltäkin missä et sitä ennen nähnyt. Voimia ja onnellisuutta, terveyttä ja iloa sinulle!

Lue lisää

Kiitos viestistäsi. Kuten jo aiemmin mainitsin, se, että "jo" kahden vuoden päästä voin taas olla kasassa (ainakin osittain) kauhistuttaa. Tuntuu aika pitkältä ajalta kärsiä.

Jotenkin tuntuu, että olisi helpompaa, jos eroon olisi jokin selkeämpi syy. Jos voisin vihata miestä. Nyt vaan rakastan ja elättelen turhia toiveita.

Asunnosta ei ole mitään kuulunut...

Noh, on ehkä vähän liiottelua, että minulla ei ole ollenkaan elämää ilman miestä. On minulla pari hyvää kaveria ja harrastuskin. Asiasta myös keskusteltiin ja siihen saatiin parannusta. Eli siis tämä ei enää ollut niinkään merkittävä syy eroon. Kylläpä on vaikea selittää...

Ja mielestäni, kuten varmasti monien muidenkin mielestä huonoin vaihtoehto olisi se, että löytäisin itselleni jonkun toisen yhtä läheisriippuvaisen ihmisen. Kai sitä ihmisen pitäisi oppia elämään ihan omillaan.

Tuskaa... kirjoitti:

Noh, on ehkä vähän liiottelua, että minulla ei ole ollenkaan elämää ilman miestä. On minulla pari hyvää kaveria ja harrastuskin. Asiasta myös keskusteltiin ja siihen saatiin parannusta. Eli siis tämä ei enää ollut niinkään merkittävä syy eroon. Kylläpä on vaikea selittää...

Ja mielestäni, kuten varmasti monien muidenkin mielestä huonoin vaihtoehto olisi se, että löytäisin itselleni jonkun toisen yhtä läheisriippuvaisen ihmisen. Kai sitä ihmisen pitäisi oppia elämään ihan omillaan.

Lue lisää

ja on hyvä jos tunnistaa olevansa läheisriippuvainen. Monet ei sitä tunnusta. Seuraavassa mahdollisessa suhteessa sitten osaa toimia vähemmän tukahduttavasti. Miksi kaksi läheisriippuvaista olisi toimimaton yhtälö? Luulisi sen olevan ihan ok. Silloin ei ainakaan kukaan sosiaalinen ihminen kärsisi.

Tuskaa... kirjoitti:

Noh, on ehkä vähän liiottelua, että minulla ei ole ollenkaan elämää ilman miestä. On minulla pari hyvää kaveria ja harrastuskin. Asiasta myös keskusteltiin ja siihen saatiin parannusta. Eli siis tämä ei enää ollut niinkään merkittävä syy eroon. Kylläpä on vaikea selittää...

Ja mielestäni, kuten varmasti monien muidenkin mielestä huonoin vaihtoehto olisi se, että löytäisin itselleni jonkun toisen yhtä läheisriippuvaisen ihmisen. Kai sitä ihmisen pitäisi oppia elämään ihan omillaan.

Lue lisää

Joo siis olenhan mä vähän riippuvainen. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta olen asiassa kehittynyt enkä enää harrasta niin paljoa sellasta ahdistelua. Uskokoon ken tahtoo...

Ehkä vaikeimmalta tossa asiassa tuntuu käytännön "rutiineista" luopuminen; Soitan miehelleni kun käyn kaupassa ja kysyn mitä hän tarvitsisi. Kerron hänelle ensimmäisenä hyvät/huonot uutiset. Halaan häntä mennessäni nukkumaan. Pyydän häneltä apua jos en saa korkkia auki. Istun hänen kanssaan parvekkeella illalla. Herättelen häntä kun kellonsoitto ei tunnu riittävän. Hieron, halin, hellin, pussaan jne. Mitä helvettiä siitä jää kun kaikki noin noin miljoona muuta asiaa otetaan kerralla pois?

Ja siis asiahan mulla oli se, että haluisin apua ja tukea ja neuvoja muilta. En näkemyksiä siitä, miksi erosimme. Toki kaikkihan tähän saavat osallistua, sehän tässä on niin hienoa ja hirveetä...

edellinen vastaaja kirjoitti:

ja on hyvä jos tunnistaa olevansa läheisriippuvainen. Monet ei sitä tunnusta. Seuraavassa mahdollisessa suhteessa sitten osaa toimia vähemmän tukahduttavasti. Miksi kaksi läheisriippuvaista olisi toimimaton yhtälö? Luulisi sen olevan ihan ok. Silloin ei ainakaan kukaan sosiaalinen ihminen kärsisi.

Lue lisää

Tosta läheisriippuvuudesta vielä... Eli mä pidän sitä jonkin asteisena sairautena, enkä usko, että roikkuminen toisessa on hyväksi kellekkään vaikka se molemmille osapuolille olisikin ok. Mitä tapahtuu kun kahden läheisriippuvaisen suhde päättyy? Vai päättyykö se ikinä kun kumpikaan ei uskalla jäädä yksin?

Tuskaa kirjoitti:

Joo siis olenhan mä vähän riippuvainen. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta olen asiassa kehittynyt enkä enää harrasta niin paljoa sellasta ahdistelua. Uskokoon ken tahtoo...

Ehkä vaikeimmalta tossa asiassa tuntuu käytännön "rutiineista" luopuminen; Soitan miehelleni kun käyn kaupassa ja kysyn mitä hän tarvitsisi. Kerron hänelle ensimmäisenä hyvät/huonot uutiset. Halaan häntä mennessäni nukkumaan. Pyydän häneltä apua jos en saa korkkia auki. Istun hänen kanssaan parvekkeella illalla. Herättelen häntä kun kellonsoitto ei tunnu riittävän. Hieron, halin, hellin, pussaan jne. Mitä helvettiä siitä jää kun kaikki noin noin miljoona muuta asiaa otetaan kerralla pois?

Ja siis asiahan mulla oli se, että haluisin apua ja tukea ja neuvoja muilta. En näkemyksiä siitä, miksi erosimme. Toki kaikkihan tähän saavat osallistua, sehän tässä on niin hienoa ja hirveetä...

Lue lisää

Ymmärrän niin täysin sinua, sillä minulla on iha sama tilanne ja en millään pääse jaloilleen ja enkä tiedä miten edes aloittaa. Minä erosin mihestäni huhtikuussa ja me asumme nyt erillään. Hankalinta ja ihanninta on se, että olemme vieläkin päivittäin yhteydessä ja näemme aika usein. Tämä on niin kuluttavaa. Aikaisemmin halusin nähdä kavereita ja käydä salilla nyt on ensimmäisiä päiviä, jolloin minua alkaa huvittamaan yhtään mikään.

Nyt muutaman päivän ajan minulla on ollut hieman parempi olo ja reippaampi mieli, mutta silti mietin koko ajan ex-miestäni. Nyt en ole nähnyt reiluun viikkoon miestä. Yritän työstää eroa ja nähdä jotain valoisia asioita. Kai tähän sitten tämä aika auttaa...ja etäisyys, mutta aina kun etäännyn niin se vetää minut takaisin, vaikka se itse halusi erota.

Zemppiä sinulle, uskon että sinäkin selviät..aika auttaa ja yritä saada oma mieli vakaaksi:) Halauksia!

hajalla kirjoitti:

Ymmärrän niin täysin sinua, sillä minulla on iha sama tilanne ja en millään pääse jaloilleen ja enkä tiedä miten edes aloittaa. Minä erosin mihestäni huhtikuussa ja me asumme nyt erillään. Hankalinta ja ihanninta on se, että olemme vieläkin päivittäin yhteydessä ja näemme aika usein. Tämä on niin kuluttavaa. Aikaisemmin halusin nähdä kavereita ja käydä salilla nyt on ensimmäisiä päiviä, jolloin minua alkaa huvittamaan yhtään mikään.

Nyt muutaman päivän ajan minulla on ollut hieman parempi olo ja reippaampi mieli, mutta silti mietin koko ajan ex-miestäni. Nyt en ole nähnyt reiluun viikkoon miestä. Yritän työstää eroa ja nähdä jotain valoisia asioita. Kai tähän sitten tämä aika auttaa...ja etäisyys, mutta aina kun etäännyn niin se vetää minut takaisin, vaikka se itse halusi erota.

Zemppiä sinulle, uskon että sinäkin selviät..aika auttaa ja yritä saada oma mieli vakaaksi:) Halauksia!

Lue lisää

"Rohkaisevaa" kuulla, että en ole ongelman kanssa yksin, enkä tolla todellakaan tarkoita sitä, että tällaista kenellekään toivoisin. Tuntuu vaan, kun sivusta seuraa tuttavien eroja, että se olisi melko helppoa ja että asiasta pääsee yli melko nopeasti (ehkä vähän liioiteltuna). Ja sitten itsestä tuntuu, että vähintään ammattiauttaja voisi tuoda jotain apua. Jos tietäisi mitä odottaa ja voisi olla varma, että esim. vuoden päästä olisi jo hyvä mieli ja vakaa elämä. Se pelottaa ihan älyttömästi kun ei tiedä.

Itse tiedän, että en pysty olemaan tekemisissä miehen kanssa. Mutta kuten sinunkin tapauksessa, se onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty. Eli en kyllä oikeen usko, että siihen pystyn ainakaan alkuun (siis olemaan 100% erossa miehestä). Mutta sen verran itseäni tunnen, että tiedän etten pysty hänestä yli pääsemään, mikäli tapaamme/soittelemme säännöllisesti. Ehkä sitten joskus myöhemmin aikojen päästä.

Paljon voimia myös sinulle. Pakko se on uskoa, että elämä vielä joskus hymyilee!

Tuskaa kirjoitti:

Joo siis olenhan mä vähän riippuvainen. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta olen asiassa kehittynyt enkä enää harrasta niin paljoa sellasta ahdistelua. Uskokoon ken tahtoo...

Ehkä vaikeimmalta tossa asiassa tuntuu käytännön "rutiineista" luopuminen; Soitan miehelleni kun käyn kaupassa ja kysyn mitä hän tarvitsisi. Kerron hänelle ensimmäisenä hyvät/huonot uutiset. Halaan häntä mennessäni nukkumaan. Pyydän häneltä apua jos en saa korkkia auki. Istun hänen kanssaan parvekkeella illalla. Herättelen häntä kun kellonsoitto ei tunnu riittävän. Hieron, halin, hellin, pussaan jne. Mitä helvettiä siitä jää kun kaikki noin noin miljoona muuta asiaa otetaan kerralla pois?

Ja siis asiahan mulla oli se, että haluisin apua ja tukea ja neuvoja muilta. En näkemyksiä siitä, miksi erosimme. Toki kaikkihan tähän saavat osallistua, sehän tässä on niin hienoa ja hirveetä...

Lue lisää

Nuo pienet yksityiset jutut ovat juuri niitä, jotka erotilanteessa ja heti sen jälkeen tuntuvat kaikkein raastavimmilta ja saavat aikaan kaikkein tyhjimmän olon. Tuntuu siltä, että ikinä enää ei tällaista tule kokemaan eikä kukaan muu kelpaa pikkujuttuihin, vain tuo exä.

Koettu on, myös se, että tuo raastavuus ja tyhjyys katoavat kyllä, kunhan jaksat vain elellä eteenpäin. Tulee vielä aika, jolloin pyörittelet itsellesi silmiäsi, kun muistelet näitä tuntemuksiasi, etkä voisi vähempää kauppareissuilta soittelusta ja korkkien availemisesta välittää.

Ensiksi kyllä käyt läpi hirveät väänteet siitä, kuinka et ikinä koe noita pikkujuttuja enää. Sitten tulee sen vuoro, että tyrskit nenäliinaasi ja kiusaat itseäsi mielikuvilla siitä, kuinka exäsi tekee pikkujuttuja JONKUN MUUN KANSSA. Järjestä itsellesi vaikka tunti aktiivista kärsimysaikaa joka päivä töiden jälkeen, istu sohvalle ja ala parkua. Et uskokaan, kuinka nopeasti sinun ei enää tee mieli parkua. Kokeile vaikka.

Ero ei ole ikinä helppo sille, joka sitä ei halua, mutta kyllä siitä selviää. Ajan kanssa.

Peilikuva
X-mies oli päätynyt avioliiton olevan elatussuhde.
Ellei vaimo elätä, niin vaimon vanhemmat.

Ensimmäisenä yhteisenä vuotena kävi töissä, sitten siirtyi “Ammatti työtön” yhteiskunta ryhmään, hänelle yhteinen lapsi oli elatuskortti. Todella yhtään työtä tai työpaikkaa ei edes hakenut.

