Asia keskustelua

mutta kun yksi nuori rouva liittyi adventti kirkkoon koska hänen,mies oli adventisti mutta tämän rouvan isä hän kuului toiseen kirkkoon ja kun hän sai kuulla että hänen ainoa tyttärensä oli mennyt hänen vihaamaansa kirkkoon niin hän eväsi tytöltään kaiken omaisuuden minkä hän antaisi, mutta jos tytär tulee takaisin isän kirkkoon niin hän lahjoittaa hänelle ison talon ja paljon muuta, raha voitti tässä tapauksessa ja tytär sanoi sitten irti itsensä adventtii seurakunnasta ja odotti että hänet haukutaan kun hän eroaa, mutta suureksi hämmästykseksi hän sanoi että ei ne haukkunut ollenkaan, monilla oli kyyneleet vain silmissä ja toivottivat hänelle Jumalan siunausta.
Että näin voi käydä usein sille joka eroaa kirkosta että seurakunta on surullinen heidän puolesta ja rukoilee että Jumala pitäisi huolta heistä.

Mielestäni tällaisen vuodatuksen eri muodot näkyvät eri ryhmittymien sivuilla, ettei mitään uutta auringon alla.
Kun työpaikallani keskustelin erään työkaverin kanssa, jonka sukujuuret olivat tuossa lestadiolaisuudessa, hän näki sen ainokaksi oikeaksi, vaikka ei sitä tunnustanut elämäänsä sisällöksi, se sitä kasvatusta.
Tavallaan moni sitten kiroaa sitä suuntaa, toinen kiroaa toista, kirkollista, helluntaita, sinä näet adventismin, joku juopot kotiväet, joku uskomattoman kotiväen jne.
Eli, jokaisella yksilöllä on oma vastuunsa itsestä, minä erosin valtionkirkosta viime vuoden lopulla. Jos se ero nostaa katkeruutta, niin silloin on asenteessa jotain hämminkiä, koska normaalisti jokainen sen käsittää, että talossa talon tavat ja sillä siisti, oppien kirjo, siitä ei kannata ottaa ongelmaa sisälleen. Onpahan sekin ryhmä tunnetumpi kulkijalle, vaikka olisi ollut vapaa-ajattelijoissa aikansa.

Oman seurakuntani käytäntö on, että eronneet ovat edelleen ystävieämme. He ovat yhtä rakkaita kuin ennen eroaankin. Muutama eronnut on palannut seurakuntaan, kun ovat jonkun ajan ollet poissa. Jokainen heistä on sanonut palatessaan, että heidät "rakastettiin" takaisin seurakuntaan.

Eronneissa on myös toisenlaisia ihmisiä. He eivät välttämättä edes halua puhua kanssamme joko nyt sitten olla ystäviämme. Muutaman tällaisenkin olen tuntenut. He tulivat seurakuntaan "määräämään", missä kaappi seisoo. Seurakunnassa on kuitenkin demokratia, joten yhden ihmisen tahto ei aina ole se päällimmäinen, vaikka häntä aika pitkälle ymmärretäänkin.

Kun enemmistö päättää asioista seurakunnan parhaaksi, nämä jäävät vähemmistöön ja suuttuen lähtevät "ovet paukkuen". Jonkin aikaa seurakunta on sairas ja suree lähtöä, mutta minkä sille voi, jos joku eroa pyytää. Kirje tai korttikin riittää, niin tahto toteutuu.

Meillä on muutama sellainenkin jäsen, jotka ovat nuorena tulleet, mutta eivät sen jälkeen ole korviaan seurakuntaan päin lotkauttaneet. Tämä vasta on surullista, koska emme voi heitä ilman heidän suostumustaan erottaakaan. Tällaisessa tapauksessa toivoisimme, että edes jotakin tekisivät, sillä he ovat niitä "paperijäseniä", jotka ovat tilastoissa, mutta eivät toimi.

Mielestäni on melkoista yleistystä ajatella, että kaikki eronneet olisivat katkeria. Seurakunnasta eronneena en koe olevani mitenkään katkera. Mitä se hyödyttäisi? Sehän vain korostaisi ongelmia eikä auttaisi ketään.