Liitontyöttömyyskorvauksen käytti itse, siitä ei riittänyt vuokraan ruokaan tai mihinkään talousmenoihin. Henkilökohtaiset menot osaksi kalja ja tupakka sekä hurvittelu kavereiden kanssa olivat Hänen menonsa. Ompelin ja kudoin, joten vaatteet kuului minun kustantaa tuli niin halvaksi.
Kyse oli jo 34 v. miehestä, joka oli asunut leski isän kanssa, äidin kuoltua. Osallistumalla isän taloudessa, toki nimellisesti yhteisiin kuluihin, luontaisetuna oli täysi ylöspito josta maksuna puolet vuokrasta. Tosin silloin hän osti itse vaatteensa ja tupakan sekä kaljan. Avioliitto, hänen mielestään, tarkoitti täyttä ylös pitoa, ilman omia kustannuksia. Kalja kuului ruoka kuluihin samoin kuin tupakka.
Tuo oli jotenkin todella huvittavaa. Hänellä ei ole asiaa kauppaan, tupakka ja kalja olivat elintarvikekaupan tuotteita***
Kuun lopussa rahojeni loputtua, mies kiristi raivosi ja huusi isoin kirjaimin, miksi en soita ja pyydä vanhemmiltani rahaa. (En ole koskaan saanut rahaa vanhemmiltani, en ole edes pyytänyt)

Vanhempani mies puhui ympäri, vaikka tein kolmea palkkatyötä 60 tuntia/viikossa se ei riittänyt. Yhdessä he miettivät miten minä saisin otettua vastaan aamuisen lehden jaon. Esteenä oli lasten hoito. Mies aloitti “opiskelut” toisella paikkakunnalla, joten lastenhoito oli este aamuyön työssä. (Opiskelut alkoivat, kun 500 työttömyyspäivää tuli täysi.)
(Niin koko ajan ompelin ja kudoin perheen vaatteet, ulkoilutakkeja ja päähineitä myöten)

Silloinen elämäntilanne kuitenkin avasi silmäni. Olin perheen yksihuoltaja, vailla oikeutta käyttää omaa palkkaani, ensin olivat miehen hankinnat ja menot, sitten lapset ja.. ei jäänyt.. pyydä vanhemmiltasi.
Mies nosti, opintotuen, opiskelijan vuokratuen ja perheellisen toimeentulotuen. Johon haettiin varattomuustodistus, tämä oli mahdollista, kun ensin nosti opintolainan. En vieläkään tiedä, miten hän selitti sosiaalitoimelle opiskelu paikkakunnalla sen, että asuimme kahdella eri paikkakunnalla. Ja miksi sosiaalitoimi ei pyytänyt minun palkkatodistuksiani? silloin ei toimeentulotukea olisi maksettu.
Perheen luona hän kävi 1-2 kertaa kuussa hakemassa rahaa, sain palkkani ensimmäinen ja kahdeksastoista päivä. Rahan haku oli sitä, että hän tarkasti tilinauhan ja tyhjensi pankkitilini. Ihan vain esimerkiksi, olin raskaana, esikoinen & minä saimme pitää ruokarahana 29,90 mk, (on n. 6 € sillä sai maitoa neljä litraa kauraryynejä pussin, sekä viikonlopuksi lapselle 2x pienet maksalaatikot.) ruokaraha oli kahdeksi viikoksi. Tuon ruokarahan sain kahdeksannentoista päiväni palkasta. Opin kulkemaan kaupassa niin, että söin vaivihkaa jotain enne kassalle menoa, pientä kappale tavaraa..

Tuskaa kirjoitti:

Joo siis olenhan mä vähän riippuvainen. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta olen asiassa kehittynyt enkä enää harrasta niin paljoa sellasta ahdistelua. Uskokoon ken tahtoo...

Ehkä vaikeimmalta tossa asiassa tuntuu käytännön "rutiineista" luopuminen; Soitan miehelleni kun käyn kaupassa ja kysyn mitä hän tarvitsisi. Kerron hänelle ensimmäisenä hyvät/huonot uutiset. Halaan häntä mennessäni nukkumaan. Pyydän häneltä apua jos en saa korkkia auki. Istun hänen kanssaan parvekkeella illalla. Herättelen häntä kun kellonsoitto ei tunnu riittävän. Hieron, halin, hellin, pussaan jne. Mitä helvettiä siitä jää kun kaikki noin noin miljoona muuta asiaa otetaan kerralla pois?

Ja siis asiahan mulla oli se, että haluisin apua ja tukea ja neuvoja muilta. En näkemyksiä siitä, miksi erosimme. Toki kaikkihan tähän saavat osallistua, sehän tässä on niin hienoa ja hirveetä...

Lue lisää

Tuo oli meillä käänteistä, mies vaati.
Mies luki saamani kirjeet, seisoi vieressä korva kiinni puhelimessa, kun joku soitti minulle. Hän tarkasti tilinauhani pankkitilini, käski pitää kirjaa kaikista kuluista, kuitein jotka Hän tarkasti. Omia tulojaan ei koskaan suostunut sanomaan.
Hän odotti niin kauan suu lerpalla, kunnes halasin suukotin, ennen suuntaamista eri kohteisiin. Hän tarvitsi eväät aamukahvin ja minun oli ne tehtävä. Hän ei koskaan herännyt herätyskelloon, eikä katsonut velvollisuudekseen nousta ennen kuin kahvi oli valmista. Minun oli herätettävä hänet halaamalla ja suukottamalla.

Kaljaillan jälkeen miehellä oli puoliseisonta. Ei tarpeeksi terhakkaan temppuun, ei saanut siinä “tilassa” sisään. Mutta käteen piti vetää, siis minun, ennätys runkkaus oli 7 tuntia ja 10 minuuttia, meni tuubirasvaa ja kädessäni oli rakot, eikä mitään tullut. (oli silti Hänestä ihanaa)
Odotin ja vatsassa potki, olisi tarvinnut syödä verensokeri laski huimaukseen ja päänsärkyyn asti, mutta ei, poistua ei saanut, karkasin WC käynnille mutta hän pakotti jatkamaan.
Tuo runkkaamiseen pakottaminen oli ensimmäinen eroaskel.

Yhdyntä hänellä oli aina niin nopea, ettei siitä ollut minulle mitään iloa, vatsa tuli todella kipeäksi varsinkin odottaessa nuo astunnat tekivät iltapäiväksi todella oksettavan olon.
Mies ilmoitti hyvin jyrkästi, ettei kykene parempaan, minulla on niin suuri, ettei normaali mies kanssani saa edes iloa. (no joo pienin pippi mikä on kylässä käynyt yhä, joten,,)
Keskustelu siitä ettei voi vatsani vuoksi lötkönä makaavaa miestä runkata, johti vaatimukseen ottaa sitten suihin. Tästä hänellä oli selkeä halu ja variaatio. Hän oli itse mestari runkkaaja, siinä riitti kertomansa mukaan hyväilyt ja sopivat kutitus.. Niin hän vaati ottamaan suihin ohjattuna ja ohjeistettuna.
Tähän alistuin viimeisinä raskauskuukausina. Mutta sen jälkeen miehen haju, kosketus ja hengityksen äänikin sai aikaan kuvottavan inhon, tuo inho tuli pysyväksi. Inho antoi voiman, lopulta avioeroon, liiton kestettyä viisi vuotta.

Mielestäni olin henkisen väkivallan kohde.
Syy hoitaa seksi runkkaamalla oli minun.
Minun vuokseni ei Hän_ saanut _ voinut _ nauttia seksistä. Kuitenkin aviomies on ainoa mies jonka kanssa en nauttinut seksistä, sain orgasmin hänen kanssaan yhden kerran.
Uskon yhä vuosi kymmenten jälkeen, seksimme oli keskivertoa normaalia suomalaista aviomiestä, tämän perustaa avioerotilastot.

Älkää koskaan uskoko ettei seksillä ole merkitystä.
Älkää koskaan uskoko seksin olevan miehen oikeus ja naisen palvelus miehelle.

*Peilikuva* kirjoitti:

Peilikuva
X-mies oli päätynyt avioliiton olevan elatussuhde.
Ellei vaimo elätä, niin vaimon vanhemmat.

Ensimmäisenä yhteisenä vuotena kävi töissä, sitten siirtyi “Ammatti työtön” yhteiskunta ryhmään, hänelle yhteinen lapsi oli elatuskortti. Todella yhtään työtä tai työpaikkaa ei edes hakenut.

Liitontyöttömyyskorvauksen käytti itse, siitä ei riittänyt vuokraan ruokaan tai mihinkään talousmenoihin. Henkilökohtaiset menot osaksi kalja ja tupakka sekä hurvittelu kavereiden kanssa olivat Hänen menonsa. Ompelin ja kudoin, joten vaatteet kuului minun kustantaa tuli niin halvaksi.
Kyse oli jo 34 v. miehestä, joka oli asunut leski isän kanssa, äidin kuoltua. Osallistumalla isän taloudessa, toki nimellisesti yhteisiin kuluihin, luontaisetuna oli täysi ylöspito josta maksuna puolet vuokrasta. Tosin silloin hän osti itse vaatteensa ja tupakan sekä kaljan. Avioliitto, hänen mielestään, tarkoitti täyttä ylös pitoa, ilman omia kustannuksia. Kalja kuului ruoka kuluihin samoin kuin tupakka.
Tuo oli jotenkin todella huvittavaa. Hänellä ei ole asiaa kauppaan, tupakka ja kalja olivat elintarvikekaupan tuotteita***
Kuun lopussa rahojeni loputtua, mies kiristi raivosi ja huusi isoin kirjaimin, miksi en soita ja pyydä vanhemmiltani rahaa. (En ole koskaan saanut rahaa vanhemmiltani, en ole edes pyytänyt)

Vanhempani mies puhui ympäri, vaikka tein kolmea palkkatyötä 60 tuntia/viikossa se ei riittänyt. Yhdessä he miettivät miten minä saisin otettua vastaan aamuisen lehden jaon. Esteenä oli lasten hoito. Mies aloitti “opiskelut” toisella paikkakunnalla, joten lastenhoito oli este aamuyön työssä. (Opiskelut alkoivat, kun 500 työttömyyspäivää tuli täysi.)
(Niin koko ajan ompelin ja kudoin perheen vaatteet, ulkoilutakkeja ja päähineitä myöten)

Silloinen elämäntilanne kuitenkin avasi silmäni. Olin perheen yksihuoltaja, vailla oikeutta käyttää omaa palkkaani, ensin olivat miehen hankinnat ja menot, sitten lapset ja.. ei jäänyt.. pyydä vanhemmiltasi.
Mies nosti, opintotuen, opiskelijan vuokratuen ja perheellisen toimeentulotuen. Johon haettiin varattomuustodistus, tämä oli mahdollista, kun ensin nosti opintolainan. En vieläkään tiedä, miten hän selitti sosiaalitoimelle opiskelu paikkakunnalla sen, että asuimme kahdella eri paikkakunnalla. Ja miksi sosiaalitoimi ei pyytänyt minun palkkatodistuksiani? silloin ei toimeentulotukea olisi maksettu.
Perheen luona hän kävi 1-2 kertaa kuussa hakemassa rahaa, sain palkkani ensimmäinen ja kahdeksastoista päivä. Rahan haku oli sitä, että hän tarkasti tilinauhan ja tyhjensi pankkitilini. Ihan vain esimerkiksi, olin raskaana, esikoinen & minä saimme pitää ruokarahana 29,90 mk, (on n. 6 € sillä sai maitoa neljä litraa kauraryynejä pussin, sekä viikonlopuksi lapselle 2x pienet maksalaatikot.) ruokaraha oli kahdeksi viikoksi. Tuon ruokarahan sain kahdeksannentoista päiväni palkasta. Opin kulkemaan kaupassa niin, että söin vaivihkaa jotain enne kassalle menoa, pientä kappale tavaraa..

Lue lisää

Monenlaista elämäntarinaa näiltä sivuilta saa lukea, ja jotkut ovat ehkä tottakin, mutta tuo menee jo överiksi. Ei kai kukaan voi olla sentään niin typerä, että ottaa tuollaisen loisen vaivoikseen ja elätikseen ja alistuu vielä sen kotiorjaksi. Eihän?

Yleensä näiden kotiorja-naisten tyrannimiehet sentään maksavat huushollin laskut, ja toisaalta elättäjänaisten veltot miehenretkut eivät yleensä sentään kehtaa kovin paljon vahtia ja komennella naistaan, kunhan palvelu pelaa. Tämä kirjoittaja siis onnistui yhdistämään nämä molemmat masokismin muodot.

Ja pitää lapsiaankin nälässä ja opettaa ne näpistelemään kaupassa, jotta ukko saisi leikkiä perheenpäätä. Aivan vastuutonta hommaa. Oletteko te jotain uskovaisia, joille on opetettu että miestä on toteltava ja palveltava, olipa millainen kusipää tahansa? Eikö teillä ole yhtään omaa älliä? Ei jaksa ymmärtää.

Nutturatäti 1 kirjoitti:

Monenlaista elämäntarinaa näiltä sivuilta saa lukea, ja jotkut ovat ehkä tottakin, mutta tuo menee jo överiksi. Ei kai kukaan voi olla sentään niin typerä, että ottaa tuollaisen loisen vaivoikseen ja elätikseen ja alistuu vielä sen kotiorjaksi. Eihän?

Yleensä näiden kotiorja-naisten tyrannimiehet sentään maksavat huushollin laskut, ja toisaalta elättäjänaisten veltot miehenretkut eivät yleensä sentään kehtaa kovin paljon vahtia ja komennella naistaan, kunhan palvelu pelaa. Tämä kirjoittaja siis onnistui yhdistämään nämä molemmat masokismin muodot.

Ja pitää lapsiaankin nälässä ja opettaa ne näpistelemään kaupassa, jotta ukko saisi leikkiä perheenpäätä. Aivan vastuutonta hommaa. Oletteko te jotain uskovaisia, joille on opetettu että miestä on toteltava ja palveltava, olipa millainen kusipää tahansa? Eikö teillä ole yhtään omaa älliä? Ei jaksa ymmärtää.

Lue lisää

Ei tuohon oikeen voi muuta sanoa kun että juuri näin taitaa asiat olla. Lähdenpä tästä nuolemaan miehen kengät puhtaaksi ja palaan asiaan kunhan olen maksanut kaikki laskumme yksin. Illalla jää vielä hyvää aikaa siivota.

*etsijä* kirjoitti:

Tuo oli meillä käänteistä, mies vaati.
Mies luki saamani kirjeet, seisoi vieressä korva kiinni puhelimessa, kun joku soitti minulle. Hän tarkasti tilinauhani pankkitilini, käski pitää kirjaa kaikista kuluista, kuitein jotka Hän tarkasti. Omia tulojaan ei koskaan suostunut sanomaan.
Hän odotti niin kauan suu lerpalla, kunnes halasin suukotin, ennen suuntaamista eri kohteisiin. Hän tarvitsi eväät aamukahvin ja minun oli ne tehtävä. Hän ei koskaan herännyt herätyskelloon, eikä katsonut velvollisuudekseen nousta ennen kuin kahvi oli valmista. Minun oli herätettävä hänet halaamalla ja suukottamalla.

Kaljaillan jälkeen miehellä oli puoliseisonta. Ei tarpeeksi terhakkaan temppuun, ei saanut siinä “tilassa” sisään. Mutta käteen piti vetää, siis minun, ennätys runkkaus oli 7 tuntia ja 10 minuuttia, meni tuubirasvaa ja kädessäni oli rakot, eikä mitään tullut. (oli silti Hänestä ihanaa)
Odotin ja vatsassa potki, olisi tarvinnut syödä verensokeri laski huimaukseen ja päänsärkyyn asti, mutta ei, poistua ei saanut, karkasin WC käynnille mutta hän pakotti jatkamaan.
Tuo runkkaamiseen pakottaminen oli ensimmäinen eroaskel.

Yhdyntä hänellä oli aina niin nopea, ettei siitä ollut minulle mitään iloa, vatsa tuli todella kipeäksi varsinkin odottaessa nuo astunnat tekivät iltapäiväksi todella oksettavan olon.
Mies ilmoitti hyvin jyrkästi, ettei kykene parempaan, minulla on niin suuri, ettei normaali mies kanssani saa edes iloa. (no joo pienin pippi mikä on kylässä käynyt yhä, joten,,)
Keskustelu siitä ettei voi vatsani vuoksi lötkönä makaavaa miestä runkata, johti vaatimukseen ottaa sitten suihin. Tästä hänellä oli selkeä halu ja variaatio. Hän oli itse mestari runkkaaja, siinä riitti kertomansa mukaan hyväilyt ja sopivat kutitus.. Niin hän vaati ottamaan suihin ohjattuna ja ohjeistettuna.
Tähän alistuin viimeisinä raskauskuukausina. Mutta sen jälkeen miehen haju, kosketus ja hengityksen äänikin sai aikaan kuvottavan inhon, tuo inho tuli pysyväksi. Inho antoi voiman, lopulta avioeroon, liiton kestettyä viisi vuotta.

Mielestäni olin henkisen väkivallan kohde.
Syy hoitaa seksi runkkaamalla oli minun.
Minun vuokseni ei Hän_ saanut _ voinut _ nauttia seksistä. Kuitenkin aviomies on ainoa mies jonka kanssa en nauttinut seksistä, sain orgasmin hänen kanssaan yhden kerran.
Uskon yhä vuosi kymmenten jälkeen, seksimme oli keskivertoa normaalia suomalaista aviomiestä, tämän perustaa avioerotilastot.

Älkää koskaan uskoko ettei seksillä ole merkitystä.
Älkää koskaan uskoko seksin olevan miehen oikeus ja naisen palvelus miehelle.

Lue lisää

Jos tämä teksti pitää yhtään paikkansa, olen hyvin pahoillani puolestasi ja iloinen, että suhde päättyi. Se mikä jäi askarruttamaan oli: miten tämä liittyy aiheeseen? Varmasti jotenkin, mutta minulta se jäi huomaamatta.

Tuskaa... kirjoitti:

Ei tuohon oikeen voi muuta sanoa kun että juuri näin taitaa asiat olla. Lähdenpä tästä nuolemaan miehen kengät puhtaaksi ja palaan asiaan kunhan olen maksanut kaikki laskumme yksin. Illalla jää vielä hyvää aikaa siivota.

Lue lisää

Joo, eli siis luulin, että tuo viesti oli kohdistettu minulle, vaikka taisikin olla edellisiin viesteihin. Silti en vieläkään käsitä, miten nämä viestit liittyvät tähän keskusteluun?!

Tuskaa... kirjoitti:

Joo, eli siis luulin, että tuo viesti oli kohdistettu minulle, vaikka taisikin olla edellisiin viesteihin. Silti en vieläkään käsitä, miten nämä viestit liittyvät tähän keskusteluun?!

Lue lisää

Mielenkiintoista tässä keskustelupalstassa onkin se, että ihmisten puheenvuorot rönsyilevät ja uusia näkökulmia tulee. Sellaisiakin, joita ei tulisi itse edes ajatelleeksikaan. Ja tämä palstahan ei ole mikään kansakoulu, jossa on vastattava juuri siihen mitä opettaja kysyy. Mielipiteet voivat lennellä laidasta laitaan ja välillä tulee mielenkiintoisia mielipide-eroavaisuuksia, Joskus tulee joku tarina omasta elämästä ja ne ovat vain elävää elämää. Ei täällä olla hampaat irvessä vaan keskustelu rönsyilee. Aloittaja antaa vain aiheen, mutta keskustelun kulkua hän ei sanele. Pahinta on se, jos aloittaja tosiaan alkaakin ottamaan itseensä kaikki kommentit, jotka eivät tosiaan liity häneen mitenkään vaan ovat vain osa yleistä keskustelua. Ja oikeastaan se on ihan hauskaakin luettavaa, kun joku ottaa välillä pultit täällä, mitä se oikeastaan hyödyttää. Ajattelee että mitähän tuokin kuvittelee, luuleeko hallitsevansa koko maailmaa. Suomi on vapaa maa ja ihanaa, että täällä on tällaisia keskustelupalstoja. Jokainenhan varmasti osaa suhtautua sillä asenteella, että ei täällä mitään alan ammattilaisia ole vastailemassa (voi kyllä niitäkin olla) vaan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat keskustella mielenkiintoisista aiheista, jotka joskus liippaavat läheltä omaakin elämää.

Sinulle Tuskaa kirjoitti:

Mielenkiintoista tässä keskustelupalstassa onkin se, että ihmisten puheenvuorot rönsyilevät ja uusia näkökulmia tulee. Sellaisiakin, joita ei tulisi itse edes ajatelleeksikaan. Ja tämä palstahan ei ole mikään kansakoulu, jossa on vastattava juuri siihen mitä opettaja kysyy. Mielipiteet voivat lennellä laidasta laitaan ja välillä tulee mielenkiintoisia mielipide-eroavaisuuksia, Joskus tulee joku tarina omasta elämästä ja ne ovat vain elävää elämää. Ei täällä olla hampaat irvessä vaan keskustelu rönsyilee. Aloittaja antaa vain aiheen, mutta keskustelun kulkua hän ei sanele. Pahinta on se, jos aloittaja tosiaan alkaakin ottamaan itseensä kaikki kommentit, jotka eivät tosiaan liity häneen mitenkään vaan ovat vain osa yleistä keskustelua. Ja oikeastaan se on ihan hauskaakin luettavaa, kun joku ottaa välillä pultit täällä, mitä se oikeastaan hyödyttää. Ajattelee että mitähän tuokin kuvittelee, luuleeko hallitsevansa koko maailmaa. Suomi on vapaa maa ja ihanaa, että täällä on tällaisia keskustelupalstoja. Jokainenhan varmasti osaa suhtautua sillä asenteella, että ei täällä mitään alan ammattilaisia ole vastailemassa (voi kyllä niitäkin olla) vaan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat keskustella mielenkiintoisista aiheista, jotka joskus liippaavat läheltä omaakin elämää.

Lue lisää

Toki ymmärrän, että sana on vapaa ja kaikenlaisia kommentteja saattaa tulla. Ihmettelen vaan, että miksi edelliset keskustelijat eivät vaikkapa aloittaisi uutta ketjua tyranni-miehistä. Varmasti monet ihmiset löytäisivätkin keskustelun paremmin oikeamman otsikon alta.

Kaikki saavat tehdä mitä haluavat, enkä kuvittele, että jotenkin "omistaisin" tämän keskustelun, mutten vaan käsitä miksi joku menee juttelemaan autot-palstalle synnytyksestä tms.

Mutta vielä on tämä asian osalta hermot kasassa=)

päiviä kovin pitkälle tulevaisuuteen, ei sun tarvitse jaksaa kuin huomiseen, tai iltaan, ja sitten mieti taas pätkä eteenpäin. Älä pohdi tulevaisuutta tai uutta suhdetta, ne on sellaisia asioita jotka tapahtuvat, no, sitten joku päivä, ei niitä tarvitse tänään ratkaista. Ajatukset alkavat vaan pyöriä kehää ja lamaannut paikoillesi.

Oma onnellinen liittoni päättyi äkilliseen tapaturmaan, joka melkein "imaisi" minutkin mukanaan. Pakko oli ryhtyä ajattelemaan askel kerrallaan, joka päivä hoidin yhden asian, enempään ei voimia riittänyt. Muun ajan lähinnä itkin syömättä ja nukkumatta, kunnes itsekin huomasin voimieni alkavan ehtyä ja kuitenkin lasten vuoksi oli pakko jaksaa. Työpaikkalääkäriltä pyysin nukahtamispillereitä, pääsin edes hetkeksi lepoon.

Kaikesta on nyt kaksi vuotta, jotenkin olen päässyt horjuville jaloille -aina ajattelin etten pystyisi elämään ilman miestäni- opin sen kuin opinkin, ja elämänhalu on hiljalleen palannut.

En koskaan rakasta ketään niinkuin rakastin häntä, hän oli (on) se henkilö kenen kanssa perheen perustin, enää ei ole tarvetta sellaiseen. Joitakin miehiä olen tapaillut, en silti halua parisuhteeseen vielä. Ehkä sitten joku päivä, tänään en sitä mieti.

Yksinäisyys on pahinta, se, ettei ole kumppania jakamassa arkea. Lähes väkisin olen joutunut opettelemaan liikkumaan yksin julkisilla paikoilla. Mutta kaikkeen oppii kun ei vaan anna periksi. Sinä olet elämäsi arvokkain ihminen, ei kukaan mies. Anna arjen kantaa hetken aikaa, pahimman tuskan ylitse. Se on outo tunne kun oma elämä on aivan jumissa, silti maailma pyörii kokoajan eteenpäin, aurinko laskee, yö vaihtuu aamuksi, vaikkei itse pysty kuin makaamaan paikoillaan. Pahimpina aikoina tuntui kuin itse kulkisin jotenkin eri nopeutta ympäröivän maailman kanssa, tapahtunut oli muurina minun ja muiden ihmisten välillä, enkä voinut tavoittaa heitä. Tunnuin kulkevani "automaattiohjauksella", tein kaiken mekaanisesti tuntematta yhtään mitään.

Nykyään elän hyvin vahvasti tässä hetkessä, huominen ei huoleta -se tulee kyllä, aivan varmasti, tein sitten mitä hyvänsä. Nyt juuri kaikki on hyvin, jos huomenna tai ensi viikolla huonosti, suren sitä sitten, en nyt.

Tsemppiä, voimia, jaksamista, ja lämmin halaus:), selviät kyllä eteenpäin ja jonakin päivänä huomaat olevasi kokemasi jälkeen entistä vahvempi. Älä anna periksi, en minäkään antanut!

Kokenut.. kirjoitti:

päiviä kovin pitkälle tulevaisuuteen, ei sun tarvitse jaksaa kuin huomiseen, tai iltaan, ja sitten mieti taas pätkä eteenpäin. Älä pohdi tulevaisuutta tai uutta suhdetta, ne on sellaisia asioita jotka tapahtuvat, no, sitten joku päivä, ei niitä tarvitse tänään ratkaista. Ajatukset alkavat vaan pyöriä kehää ja lamaannut paikoillesi.

Oma onnellinen liittoni päättyi äkilliseen tapaturmaan, joka melkein "imaisi" minutkin mukanaan. Pakko oli ryhtyä ajattelemaan askel kerrallaan, joka päivä hoidin yhden asian, enempään ei voimia riittänyt. Muun ajan lähinnä itkin syömättä ja nukkumatta, kunnes itsekin huomasin voimieni alkavan ehtyä ja kuitenkin lasten vuoksi oli pakko jaksaa. Työpaikkalääkäriltä pyysin nukahtamispillereitä, pääsin edes hetkeksi lepoon.

Kaikesta on nyt kaksi vuotta, jotenkin olen päässyt horjuville jaloille -aina ajattelin etten pystyisi elämään ilman miestäni- opin sen kuin opinkin, ja elämänhalu on hiljalleen palannut.

En koskaan rakasta ketään niinkuin rakastin häntä, hän oli (on) se henkilö kenen kanssa perheen perustin, enää ei ole tarvetta sellaiseen. Joitakin miehiä olen tapaillut, en silti halua parisuhteeseen vielä. Ehkä sitten joku päivä, tänään en sitä mieti.

Yksinäisyys on pahinta, se, ettei ole kumppania jakamassa arkea. Lähes väkisin olen joutunut opettelemaan liikkumaan yksin julkisilla paikoilla. Mutta kaikkeen oppii kun ei vaan anna periksi. Sinä olet elämäsi arvokkain ihminen, ei kukaan mies. Anna arjen kantaa hetken aikaa, pahimman tuskan ylitse. Se on outo tunne kun oma elämä on aivan jumissa, silti maailma pyörii kokoajan eteenpäin, aurinko laskee, yö vaihtuu aamuksi, vaikkei itse pysty kuin makaamaan paikoillaan. Pahimpina aikoina tuntui kuin itse kulkisin jotenkin eri nopeutta ympäröivän maailman kanssa, tapahtunut oli muurina minun ja muiden ihmisten välillä, enkä voinut tavoittaa heitä. Tunnuin kulkevani "automaattiohjauksella", tein kaiken mekaanisesti tuntematta yhtään mitään.

Nykyään elän hyvin vahvasti tässä hetkessä, huominen ei huoleta -se tulee kyllä, aivan varmasti, tein sitten mitä hyvänsä. Nyt juuri kaikki on hyvin, jos huomenna tai ensi viikolla huonosti, suren sitä sitten, en nyt.

Tsemppiä, voimia, jaksamista, ja lämmin halaus:), selviät kyllä eteenpäin ja jonakin päivänä huomaat olevasi kokemasi jälkeen entistä vahvempi. Älä anna periksi, en minäkään antanut!

Lue lisää

Olen pahoillani miehestäsi. Antaa asioille ihan eri näkökulman, kun miettii miten koville sinun tilanttesi on ottanut/ottaa. Vaikkei se erosta helppoa tee, pitäisi kuitenkin muistaa, että olemme molemmat terveitä (ainakin fyysisesti) ja meillä molemmilla on mahdollisuus jatkaa elämää erillään. Kaikille sitäkään ei anneta..

Kiitos hyvistä neuvoista. Olet oikeassa, että tämä ei ole se tilanne, jossa pitäisi jo miettiä pitkälle tulevaisuuteen ja pohdiskella mahdollisuutta uuteen suhteeseen.

Ehdotin eilen miehelle "koe-eroa". Eli että muuttaisin muutamaksi viikoksi pois ja katsoisimme millaista on olla erillän. Kahden vuoden aikana pisin aika erossa on ollut viikon. Mies lupasi harkita asiaa. Mutta vaikka hän suostuisi, on toki mahdollista, että "koe-eron" aikana hän huomaa, että tätä hän haluaa. Mutta toisaalta, ainakin silloin minä voin olla varma, ettei mahdollisuuksia enää ole.

Päivä kerrallaan katsellaan ja toivotaan samalla (jos mahdollista) pahimpaan varautuen...

Lämmin halaus ja kiitos myös sinulle!

Tuskaa... kirjoitti:

Olen pahoillani miehestäsi. Antaa asioille ihan eri näkökulman, kun miettii miten koville sinun tilanttesi on ottanut/ottaa. Vaikkei se erosta helppoa tee, pitäisi kuitenkin muistaa, että olemme molemmat terveitä (ainakin fyysisesti) ja meillä molemmilla on mahdollisuus jatkaa elämää erillään. Kaikille sitäkään ei anneta..

Kiitos hyvistä neuvoista. Olet oikeassa, että tämä ei ole se tilanne, jossa pitäisi jo miettiä pitkälle tulevaisuuteen ja pohdiskella mahdollisuutta uuteen suhteeseen.

Ehdotin eilen miehelle "koe-eroa". Eli että muuttaisin muutamaksi viikoksi pois ja katsoisimme millaista on olla erillän. Kahden vuoden aikana pisin aika erossa on ollut viikon. Mies lupasi harkita asiaa. Mutta vaikka hän suostuisi, on toki mahdollista, että "koe-eron" aikana hän huomaa, että tätä hän haluaa. Mutta toisaalta, ainakin silloin minä voin olla varma, ettei mahdollisuuksia enää ole.

Päivä kerrallaan katsellaan ja toivotaan samalla (jos mahdollista) pahimpaan varautuen...

Lämmin halaus ja kiitos myös sinulle!

Lue lisää

Juteltiin eilen pitkään. Koe-erosta ja muutenkin koko jutusta. Luulin jo, että mahdollisuuksia on. Meillä oli mukavaa, nauroimmekin jopa. Lopulta mies kuitenkin sanoi (taas), että mitta on täynnä eikä vaihtoehtoja ole. Olen yrittänyt kaikkeni. Uskon edelleen vakaasti, että meillä olisi vielä mahdollisuuksia jos mies vain antaisi meidän yrittää.

Hän on nyt useana iltana, useaan kertaan kertonut minulle mielipiteensä. Miksi en vain voi hyväksyä sitä? Mietin kokoajan miten saisin miehen ymmärtämään, että kannattaa yrittää. Tiedän, että hän on täynnä meidän riitelyä, mutta miksei hän voi yrittää? Suurin osa riidoistamme on "turhia". En ajattele ennenkuin puhun ja jälkikäteen ymmärrän olleeni väärässä (silloin kun olen väärässä). Enkä kovin helposti halua sitä myöntää. Uskon, että pystyisin muuttamaan tätä.

Olo on ihan hirveä! En halua edes yrittää hyväksyä tilannetta, sillä tiedän, että se murtaa minut täysin. Mitä helvettiä tässä voi tehdä?

Tuskaa... kirjoitti:

Juteltiin eilen pitkään. Koe-erosta ja muutenkin koko jutusta. Luulin jo, että mahdollisuuksia on. Meillä oli mukavaa, nauroimmekin jopa. Lopulta mies kuitenkin sanoi (taas), että mitta on täynnä eikä vaihtoehtoja ole. Olen yrittänyt kaikkeni. Uskon edelleen vakaasti, että meillä olisi vielä mahdollisuuksia jos mies vain antaisi meidän yrittää.

Hän on nyt useana iltana, useaan kertaan kertonut minulle mielipiteensä. Miksi en vain voi hyväksyä sitä? Mietin kokoajan miten saisin miehen ymmärtämään, että kannattaa yrittää. Tiedän, että hän on täynnä meidän riitelyä, mutta miksei hän voi yrittää? Suurin osa riidoistamme on "turhia". En ajattele ennenkuin puhun ja jälkikäteen ymmärrän olleeni väärässä (silloin kun olen väärässä). Enkä kovin helposti halua sitä myöntää. Uskon, että pystyisin muuttamaan tätä.

Olo on ihan hirveä! En halua edes yrittää hyväksyä tilannetta, sillä tiedän, että se murtaa minut täysin. Mitä helvettiä tässä voi tehdä?

Lue lisää

Mies haluaisi jatkaa, minä en. Olen vaan niin kyllästynyt koko juttuun, haluan oman elämän. Miehesi on tehnyt jo henkisen eron eli puinut asiat mielessään. En usko että saat hänet "ymmärtämään" oman kantasi. Minä teen samoin miehelle, olen ystävällinen mutta ehdottoman varma eropäätöksestä ja ilmoitan sen selkeästi jos hän alkaa pyytämään ettei erottais. Kuten miehesi asian ilmaisi, mitta on täynnä. Ja kun se on täynnä, ei halua edes säälistä jäädä. Kyllä sinä pärjäät ilman miestäsikin, ajattele mitä kaikkea jännää ja uutta elämässä voit löytää.

puhtaalta pöydältä kirjoitti:

Mies haluaisi jatkaa, minä en. Olen vaan niin kyllästynyt koko juttuun, haluan oman elämän. Miehesi on tehnyt jo henkisen eron eli puinut asiat mielessään. En usko että saat hänet "ymmärtämään" oman kantasi. Minä teen samoin miehelle, olen ystävällinen mutta ehdottoman varma eropäätöksestä ja ilmoitan sen selkeästi jos hän alkaa pyytämään ettei erottais. Kuten miehesi asian ilmaisi, mitta on täynnä. Ja kun se on täynnä, ei halua edes säälistä jäädä. Kyllä sinä pärjäät ilman miestäsikin, ajattele mitä kaikkea jännää ja uutta elämässä voit löytää.

Lue lisää

Olemme olleet eron partaalla aiemminkin ja mies on aiemminkin sanonut, ettei näe enää vaihtoehtoja. On sanonut aiemminkin, että mitta on täynnä. Kuitenkin ollaan jotenkin saatu asiat selvitettyä. Ehkä tästä syystä en halua uskoa, että tällä kertaa se olisikin tapahtumassa oikeasti.

Meillä on niin hyvä yhdessä, mieskin myöntää sen. Yhdessä on mukavaa, toisen lähellä on hyvä olla, silloin kun ei riidellä. Se olisikin helpompaa jos näin ei olisi. Jos huomaisi, että toinen välttelee tilanteita, joissa joutuu toisen lähelle.

Tällä hetkellä ei vaan jaksa uskoa mihinkään hienoon, mitä löytyy eron jälkeen....

Tuskaa... kirjoitti:

Juteltiin eilen pitkään. Koe-erosta ja muutenkin koko jutusta. Luulin jo, että mahdollisuuksia on. Meillä oli mukavaa, nauroimmekin jopa. Lopulta mies kuitenkin sanoi (taas), että mitta on täynnä eikä vaihtoehtoja ole. Olen yrittänyt kaikkeni. Uskon edelleen vakaasti, että meillä olisi vielä mahdollisuuksia jos mies vain antaisi meidän yrittää.

Hän on nyt useana iltana, useaan kertaan kertonut minulle mielipiteensä. Miksi en vain voi hyväksyä sitä? Mietin kokoajan miten saisin miehen ymmärtämään, että kannattaa yrittää. Tiedän, että hän on täynnä meidän riitelyä, mutta miksei hän voi yrittää? Suurin osa riidoistamme on "turhia". En ajattele ennenkuin puhun ja jälkikäteen ymmärrän olleeni väärässä (silloin kun olen väärässä). Enkä kovin helposti halua sitä myöntää. Uskon, että pystyisin muuttamaan tätä.

Olo on ihan hirveä! En halua edes yrittää hyväksyä tilannetta, sillä tiedän, että se murtaa minut täysin. Mitä helvettiä tässä voi tehdä?

Lue lisää

Annat hänelle vähän hengitys rauhaa...enemmän kuin painostat niin enemmän hän haluaa juosta pakoon..sun täytyy nyt hyväksya tää asia ja alkaa miettiä mitä aiot tehdä. Jos olette olleet noin lyhyenkin ajan yhdessä ja monta kertaa eronneet jo ja paljon riitoja niin ette ole oikeita toisillenne teillähän pitäs olla 'honey moonia' vielä! Häntä et ikinä saa muuttamaan mieltään noin, eihän hän varmaankaan ihastunut sinuun tommoisena roikkuvana, painostavana, vaativana naisena? Tiedän että että ei ole helppoa erota varsinkaan jos et halua tai uskalla mutta näyttää että sinun nyt vaan pitää tää hyväksyä ja alkaa mennä eteenpäin. Toista ihmistä pitää kunnioittaa ja kuunnella mitä hän haluaa eikä vaan minä minä minä. Kyllä satuttaa ja tulet kärsimään mutta se on sitä elämää valitettavasti.

Tuskaa... kirjoitti:

Olemme olleet eron partaalla aiemminkin ja mies on aiemminkin sanonut, ettei näe enää vaihtoehtoja. On sanonut aiemminkin, että mitta on täynnä. Kuitenkin ollaan jotenkin saatu asiat selvitettyä. Ehkä tästä syystä en halua uskoa, että tällä kertaa se olisikin tapahtumassa oikeasti.

Meillä on niin hyvä yhdessä, mieskin myöntää sen. Yhdessä on mukavaa, toisen lähellä on hyvä olla, silloin kun ei riidellä. Se olisikin helpompaa jos näin ei olisi. Jos huomaisi, että toinen välttelee tilanteita, joissa joutuu toisen lähelle.

Tällä hetkellä ei vaan jaksa uskoa mihinkään hienoon, mitä löytyy eron jälkeen....

Lue lisää

>>Mietin kokoajan miten saisin miehen ymmärtämään, että kannattaa yrittää. Tiedän, että hän on täynnä meidän riitelyä, mutta miksei hän voi yrittää? Suurin osa riidoistamme on "turhia". En ajattele ennenkuin puhun ja jälkikäteen ymmärrän olleeni väärässä (silloin kun olen väärässä). Enkä kovin helposti halua sitä myöntää. Uskon, että pystyisin muuttamaan tätä.>Olemme olleet eron partaalla aiemminkin ja mies on aiemminkin sanonut, ettei näe enää vaihtoehtoja. On sanonut aiemminkin, että mitta on täynnä. Kuitenkin ollaan jotenkin saatu asiat selvitettyä. Ehkä tästä syystä en halua uskoa, että tällä kertaa se olisikin tapahtumassa oikeasti.

Nutturatäti 1 kirjoitti:

>>Mietin kokoajan miten saisin miehen ymmärtämään, että kannattaa yrittää. Tiedän, että hän on täynnä meidän riitelyä, mutta miksei hän voi yrittää? Suurin osa riidoistamme on "turhia". En ajattele ennenkuin puhun ja jälkikäteen ymmärrän olleeni väärässä (silloin kun olen väärässä). Enkä kovin helposti halua sitä myöntää. Uskon, että pystyisin muuttamaan tätä.>Olemme olleet eron partaalla aiemminkin ja mies on aiemminkin sanonut, ettei näe enää vaihtoehtoja. On sanonut aiemminkin, että mitta on täynnä. Kuitenkin ollaan jotenkin saatu asiat selvitettyä. Ehkä tästä syystä en halua uskoa, että tällä kertaa se olisikin tapahtumassa oikeasti.

Lue lisää

Sanoin vähän väärin, että minä yksin aiheuttaisin niitä turhia riitoja. Mielestäni "vika" on molemmissa, ja pienellä yrittämisellä ja kompromisseilla voisimme saada sovun. Jos siis enää olisi mahdollisuutta yrittää.

Suurin asia on luultavasti miehen vapaus. Koska ette tilannetta kunnolla tunne, kuvittelette varmasti, että minä olen ihan hirveä takertuja, enkä päästä miestäni ikinä minnekään. Asia ei kuitenkaan ihan näin ole. En jaksa siitä sen enempää jauhaa, pitäisi kertoa miljoona asiaa, että tilanteesta saisi realistisen kuvan.

Kiintyminen on normaalia, tuollainen roikkuminen ei. Ystävät on ihmiselle kultaakin kalliimpia ja normaalilla ihmisellä on on ainakin yksi ystävä. Jos ei saa sitä yhtäkään ystävää pysymään ystävänään, pitää miettiä millainen ihminen oikein on ja muuttaa itseään.

kauheaa, jos mies ei saa erota, jos tahtoo erota. Kun tahtoo erota, niin silloin vain syyllistetään ja haukutaan siitä, että tahtoo erota. Kun mies siis ilmoittaa tahtovansa erota, niin hän on luuseri ja raukkamainen ihminen. Erota ei siis saisi, vaikka tahtoisi ja kokisi, ettei hommasta tule mitään.

Miestä lyödään siitä, että hän ei "myönnä" vian olevan itsessään. Mitä ihmeen väliä sillä enään on, onko vika miehessä vai naisessa. Mitä sitten, kun on saatu mies painostettua myöntämään, että vika on hänessä. Onko nainen sitten tyytyväinen, kun mies on "myöntänyt" vian olevan itseessään ja että päätös on hänen. Samantien painostetaan hänet sitten jatkamaan liittoa, jossa mies on painostettu myöntämään että vika on hänessä. Millaista elämää se olisi, elämää tossun alla ja nainen voisi olla koko ajan niskan päällä, koska vikahan on miehessä. Hohhoijaa tätä naisten logiikkaa.

Kun mies "myöntää" että hänenhän se päätös erota on eikä vika ole siinä, että naisen kanssa tulee joka asiasta riitelyä, niin sitten nainen on ilmeisesti vihdoinkin tyytyväinen, olihan hän taas oikeassa. Miksi hemetissä miehellä ei olisi oikeutta omaan mielipiteeseensä, jos hän kokee että on tehnyt päätöksen erota riitaisasta liitosta läytääkseen kumppanin, jonka kanssa ei koko ajan riitaa tule. Parempi vaikka yksin kuin riitaisassa suhteessa. Miksi mies ei saisi tehdä päätöstä eroamisesta. Siihen hänellä on täysi oikeus.

saa erota kirjoitti:

kauheaa, jos mies ei saa erota, jos tahtoo erota. Kun tahtoo erota, niin silloin vain syyllistetään ja haukutaan siitä, että tahtoo erota. Kun mies siis ilmoittaa tahtovansa erota, niin hän on luuseri ja raukkamainen ihminen. Erota ei siis saisi, vaikka tahtoisi ja kokisi, ettei hommasta tule mitään.

Miestä lyödään siitä, että hän ei "myönnä" vian olevan itsessään. Mitä ihmeen väliä sillä enään on, onko vika miehessä vai naisessa. Mitä sitten, kun on saatu mies painostettua myöntämään, että vika on hänessä. Onko nainen sitten tyytyväinen, kun mies on "myöntänyt" vian olevan itseessään ja että päätös on hänen. Samantien painostetaan hänet sitten jatkamaan liittoa, jossa mies on painostettu myöntämään että vika on hänessä. Millaista elämää se olisi, elämää tossun alla ja nainen voisi olla koko ajan niskan päällä, koska vikahan on miehessä. Hohhoijaa tätä naisten logiikkaa.

Kun mies "myöntää" että hänenhän se päätös erota on eikä vika ole siinä, että naisen kanssa tulee joka asiasta riitelyä, niin sitten nainen on ilmeisesti vihdoinkin tyytyväinen, olihan hän taas oikeassa. Miksi hemetissä miehellä ei olisi oikeutta omaan mielipiteeseensä, jos hän kokee että on tehnyt päätöksen erota riitaisasta liitosta läytääkseen kumppanin, jonka kanssa ei koko ajan riitaa tule. Parempi vaikka yksin kuin riitaisassa suhteessa. Miksi mies ei saisi tehdä päätöstä eroamisesta. Siihen hänellä on täysi oikeus.

Lue lisää

Jotenkin ei nyt tunnu, että ymmärtäisit sen oleellisimman. En toki syyttele miestä. Vikaa on varmasti meissä molemmissa.

"Kun tahtoo erota, niin silloin vain syyllistetään ja haukutaan siitä, että tahtoo erota. Kun mies siis ilmoittaa tahtovansa erota, niin hän on luuseri ja raukkamainen ihminen." Näin varmasti voi olla monissa suhteissa, mutta ei se kyllä meillä noin mene...

Kiitos tästä kannustuksesta.

"Minusta vaikuttaa siltä, että avomiehesi ei halua myöntää, ettei ole ollut alunperinkään sitoutunut suhteeseenne, josta haluaa nyt itsensä kannalta mahdollisimma kivuttomasti, kasvojaan menettämättä irti!" Uskon, että miehellä on jonkin asteisia sitoutumisongelmia. Luulen, että hän haluaa säilyttää oman vapautensa tavalla, jota ei monikaan nainen hyväksyisi. Tuosta loppu lauseesta en kuitenkaan ole ihan samaa mieltä. Miksi en, sitä pitäisi taas perustella tunteja tai vuosia, joten en edes yritä.

"Mieti, millaisen miehen oikeasti seuraavaksi haluaisit?" Samanlaisen, sillä erolla, että hän haluasi olla kanssani....

Mutta kiitos sinulle. Vaikken kaikesta ihan samaa mieltä olekaan, niin mukava kuulla kannustusta!

Elä ja anna elää. kirjoitti:

Kiintyminen on normaalia, tuollainen roikkuminen ei. Ystävät on ihmiselle kultaakin kalliimpia ja normaalilla ihmisellä on on ainakin yksi ystävä. Jos ei saa sitä yhtäkään ystävää pysymään ystävänään, pitää miettiä millainen ihminen oikein on ja muuttaa itseään.

Lue lisää

Mulla on yksi hyvä ystävä;)

Tuskaa... kirjoitti:

Kiitos tästä kannustuksesta.

"Minusta vaikuttaa siltä, että avomiehesi ei halua myöntää, ettei ole ollut alunperinkään sitoutunut suhteeseenne, josta haluaa nyt itsensä kannalta mahdollisimma kivuttomasti, kasvojaan menettämättä irti!" Uskon, että miehellä on jonkin asteisia sitoutumisongelmia. Luulen, että hän haluaa säilyttää oman vapautensa tavalla, jota ei monikaan nainen hyväksyisi. Tuosta loppu lauseesta en kuitenkaan ole ihan samaa mieltä. Miksi en, sitä pitäisi taas perustella tunteja tai vuosia, joten en edes yritä.

"Mieti, millaisen miehen oikeasti seuraavaksi haluaisit?" Samanlaisen, sillä erolla, että hän haluasi olla kanssani....

Mutta kiitos sinulle. Vaikken kaikesta ihan samaa mieltä olekaan, niin mukava kuulla kannustusta!

Lue lisää

Ja ton oli siis tarkoitus olla vastaus tolle "Elämä jatkuu" viestille..

Ei ole mukava ajatella, että tätä on edessä seuraavat kaksi vuotta...

=((

Nyt on kyllä pakko sanoa, että ei pidä paikkaansa.

Nyt kun vähän eri tilanteessa luen noita omia tekstejä, niin joistain on hyvin vaikea edes itseään tunnistaa. Tunteet heittelee niin laidasta laitaan, että välillä tulee sanottua vähän erikoisia juttuja, joita ei vältämättä juuri niin tarkoittanut. Ja tietenkin näin kirjoittamalla en pysty ilmaisemaan itseäni juuri niin kuin haluaisin.

"Kaksi vuotta tuossa avoliitossa on siis seurusteltu ja kaksi vuotta tapeltu ja kaksi vuotta puhuttu erosta. Mikä avoliitto tuokin nyt sitten on. Täyttä hirressä roikkumista. Nainen yrittää pakottaa miehen omaan muottiinsa ja nainen yrittää muuttaa miestä. Nainen yrittää saada miehen väkisin alistumaan tahtoonsa. "

Varmaan kaikkiin parisuhteisiin mahtuu kahden vuoden ajalle riitoja. Jos olen jossain vaiheessa sanonut, että suhde on ollut pelkkää riitelyä, niin olen pahoillani väärinkäsityksestä, näin ei todellakaan ole ollut. Ja mitä tuohon jälkimmäiseen tulee, ennemminkin ollaan menty niin päin, että minä olen mukautunut miehen tahtoon ja hyväksynyt kompromisseja. Ei pidä yleistää omien huonojen kokemusten perusteella. Toki olen myös voinut itse antaa väärän kuvan.

Ehkä sinun olisi hyvä olla yksin jonkin aikaa ja mietiskellä asioita. Erotilanteessa olisi hyvä ottaa täydellinen irtiotto, ei soitella toisilleen ei lähetellä tekstiviestejä eikä ainakaan tavata. Se vain pitkittää eroprosessia. Parasta olisi olla nyt täydellisesti erossa miehestä. Näin teet itsellesi palveluksen ja pääset hänestä helpommin yli. Jos esimerkiksi olisitte yön yhdessä, niin kaikki surkeus ja eron tuska alkaisi taas uudestaan alusta. Ole lujana ja pysy erossa miehestä. Matkusta vaikka ulkomaille ja yritä tavata uusia ihmisiä. Harrasta jotain. Keksi mitä tahansa, joka saa ajatukset pois hänestä edes vähäksi aikaa. Ja kuinka ollakaan huomaat jossain vaiheessa että et ole ajatellut häntä pariin päivään. Ja lopuksi pystyt unohtamaan yhä pidemmäksi ajaksi.

Nyt taitaa olla vain niin että mies ei sinua rakasta. Hän ei tahtoisi erota sinusta jos rakastaisi sinua. Todennäköisesti hän vain säälii sinua ja lupaa soitella vielä eron jälkeenkin, jotta se lupaus helpottaisi sinua. Mies tekee väärin sanoessaan että rakastaa sinua ja tahtoo olla lähelläsi, jos kuitenkin haluaa erota. Jos mies oikeasti rakastaisi sinua, niin ei hän valittelisi ikäväänsä vaan olisi hiljaa ja yrittäisi helpottaa sinun surutyötäsi ja eroprosessiasi. Joskus eroaminen ja luovuttaminen on suurinta rakkautta, se että antaa toisen rauhassa mennä, kun ei suhde kertakaikkiaan toimi tai on jopa tuhoava. Jos mies rakastaisi sinua, niin hän lopettaisi suhteen asiallisesti nähtyään, että hommasta ei todellakaan mitään tule eikä pitäisi sinua löysässä hirressä enään. Nyt hän pitää sinua jonkinlaisessa otteessa, josta sinun on vaikea päästää irti. Mikä mahtaa olla miehen motiivi käyttäytyä noin. Aivan kuin mies olisi sittenkin hiukan keskenkasvuinen. Miehenkin pitäisi olla nyt jämäkkä ja osata lopettaa suhde sinuun niin, ettei hän antaisi sinulle turhaa toivoa.

Vaikka sinä mielestäsi rakastat, niin et voi häntä pitää jos hän ei tahdo. Et saa miehen mieltä muuttumaan ja jos saisitkin, niin jossain vaiheessa hän uudelleen tahtoisi erota. Teitä ei ehkä luotu sittenkään toisianne varten. Jokainen joutuu luopumaan elämässään jostakin, elämä on luopumista. Ja mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän joutuu luopumaan. Ei elämä riipu vain jostain miehestä. Hanki hyvä ammatti ja koulutus sekä oma koti. Ne ovat elämäsi perusta. Sen jälkeen voit itsenäisenä naisena ryhtyä tasa-arvoiseen suhteeseen, jossa kumpikaan ei ole riippuvainen toisestaan.

Mopedimedi kirjoitti:

Ehkä sinun olisi hyvä olla yksin jonkin aikaa ja mietiskellä asioita. Erotilanteessa olisi hyvä ottaa täydellinen irtiotto, ei soitella toisilleen ei lähetellä tekstiviestejä eikä ainakaan tavata. Se vain pitkittää eroprosessia. Parasta olisi olla nyt täydellisesti erossa miehestä. Näin teet itsellesi palveluksen ja pääset hänestä helpommin yli. Jos esimerkiksi olisitte yön yhdessä, niin kaikki surkeus ja eron tuska alkaisi taas uudestaan alusta. Ole lujana ja pysy erossa miehestä. Matkusta vaikka ulkomaille ja yritä tavata uusia ihmisiä. Harrasta jotain. Keksi mitä tahansa, joka saa ajatukset pois hänestä edes vähäksi aikaa. Ja kuinka ollakaan huomaat jossain vaiheessa että et ole ajatellut häntä pariin päivään. Ja lopuksi pystyt unohtamaan yhä pidemmäksi ajaksi.

Nyt taitaa olla vain niin että mies ei sinua rakasta. Hän ei tahtoisi erota sinusta jos rakastaisi sinua. Todennäköisesti hän vain säälii sinua ja lupaa soitella vielä eron jälkeenkin, jotta se lupaus helpottaisi sinua. Mies tekee väärin sanoessaan että rakastaa sinua ja tahtoo olla lähelläsi, jos kuitenkin haluaa erota. Jos mies oikeasti rakastaisi sinua, niin ei hän valittelisi ikäväänsä vaan olisi hiljaa ja yrittäisi helpottaa sinun surutyötäsi ja eroprosessiasi. Joskus eroaminen ja luovuttaminen on suurinta rakkautta, se että antaa toisen rauhassa mennä, kun ei suhde kertakaikkiaan toimi tai on jopa tuhoava. Jos mies rakastaisi sinua, niin hän lopettaisi suhteen asiallisesti nähtyään, että hommasta ei todellakaan mitään tule eikä pitäisi sinua löysässä hirressä enään. Nyt hän pitää sinua jonkinlaisessa otteessa, josta sinun on vaikea päästää irti. Mikä mahtaa olla miehen motiivi käyttäytyä noin. Aivan kuin mies olisi sittenkin hiukan keskenkasvuinen. Miehenkin pitäisi olla nyt jämäkkä ja osata lopettaa suhde sinuun niin, ettei hän antaisi sinulle turhaa toivoa.

Vaikka sinä mielestäsi rakastat, niin et voi häntä pitää jos hän ei tahdo. Et saa miehen mieltä muuttumaan ja jos saisitkin, niin jossain vaiheessa hän uudelleen tahtoisi erota. Teitä ei ehkä luotu sittenkään toisianne varten. Jokainen joutuu luopumaan elämässään jostakin, elämä on luopumista. Ja mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän joutuu luopumaan. Ei elämä riipu vain jostain miehestä. Hanki hyvä ammatti ja koulutus sekä oma koti. Ne ovat elämäsi perusta. Sen jälkeen voit itsenäisenä naisena ryhtyä tasa-arvoiseen suhteeseen, jossa kumpikaan ei ole riippuvainen toisestaan.

Lue lisää

Ekaan kappaleeseen yhdyn täysin. Tiedän, että olisi parasta olla yksin. Tiedän kuitenkin myös sen, ettei kädet toimi aina samaan tahtiin järjen kanssa. Eli en siis usko, että pystyn olla kokonaan ottamatta yhteyttä. Tämä siis sitten kun saan asunnon. Baby steps....

"Todennäköisesti hän vain säälii sinua ja lupaa soitella vielä eron jälkeenkin, jotta se lupaus helpottaisi sinua." Tähänkään en millään usko. Jotta kuulostaisin vähääkään järkevältä, vaatisi tämäkin asia sata sivua tekstiä, mutta nyt ei vaan jaksa perustella.

En usko, että mies ei rakastaisi minua. Uskon, että tunteet ovat varmasti hiipuneet riitelyn myötä, mutta eivät varmasti kokonaan sammuneet. Mies on nimenomaan sanonut, että lähellä oleminen tuntuu tällä hetkellä väärältä, sillä hän uskoo sen tekevän minulle pahaa tulevaisuutta ajatellen. Minä olen se, joka olen pyytänyt miestä lähelle vielä edes vähän aikaa...

"Jos mies rakastaisi sinua, niin hän lopettaisi suhteen asiallisesti nähtyään, että hommasta ei todellakaan mitään tule eikä pitäisi sinua löysässä hirressä enään. Nyt hän pitää sinua jonkinlaisessa otteessa, josta sinun on vaikea päästää irti." Asia voi kuulostaa tältä, mutta näin ei todellakaan ole. Mies on tehnyt erittäin selväksi kantansa ja tekee edelleen lähes päivittän jos näyttää siltä, että meinaan unohtaa. Se, etten osaa päästää irti on minun "vikani", ei miehen.

Ja tuo ikävä juttu tuli esille sellaisessa keskustelussa että minä valitin valtavaa ikävää ja mies sanoi, että hänellä on myös ikävä, muttei se muuta tosiasioita eli sitä, että on erottava.

Ihan perseestä koko homma..

Hei. Olen seurannut tätä viestiketjua ja tullut siihen tulokseen, että kyllä alkuperäisen miehellä taitaa nyt olla jo toinen nainen katsottuna. Kaikki viittaa siihen. Viimeistään tuo että mies oli viikonlopun reissussa herättää epäilyjä. Ja useinhan näin onkin, että kun oikein mies etsii vikoja naisesta, niin hänellä on jo toinen nainen valmiiksi katsottuna, joten etsii syytä jättää nykyinen nainen. Mies on ilmeisesti löytänyt toisen. Miehethän usein tekevät juuri näin, että uusi on jo katsottuna valmiiksi, niin ei trvitse sitten alkaa suremaan sitä entistä. Eli uusi nainen peittää surun vanhasta naisesta. Kyllä tässä nyt kaikki jäljet vievät sylttytehtaalle. Tietenkään alkuperäinen ei usko eikä hänelle tulisi mieleenkään, että miehellä voisi olla toinen. Mieshän rakastaa häntä.

viikonlopun poissa kirjoitti:

Hei. Olen seurannut tätä viestiketjua ja tullut siihen tulokseen, että kyllä alkuperäisen miehellä taitaa nyt olla jo toinen nainen katsottuna. Kaikki viittaa siihen. Viimeistään tuo että mies oli viikonlopun reissussa herättää epäilyjä. Ja useinhan näin onkin, että kun oikein mies etsii vikoja naisesta, niin hänellä on jo toinen nainen valmiiksi katsottuna, joten etsii syytä jättää nykyinen nainen. Mies on ilmeisesti löytänyt toisen. Miehethän usein tekevät juuri näin, että uusi on jo katsottuna valmiiksi, niin ei trvitse sitten alkaa suremaan sitä entistä. Eli uusi nainen peittää surun vanhasta naisesta. Kyllä tässä nyt kaikki jäljet vievät sylttytehtaalle. Tietenkään alkuperäinen ei usko eikä hänelle tulisi mieleenkään, että miehellä voisi olla toinen. Mieshän rakastaa häntä.

Lue lisää

Näinhän sen täytyy varmasti olla. Mitään muuta syytä eroonhan ei voi olla. Ja se, että mies lähtee reissuun kaverin häihin kertoo, että asiassa on jotain hämärää. Otan asian puheeksi, kiitos paljon avustasi.

Kiitos tästä kivasta viestistä. Puhut ihan asiaa. Voi kun se olisi käytännössä noin helppoa, mutta lupaan yrittää.

Tavallaan käsitän, että vaihtoehtoja ei ole. Eikä järkeäkään jatkaa jos toisesta tuntuu siltä. Tahto olla yhdessä on vain niin suuri. Mutta pakko se on uskoa, että varmasti jopa minä pystyn jossain vaiheessa suhtautumaan asiaan objektiivisemmin ja huomaamaan, että tämä oli kaikkien kannalta järkevä ratkaisu. Ihan vielä en siihen pysty.

Siis kivuttomasti tuosta ei selviä kukaan. Mutta kipu hellittää ajan kanssa. Aika parantaa haavat. Armelias unohdus saapuu ennenpitkää. Mutta surutyö on tehtävä päättyneestä parisuhteesta. On käytävä läpi ne ihanimmat ja tuskallisimmatkin muistot, on itkettävä kunnes kyyneleitä ei enään tule. Kun surutyö on tehty ja tuska käyty läpi ja itketty tarpeeksi paljon, niin sitten helpottaa. Ja sumun keskeltä alkaa taas pilkottaa valoa. Näinhän se on. Mikään ei kestä ikuisesti. On iloittava niistä hetkistä joita sa elää toisen kanssa. On iloittava siitä, että hän oli. kaikki päättyy aikanaan. kauneinkin kukka lakastuu viimeistään syksyllä. On aika kylvää ja aika niittää. On aika elää ja aika kuolla. Se on luonnon laki.

...tilanne on tämä:

Olemme melkoisen tuore kihlapari (kihloihin 9.6.-09)
Ja kaikki oli hyvin kihlautumiseen asti. Olen sanonut miehelleni ennen kihlausta, että hänen pitää olla 100% varma halutessaan kihloihin kanssani ja silloinkin hänen pitää miettiä vielä kymmeniä kertoja ennen kuin kihlaa minut. Tämä siksi, että kihlaus on iso askel parisuhteessa ja lupaus avioliitosta. Näin hän teki ja kosi minua romanttisesti välimeren rannalla. Muutamaa päivää myöhemmin hän ilmoitti haluavansa muuttaa kanssani yhteen. Minä halusin myös ja suomeen palattuamme laitoimme asuntohakemuksia ja saimme asunnon. Muutamaa päivää ennen muuttoa sain tekstiviestin missä selvisi ettei mieheni halua enää jatkaa kanssani ainakaan parisuhdemuodossa. Muutimme kuitenkin yhteiseen asuntoomme.
Ulkopuolisen silmistä katsottuna näytämme onnelliselta avoparilta.

Ennen kihlausta minulla yksin oli nimissä asunto missä mieheni silti myös oleskeli. Mieheni asui virallisesti vielä perheensä kanssa. Kaikki oli hyvin ja meidän parisuhde toimi loistavasti. Olimme molemmat onnellisia ja sovimme toisillemme erittäin hyvin. Olemme sielunkumppanit.

Muuttohakemusten lähettämisen jälkeen mieheni muuttui ärtyisäksi ja hän menetti hermonsa aivan pienen pienestä asiasta. Minusta näytti siltä, että hän vain jännitti kotoa muuttamista ja minun kanssani yhteenmuuttamista ja sanoin hänelle, että: "Se jännitys menee kyllä ohi ja että kaikki ymmärtää miksi ollaan "kireenä" koko ajan. Se kuuluu asiaan. Pitää vaan antaa sen "arjen" tulla." Hänen mielestään kyse ei ole jännityksestä eikä mistään pelostakaan. Hän ei vaan enää minun takiani halua jatkaa parisuhdetta. Minulle on kuulemma parempi ettemme ole enää yhdessä.
Olemme yrittäneet jutella tapahtuneesta enkä vieläkään ole saanut tietää sitä oikeaa ja suurinta syytä eroomme.

En tiedä enää mitään tehdä. En voi päästää häntä jatkamaan omaa elämäänsä ilman, että olen saanut tietää syyn miksi hän on päättänyt erota ja minkä takia. Minulla on oikeus saada tietää.

Olen edelleen sitä mieltä, että miehelläni on vain sitoutumiskammo ja, että hän kokee nämä uudet muutokset raskaasti ja pelkää ettei selviä. Kaikki oli hyvin kun asuimme virallisesti erillään. Kaikki muuttui sen jälkeen, kun olimme kirjoittaneet uudet vuokrasopimukset.

stibsu kirjoitti:

...tilanne on tämä:

Olemme melkoisen tuore kihlapari (kihloihin 9.6.-09)
Ja kaikki oli hyvin kihlautumiseen asti. Olen sanonut miehelleni ennen kihlausta, että hänen pitää olla 100% varma halutessaan kihloihin kanssani ja silloinkin hänen pitää miettiä vielä kymmeniä kertoja ennen kuin kihlaa minut. Tämä siksi, että kihlaus on iso askel parisuhteessa ja lupaus avioliitosta. Näin hän teki ja kosi minua romanttisesti välimeren rannalla. Muutamaa päivää myöhemmin hän ilmoitti haluavansa muuttaa kanssani yhteen. Minä halusin myös ja suomeen palattuamme laitoimme asuntohakemuksia ja saimme asunnon. Muutamaa päivää ennen muuttoa sain tekstiviestin missä selvisi ettei mieheni halua enää jatkaa kanssani ainakaan parisuhdemuodossa. Muutimme kuitenkin yhteiseen asuntoomme.
Ulkopuolisen silmistä katsottuna näytämme onnelliselta avoparilta.

Ennen kihlausta minulla yksin oli nimissä asunto missä mieheni silti myös oleskeli. Mieheni asui virallisesti vielä perheensä kanssa. Kaikki oli hyvin ja meidän parisuhde toimi loistavasti. Olimme molemmat onnellisia ja sovimme toisillemme erittäin hyvin. Olemme sielunkumppanit.

Muuttohakemusten lähettämisen jälkeen mieheni muuttui ärtyisäksi ja hän menetti hermonsa aivan pienen pienestä asiasta. Minusta näytti siltä, että hän vain jännitti kotoa muuttamista ja minun kanssani yhteenmuuttamista ja sanoin hänelle, että: "Se jännitys menee kyllä ohi ja että kaikki ymmärtää miksi ollaan "kireenä" koko ajan. Se kuuluu asiaan. Pitää vaan antaa sen "arjen" tulla." Hänen mielestään kyse ei ole jännityksestä eikä mistään pelostakaan. Hän ei vaan enää minun takiani halua jatkaa parisuhdetta. Minulle on kuulemma parempi ettemme ole enää yhdessä.
Olemme yrittäneet jutella tapahtuneesta enkä vieläkään ole saanut tietää sitä oikeaa ja suurinta syytä eroomme.

En tiedä enää mitään tehdä. En voi päästää häntä jatkamaan omaa elämäänsä ilman, että olen saanut tietää syyn miksi hän on päättänyt erota ja minkä takia. Minulla on oikeus saada tietää.

Olen edelleen sitä mieltä, että miehelläni on vain sitoutumiskammo ja, että hän kokee nämä uudet muutokset raskaasti ja pelkää ettei selviä. Kaikki oli hyvin kun asuimme virallisesti erillään. Kaikki muuttui sen jälkeen, kun olimme kirjoittaneet uudet vuokrasopimukset.

Lue lisää

Jaa nyt en oikein ymmärrä, että mies asuu virallisesti vielä perheensä kanssa. Tarkoittaako tämä niinku isää ja äitiä ja sisaruksia. Jos tarkoittaa kuitenkin vaimoa ja lapsia, nii johan on aikoihin eletty. Eikös Suomessa ole kaksinnaiminen kielletty. Vaikeeta uskoa, että kihloihin mennään vaikka on perhe. Ennenvanhaan jos jollakin oli salasuhde, niin siitä oltiin kyllä visusti hiljaa. Se oli eräänlainen häpeä, jos petti tai tuli petetyksi. Nykyään ollaan jo kihloihin ja naimisiin menossa vaikka ero entisestä ei ole selvä. Alussa lukiessani pidin juttua ihan normaalina, mutta kun tuo perhe tuli jutusta mukaan, niin kertakaikkiaan ällistyin. Asuu vielä perheensä kanssa....Ja tää nainen miettii, että mahtaako miehellä olla sitoutumiskammo ku ei heti oo valmis muuttamaan yhteen suoraan entisen perheen luota. Onpas omanlaistansa psykologista tulkintaa tuokin....

Mies aikoo todennäköisesti hakea avioeroa, mutta itse en halua erota. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Meillä on aina ollut aika "vuoristoratamainen" suhde eli on mennyt hyvin ja huonosti, hyvin ja huonosti jne. Kaiken tämän ajan olen kuitenkin rakastanut miestäni, vaikka välillä kun kovasti ottaa päähän, niin vihaan häntä yli kaiken. Suurimpana ongelmana meillä on ollut erilaiset luonteemme ja lapsuudenperheistä omaksutut erilaiset tavat ja olemme aina riidelleet paljon. Tuo kaikki on nyt sitten johtanut siihen, ettei miestä kiinnosta perhe-elämä ollenkaan, on täysin väliinpitämätön varsinkin minun suhteen.

Mä olen yrittänyt muuttua ja tiedän, että joissain asioissa olenkin onnistunut parantamaan tapani, mutta tuntuu, ettei mies ole edes yrittänyt. Välillä kun olemme asiasta keskustelleet, mies on myöntänytkin, ettei ole edes yrittänyt muuttua. Hänellä on myös masennusta, johon on syönyt pari vuotta lääkkeitä, mutta ei koskaan käy juttelemassa lääkärin kanssa ja mä olen sitä mieltä, ettei pelkkä lääkitys auta masennukseen. En tiedä, kumpi oli ensin muna vai kana eli osittain masennus johtuu varmaan meidän huonosta parisuhteesta ja osittain huono parisuhde johtuu taas miehen masennuksesta. Mies on luonteeltaan sellainen, että jos meillä on pienikin riita, hänen maailmansa kaatuu siihen ja hän on aivan maassa ja valmis eroamaan suurin piirtein samantien. Nyt vaan on ollut sitä mieltä, että ero on tosiaan ainoa vaihtoehto.

Mä itse taas muistelen huonoina päivinä niitä hyviä päiviä ja ns. elän niistä. Tiedän, että meillä voisi olla enemmänkin hyviä aikoja, jos molemmat yrittäisivat enemmän. Se vaan ei riitä, että mä ainoana yritän ja kannattelen tätä suhdetta. En kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi erota, koska rakastan edelleen miestäni. En halua myöskään rikkoa lastemme kotia. Tiedän, että riitaisa parisuhteemme ei tee hyvää lapsille, mutta viime vuosina olemme onneksi onnistuneet riitelemään useat riidat kun lapset ovat olleet nukkumassa (tai pois kotoa) ja lasten kuullen olemme yrittäneet riidellä edes jollain tavalla asiallisesti, mutta ainahan se ei tietenkään onnistu.

Olen tähän eroon ollut varautunut jo niin kauan, että olen mielessäni miettinyt sata kertaa kaikki käytännön asiat jne. ja tiedän, että sen puolesta selviän kyllä. Sitä en vaan tiedä, miten ikinä selviän henkisesti tästä erosta, kun takana on 10 yhteistä vuotta ja ensimmäinen oma perhe. Taloudellisesti tulee tietenkin myös olemaan todella tiukkaa, mutta enemmänkin huolettaa toi henkinen selviytyminen. Ja valtava huoli lapsista, miten he selviävät sitten, kun isi lähtee. Miten voin tukea lapsia, kun olen itse ihan hajalla??? Miten voin itse surra ilman, että lapsetkin hajoavat?

kohtalotoveri kirjoitti:

Mies aikoo todennäköisesti hakea avioeroa, mutta itse en halua erota. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Meillä on aina ollut aika "vuoristoratamainen" suhde eli on mennyt hyvin ja huonosti, hyvin ja huonosti jne. Kaiken tämän ajan olen kuitenkin rakastanut miestäni, vaikka välillä kun kovasti ottaa päähän, niin vihaan häntä yli kaiken. Suurimpana ongelmana meillä on ollut erilaiset luonteemme ja lapsuudenperheistä omaksutut erilaiset tavat ja olemme aina riidelleet paljon. Tuo kaikki on nyt sitten johtanut siihen, ettei miestä kiinnosta perhe-elämä ollenkaan, on täysin väliinpitämätön varsinkin minun suhteen.

Mä olen yrittänyt muuttua ja tiedän, että joissain asioissa olenkin onnistunut parantamaan tapani, mutta tuntuu, ettei mies ole edes yrittänyt. Välillä kun olemme asiasta keskustelleet, mies on myöntänytkin, ettei ole edes yrittänyt muuttua. Hänellä on myös masennusta, johon on syönyt pari vuotta lääkkeitä, mutta ei koskaan käy juttelemassa lääkärin kanssa ja mä olen sitä mieltä, ettei pelkkä lääkitys auta masennukseen. En tiedä, kumpi oli ensin muna vai kana eli osittain masennus johtuu varmaan meidän huonosta parisuhteesta ja osittain huono parisuhde johtuu taas miehen masennuksesta. Mies on luonteeltaan sellainen, että jos meillä on pienikin riita, hänen maailmansa kaatuu siihen ja hän on aivan maassa ja valmis eroamaan suurin piirtein samantien. Nyt vaan on ollut sitä mieltä, että ero on tosiaan ainoa vaihtoehto.

Mä itse taas muistelen huonoina päivinä niitä hyviä päiviä ja ns. elän niistä. Tiedän, että meillä voisi olla enemmänkin hyviä aikoja, jos molemmat yrittäisivat enemmän. Se vaan ei riitä, että mä ainoana yritän ja kannattelen tätä suhdetta. En kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi erota, koska rakastan edelleen miestäni. En halua myöskään rikkoa lastemme kotia. Tiedän, että riitaisa parisuhteemme ei tee hyvää lapsille, mutta viime vuosina olemme onneksi onnistuneet riitelemään useat riidat kun lapset ovat olleet nukkumassa (tai pois kotoa) ja lasten kuullen olemme yrittäneet riidellä edes jollain tavalla asiallisesti, mutta ainahan se ei tietenkään onnistu.

Olen tähän eroon ollut varautunut jo niin kauan, että olen mielessäni miettinyt sata kertaa kaikki käytännön asiat jne. ja tiedän, että sen puolesta selviän kyllä. Sitä en vaan tiedä, miten ikinä selviän henkisesti tästä erosta, kun takana on 10 yhteistä vuotta ja ensimmäinen oma perhe. Taloudellisesti tulee tietenkin myös olemaan todella tiukkaa, mutta enemmänkin huolettaa toi henkinen selviytyminen. Ja valtava huoli lapsista, miten he selviävät sitten, kun isi lähtee. Miten voin tukea lapsia, kun olen itse ihan hajalla??? Miten voin itse surra ilman, että lapsetkin hajoavat?

Lue lisää

Olen eronnut. Ero oli minun päätökseni.

Kuin ulkopuolelta tuli kuitenkin mieleen siskoni, jonka aviomies jätti 21 avioliittovuoden jälkeen, kun lapsi tuli täysi ikäiseksi.

Sisko itki päivät pitkät oli sanonut tyttärelleen; "Jos itku olisi työ, eläisin loistavasti, kyllä itku työstä käy."

Kun tytär kertoi tämän, muistin omat sanani kerran tälle siskolle; "Jonain päivänä Sinä itket, se tulee käymään kuule työstä."
Olimme n. 12 ja 14v. sisko on minua vanhempi. Syy miksi sanoin niin siskolleni oli hänen järkkymätön täydellinen omapäisyytensä/ itsekkyytensä.

Ken tuulta kylvää se myrskyä niittää.

Tuo sisko sairastui erosta ja muista elämänsä vastoinkäymisistä Skitsofreniaa.
Hän elää varjojen, harhojen ja luulon maailmassa nyt.
Surin ja säälin aikani, mutta, mikä oli syy ja mikä seuraus?

Ei oikein jäänyt eikä ollut suhdetta tähän siskoon.

Käenpiika

hyvä kirjoituksia. kirjoitti:

Olen eronnut. Ero oli minun päätökseni.

Kuin ulkopuolelta tuli kuitenkin mieleen siskoni, jonka aviomies jätti 21 avioliittovuoden jälkeen, kun lapsi tuli täysi ikäiseksi.

Sisko itki päivät pitkät oli sanonut tyttärelleen; "Jos itku olisi työ, eläisin loistavasti, kyllä itku työstä käy."

Kun tytär kertoi tämän, muistin omat sanani kerran tälle siskolle; "Jonain päivänä Sinä itket, se tulee käymään kuule työstä."
Olimme n. 12 ja 14v. sisko on minua vanhempi. Syy miksi sanoin niin siskolleni oli hänen järkkymätön täydellinen omapäisyytensä/ itsekkyytensä.

Ken tuulta kylvää se myrskyä niittää.

Tuo sisko sairastui erosta ja muista elämänsä vastoinkäymisistä Skitsofreniaa.
Hän elää varjojen, harhojen ja luulon maailmassa nyt.
Surin ja säälin aikani, mutta, mikä oli syy ja mikä seuraus?

Ei oikein jäänyt eikä ollut suhdetta tähän siskoon.

Käenpiika

Lue lisää

Ei skitsofreniaan noin vaan yht´äkkiä sairastuta eron takia. Oli varmaan jo sairastanut avioliiton aikana ja mies sai lopulta ailahtelusta tarpeekseen.

Itsekkin eronneena ja eroa itse halunneena. Jos toinen on tehnyt jo eropäätöksen, kaikkein kamalinta on että toinen yrittää jatkuvalla jankkaamisella ja ns. pakottamisella saada toinen vielä yrittämään. Kyllä sitä on käynyt jo mielessään kaikki nämä vaihtoehdot läpi, ei sen päätöksen tekeminen kenellekkään ole helppoa sen voin kyllä sanoa ihan rehellisesti.Eikä päätös erosta tule kenellekkään hetkessä vaan se vaatii aina työstämistä ja asioiden läpikäymistä monellakin tapaa. Myös eroa haluava tuntee surua ja on alamaissa asioidensa kanssa aivan samalla tapaa kuin se toinenkin vaikkei ehkä alkuasetelma erolle olisikaan sama toisella osapuolella. Toinen sitä haluaa toinen ei, mutta uskoisin kun aikaa menee asioita käsittelee kumpainenkin tajuaa miltä toisesta tuntuu ja myös toinenkin ymmärtää syyt mitkä eroon ovat johtaneet. Sitä vain pitää ymmärtää, että jokaisen ihmisen pitää saada itse päättää omasta elämästään, sitä ei voi kukaan toinen tehdä toisen puolsesta ja siksi minun mielestäni päästää toinen ihminen lähtemään jos hän sitä haluaa on hyvin tärkeää, varsinkin jos haluaa erota ns. sovussa ilman riitaa ja ystävinä. Sitä jos on hankala ja takertuu toiseen, saataa erosta tulla hyvinkin riitaisa ja katkera eikä sitten saa välejä koskaan oikeastaa sitten hyväksi, että pystyisi ystävänä jatkamaan mikä olisi ihanteellisin tilanne eron jälkeen kaikille osapuolille. Toivon, että saat asiasi kuntoon ja pystyt jatkamaan elämääsi ja kannattaa kokeilla eroseminaarissa käymistä ja siellä keskustelemista samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa, siitä on monille apua että pystyy jatkamaan elämää taas onnellisena ja odottavalla mielellä.

Unohtui edellisestä:

suuri kiitos teille kaikille, jotka olette osallistuneet keskusteluun ja tarjonneet lohtua ja ymmärrystä. Tuntuu helpottavalta "jutella" asioista muiden kanssa.

Ja voimia kaikille samassa tilanteessa oleville!

Ainakin tuntuu siltä, että fyysinen läheisyys ei loppujen lopuksi miehelle niin paljon merkkaa. Läheisyys miehen kanssa on pettävää. Löytyy lukuisia esimerkkejä, joissa mies illalla on ollut ihana, tuijotellut silmiin, suukotellut ja halaillut, mutta seuraavana päivänä hänestä ei enään kuulu mitään. Läheisyys ei ilmeisesti merkitse miehelle niin paljon kuin naiselle eikä se lisää rakkauden tunteita kuten naisella. Esimerkiksi eräs julkisuuden pariskunta oli illalla nukahtanut sylikkäin naisen kertoman mukaan, mutta seuraavana päivänä mies ilmoitti avioerosta ja toinen nainen oli syynä. Nykyään tämä uuspariskunta esiintyy erityisen paljon julkisuudessa. Entinen vaimo jäi kuin nalli kalliolle ja oli yllättynyt erosta sekä itki tuskaansa julkisesti. Mies petti täydellisesti. Ja pettäjältä ei tosiaan kannata kysyä suoraan, onko hänellä toinen. Hänen vastauksensa on tietenkin ei. Eihän hän muuten pettäjä olisikaan. Muitakin esimerkkejä löytyy.

pettävää kirjoitti:

Ainakin tuntuu siltä, että fyysinen läheisyys ei loppujen lopuksi miehelle niin paljon merkkaa. Läheisyys miehen kanssa on pettävää. Löytyy lukuisia esimerkkejä, joissa mies illalla on ollut ihana, tuijotellut silmiin, suukotellut ja halaillut, mutta seuraavana päivänä hänestä ei enään kuulu mitään. Läheisyys ei ilmeisesti merkitse miehelle niin paljon kuin naiselle eikä se lisää rakkauden tunteita kuten naisella. Esimerkiksi eräs julkisuuden pariskunta oli illalla nukahtanut sylikkäin naisen kertoman mukaan, mutta seuraavana päivänä mies ilmoitti avioerosta ja toinen nainen oli syynä. Nykyään tämä uuspariskunta esiintyy erityisen paljon julkisuudessa. Entinen vaimo jäi kuin nalli kalliolle ja oli yllättynyt erosta sekä itki tuskaansa julkisesti. Mies petti täydellisesti. Ja pettäjältä ei tosiaan kannata kysyä suoraan, onko hänellä toinen. Hänen vastauksensa on tietenkin ei. Eihän hän muuten pettäjä olisikaan. Muitakin esimerkkejä löytyy.

Lue lisää

Läheisyydellä en tarkoita vaan sitä fyysistä lähekkäin oloa, vaan myös sitä yhdessäoloa ja keskustelua yms. Eli kyse ei ollut ainoastaan siitä toisen koskettelusta taikkapa seksistä.

Pettäjäksi häntä en usko. Ei varmasti yrittäisi auttaa minua ja mahdollistaisi minun asumista yhteisessä asunnossa, jos toinen olisi jo valmiiksi katsottuna. Ja tuo ei siis ole ainoa asia, miksi näin ajattelen. Siitä ei sen enempää, koska en tahdo vatvoa asioita, jotka eivät mielestäni tilanteeseen kuulu.

Tuskaa... kirjoitti:

Läheisyydellä en tarkoita vaan sitä fyysistä lähekkäin oloa, vaan myös sitä yhdessäoloa ja keskustelua yms. Eli kyse ei ollut ainoastaan siitä toisen koskettelusta taikkapa seksistä.

Pettäjäksi häntä en usko. Ei varmasti yrittäisi auttaa minua ja mahdollistaisi minun asumista yhteisessä asunnossa, jos toinen olisi jo valmiiksi katsottuna. Ja tuo ei siis ole ainoa asia, miksi näin ajattelen. Siitä ei sen enempää, koska en tahdo vatvoa asioita, jotka eivät mielestäni tilanteeseen kuulu.

Lue lisää

Mies vaikuttaa todella hyväsydämiseltä, rehdiltä ja hyvinkasvatetulta ihmiseltä. Hän on kaikkea sitä, mitä jokainen naisen toivoisi. Kohtelee naista, jonka on päättänyt jättää, hyvin. Kuuntelee ja ymmärtää. On lähellä ja tukee. Mahdollistaa yhdessäasumisen vielä senkin jälkeen, kun on päättänyt jättää naisen. Mies ei petä. Hän ei hauku, ei soimaa eikä käske painua ulos asunnosta. Helpompi olisi erota miehestä, joka haukkuu ja huutaa, käyttäytyy epäystävällisesti ja pettää tai on väkivaltainen valehtelija. Tilanteesi on todella vaikea. Tavallisessa erotilanteessa molempien puolisoiden huono käytös helpottaa eroprosessia, mutta kuka nyt noin ihanasta haluaisi erota. Todella vaikea tilanne. Miehen pitäisi vissiin alkaa käyttäytyä törkeästi, jotta eroaminen olisi sinulle helpomaa. Joku ratkaisu tuohon pitäisi löytyä, että et jämähtäisi täydellisesti kiinni mieheen. Jotenkin olisi riuhtaisu tapahduttava nopeasti, kun se on kuitenkin edessä.

tulee hirveästi sääli kirjoitti:

Mies vaikuttaa todella hyväsydämiseltä, rehdiltä ja hyvinkasvatetulta ihmiseltä. Hän on kaikkea sitä, mitä jokainen naisen toivoisi. Kohtelee naista, jonka on päättänyt jättää, hyvin. Kuuntelee ja ymmärtää. On lähellä ja tukee. Mahdollistaa yhdessäasumisen vielä senkin jälkeen, kun on päättänyt jättää naisen. Mies ei petä. Hän ei hauku, ei soimaa eikä käske painua ulos asunnosta. Helpompi olisi erota miehestä, joka haukkuu ja huutaa, käyttäytyy epäystävällisesti ja pettää tai on väkivaltainen valehtelija. Tilanteesi on todella vaikea. Tavallisessa erotilanteessa molempien puolisoiden huono käytös helpottaa eroprosessia, mutta kuka nyt noin ihanasta haluaisi erota. Todella vaikea tilanne. Miehen pitäisi vissiin alkaa käyttäytyä törkeästi, jotta eroaminen olisi sinulle helpomaa. Joku ratkaisu tuohon pitäisi löytyä, että et jämähtäisi täydellisesti kiinni mieheen. Jotenkin olisi riuhtaisu tapahduttava nopeasti, kun se on kuitenkin edessä.

Lue lisää

Juuri näin. Mies yrittää tehdä erosta helpon. Ei halua riidellä. Ei halua minulle pahaa. Ajattelee ehkä tässä tilanteessa jopa enemmän minua kun itseään. Eli siis hänestä olisi helpompi asua erikseen tämä aika, mutta minun pyynnöistäni johtuen ei ole lähtenyt. Ja kuten sanoit, juuri se tekee tästä niin vaikeaa.

Toki miehessä on myös paljon "vikoja". Muttei niin paljon, ettenkä haluaisi yrittää. Tiedän, että minun on pakko alkaa elämään omaa elämää viimeistään sitten kun saan sen asunnon. Mutta jotenkin tuntuu, että olen jo jämähtänyt mieheen kiinni, enkä pääse eteenpäin.

Välillä sitä tuntee itsensä niin hiton ääliöksi kun ei tajua luovuttaa!

Tuskaa... kirjoitti:

Juuri näin. Mies yrittää tehdä erosta helpon. Ei halua riidellä. Ei halua minulle pahaa. Ajattelee ehkä tässä tilanteessa jopa enemmän minua kun itseään. Eli siis hänestä olisi helpompi asua erikseen tämä aika, mutta minun pyynnöistäni johtuen ei ole lähtenyt. Ja kuten sanoit, juuri se tekee tästä niin vaikeaa.

Toki miehessä on myös paljon "vikoja". Muttei niin paljon, ettenkä haluaisi yrittää. Tiedän, että minun on pakko alkaa elämään omaa elämää viimeistään sitten kun saan sen asunnon. Mutta jotenkin tuntuu, että olen jo jämähtänyt mieheen kiinni, enkä pääse eteenpäin.

Välillä sitä tuntee itsensä niin hiton ääliöksi kun ei tajua luovuttaa!

Lue lisää

Voi prkl. Tilanne on ihan sietämätön. Mä tarvitsen asunnon! En pysty hyväksymään, jatkamaan, ymmärtämään, elämään jne. ennenkun voin olla varma, että se on loppu. Ja koska tunnun olevan vähän hidas, luulen, että se tapahtuu vasta oman asunnon löydyttyä.

Ihan hirveetä olla miehen kanssa samassa asunnossa, kun ei osaa olla muuten kun pariskuntana. Minä siis. Ja sitten toinen yrittää olla etäinen, etten saisi turhaa toivoa.

Ei voi käsitää, miten joku muun kanssa voisi tuntua hyvältä ilman että vertailisin häntä jatkuvasti tähän mieheen.

Tuskaa... kirjoitti:

Voi prkl. Tilanne on ihan sietämätön. Mä tarvitsen asunnon! En pysty hyväksymään, jatkamaan, ymmärtämään, elämään jne. ennenkun voin olla varma, että se on loppu. Ja koska tunnun olevan vähän hidas, luulen, että se tapahtuu vasta oman asunnon löydyttyä.

Ihan hirveetä olla miehen kanssa samassa asunnossa, kun ei osaa olla muuten kun pariskuntana. Minä siis. Ja sitten toinen yrittää olla etäinen, etten saisi turhaa toivoa.

Ei voi käsitää, miten joku muun kanssa voisi tuntua hyvältä ilman että vertailisin häntä jatkuvasti tähän mieheen.

Lue lisää

On maailmassa muitakin miehiä kuin hän. Te kaksi ette nyt vain sopinut toisillenne, vaikka yksilöinä saatatte olla ihan hyviä ja ihania ihmisiä. Jossain on joku sinulle vielä sopivampi. Miehesi toiminta on selvä merkki siitä, että vaikka hän on ihana, niin hän ei ole luotu sinua varten. Jossain on joku sopivampi sinua varten. Ja mitä nopeammin eroat, sitä nopeammin surutyö pääsee käyntiin ja siten myös loppuu nopeammin. Kun surutyö on tehty, niin on aika uudelle rakkaudelle. Näin se menee. Et sinä sydänsuruun kuole.

ainoa mies maailmassa kirjoitti:

On maailmassa muitakin miehiä kuin hän. Te kaksi ette nyt vain sopinut toisillenne, vaikka yksilöinä saatatte olla ihan hyviä ja ihania ihmisiä. Jossain on joku sinulle vielä sopivampi. Miehesi toiminta on selvä merkki siitä, että vaikka hän on ihana, niin hän ei ole luotu sinua varten. Jossain on joku sopivampi sinua varten. Ja mitä nopeammin eroat, sitä nopeammin surutyö pääsee käyntiin ja siten myös loppuu nopeammin. Kun surutyö on tehty, niin on aika uudelle rakkaudelle. Näin se menee. Et sinä sydänsuruun kuole.

Lue lisää

Niin kai se on. Kun järjellä ajattelee, niin onhan sen pakko olla. Aika nopsaan olis tämä laji muuten kuollut jo sukupuuttoon...

Tunteet ja ajatukset heittelee niin laidasta laitaan ettei voi itsekään uskoa. Rakastan ja inhoan miestä vaihtelevasti. Joku päivä haluan asunnon ja toisena taas toivon, että hakemukseni olisi hukkunut. Välillä ymmärrän asiat, jotka johtivat meidät tähän ja joskus olen aivan ihmeissäni miten tämä voi olla totta ja miksi?

Nyt on taas ihan ok olo. Ja vaikken tahtoisi sitä myöntää, olen huomannut, että miehen näkeminen palauttaa taas alkuun. Yksi askel eteenpäin ja kaksi taakse. Siltä tuntuu.

Ja kuten sanoit, "mitä nopeammin eroat, sitä nopeammin surutyö pääsee käyntiin ja siten myös loppuu nopeammin". Tämä on vaan hieman vaikeaa yhdessä asuessa. Asuntotoimistoa olen piinannut viikottain...

Tuskaa... kirjoitti:

Niin kai se on. Kun järjellä ajattelee, niin onhan sen pakko olla. Aika nopsaan olis tämä laji muuten kuollut jo sukupuuttoon...

Tunteet ja ajatukset heittelee niin laidasta laitaan ettei voi itsekään uskoa. Rakastan ja inhoan miestä vaihtelevasti. Joku päivä haluan asunnon ja toisena taas toivon, että hakemukseni olisi hukkunut. Välillä ymmärrän asiat, jotka johtivat meidät tähän ja joskus olen aivan ihmeissäni miten tämä voi olla totta ja miksi?

Nyt on taas ihan ok olo. Ja vaikken tahtoisi sitä myöntää, olen huomannut, että miehen näkeminen palauttaa taas alkuun. Yksi askel eteenpäin ja kaksi taakse. Siltä tuntuu.

Ja kuten sanoit, "mitä nopeammin eroat, sitä nopeammin surutyö pääsee käyntiin ja siten myös loppuu nopeammin". Tämä on vaan hieman vaikeaa yhdessä asuessa. Asuntotoimistoa olen piinannut viikottain...

Lue lisää

tuossa aikaisemmin "nimimerkillä" "niin.." - että ymmärrän justiin mitä tarkoitat. Ja ymmärrän vieläkin, mutta..

Meillä kanssa mies on ollut pääasiassa tosi kiva ja halunnut jutella ja olla lähellä (ja hän siis halusi eroa, minä en). On pyytänyt, ettei hätkyillä asioiden suhteen, vaikkei tiedä mitä haluaa jne.jne. No, käytös ja puheet on tämän kriisin aikana ollut vähintäänkin vaihtelevaa, välillä haluaa selvittää asiat ja on niin rakas, ja toisena hetkenä sitten häipyy niille teilleen ja perustelee käytöstään sillä, että on "hukassa".

Pari päivää sitten voimaannuin, ihan totaalisesti. Sovin itselleni asuntonäytön ja lainaneuvottelun. Päätin, että ei ole minun tehtäväni odotella, milloin aikuinen mies saa elämänsä prioriteetit selvitettyä. Minun tehtäväni on tehdä omasta elämästäni sellainen kuin haluan. Ja minä haluan olla onnellinen; nyt en sitä ole, vaan elän elämääni odotellen, mitä toinen sattuu päättämään.

En tee tätä todellakaan toisen kiusaksi, tai "herättääkseni" häntä, vaan ihan oman itseni vuoksi. Tuntui tosi hyvältä, kun lapsuudenystäväni sanoi, että kuulostan pitkästä aikaa ihmiseltä, joka todella olen. Parhaalta tuntuu silti, että nyt tunnen olevani oman elämäni herra. Eikun rouva.

En ole naiivi, tiedän, että ikävä tulee, vielä monta kertaa. Ja epävarmuus siitä, "luovutinko" liian helposti. Mutta se ei todellakaan ole tämän hetken murhe.

Mietiskelin vaan, että mikä merkitys noilla asioilla on? Toki ero on varmasti vaikeampi, jos yhdessä on oltu kymmeniä vuosia, mutta mielestäni oleellista tässä on se, miten minä eron koen. Olemme molemmat nuoria, mutten välttämättä ymmärrä miten sekään liittyy asiaan.

Lapsi toki vaikuttaisi tilanteeseen, mutta sitä meillä ei ole - onneksi.

Vastausta odottaen=)