Usean vuoden aikana olen kärsinyt kovista ja välillä lievistä kivuista / säryistä. Parin vuoden ajan aamut ovat ollut yhtä hel...tiä, joudun nousemaan kesken unien sängystä, kun en pysty kipujeni takia enää olemaan siellä. Kerroin useasti siitä lääkärille, mutta eivät noteeraaneet mitenkään.
Nyt viime syksynä olin viikon lomalla ja selkäni sanoi lopullisesti itsensä irti. En pystynyt kävelemäänkään, kuin seiniä pitkin, jäin pitkälle sairauslomalle. Vieläkään terveysasemalla ei tutkittu selkääni. mutta onneksi työterveyshuollossa laitettiin lähetet fysiatrille.
Mri:ssä todettiin rappeumaa, madaltumia, pullistumia, kulumaa, nestettä. Tulikohan jo kaikki... Fysiatrin kommentti oli, et näillä särkylääkkeillä koitetaan helpottaa tilannetta ja leikkauksesta ei näe olevan hyötyä, voi jopa pahentua. Fysioterapiaan sain lähetteen.
Nyt olen tilanteessa, että en jaksa enää näitä jatkuvia kipuja ja särkyjä. Milloin vetää vasempaan jalkaan ja milloin oikeeseen tai sitten molempiin. Välillä aamusin olen niin väsynyt ja kipeä, että tuntuu siltä, et haluaisi pois täältä. Herään yöllä kipuun ja mun on pakko nousta sängystä, koska en pysty olemaan siellä. Valvon pari tuntia, että lääkkeet auttaa ja sitten menen takas nukkumaan ja aamulla sama juttu. Pelkään jo mennä nukkumaan.
Selkä rajottaa tekemisiäni. Jopa lapseni sanovat, "mutta miten sun selkä? Pystytkö sä? Sattuuko sua taas selkään?" Tuntuu, et selkä ja särkylääkkeet ovat koko elämäni tällä hetkellä.
Töissä on onneksi ihana esimies, joka ymmärtää. Itseäni vaan rassaa se, että olen vähän väliä pois töistä ja se, mitä muut työntekijät ajattelevat. Tuntuu, että olen "tippunut" jo koko työyhteisöstä, enkä ole luotettava työntekijä. Tekisi mieli lopettaa työt, että saavat kunnon työntekijän sinne.
Perhe-elämä kärsii myös ja parisuhde. Pinna on kireellä koko ajan. En valita särkyjäni vaan vetäydyn toiseen huoneeseen tai olen hiljaa. Tuntuu siltä, ettei ole ketään oikein, kenen kanssa puhua asiasta, eikä kukaan ymmärrä.
Syyskussa minulla on aika kipupolille ja toivon, että saan sieltä apua. Haluaisin kuulla muita selkävaivasia ja miten te jaksatte henkisesti kipujenne kanssa?
Nyt viime syksynä olin viikon lomalla ja selkäni sanoi lopullisesti itsensä irti. En pystynyt kävelemäänkään, kuin seiniä pitkin, jäin pitkälle sairauslomalle. Vieläkään terveysasemalla ei tutkittu selkääni. mutta onneksi työterveyshuollossa laitettiin lähetet fysiatrille.
Mri:ssä todettiin rappeumaa, madaltumia, pullistumia, kulumaa, nestettä. Tulikohan jo kaikki... Fysiatrin kommentti oli, et näillä särkylääkkeillä koitetaan helpottaa tilannetta ja leikkauksesta ei näe olevan hyötyä, voi jopa pahentua. Fysioterapiaan sain lähetteen.
Nyt olen tilanteessa, että en jaksa enää näitä jatkuvia kipuja ja särkyjä. Milloin vetää vasempaan jalkaan ja milloin oikeeseen tai sitten molempiin. Välillä aamusin olen niin väsynyt ja kipeä, että tuntuu siltä, et haluaisi pois täältä. Herään yöllä kipuun ja mun on pakko nousta sängystä, koska en pysty olemaan siellä. Valvon pari tuntia, että lääkkeet auttaa ja sitten menen takas nukkumaan ja aamulla sama juttu. Pelkään jo mennä nukkumaan.
Selkä rajottaa tekemisiäni. Jopa lapseni sanovat, "mutta miten sun selkä? Pystytkö sä? Sattuuko sua taas selkään?" Tuntuu, et selkä ja särkylääkkeet ovat koko elämäni tällä hetkellä.
Töissä on onneksi ihana esimies, joka ymmärtää. Itseäni vaan rassaa se, että olen vähän väliä pois töistä ja se, mitä muut työntekijät ajattelevat. Tuntuu, että olen "tippunut" jo koko työyhteisöstä, enkä ole luotettava työntekijä. Tekisi mieli lopettaa työt, että saavat kunnon työntekijän sinne.
Perhe-elämä kärsii myös ja parisuhde. Pinna on kireellä koko ajan. En valita särkyjäni vaan vetäydyn toiseen huoneeseen tai olen hiljaa. Tuntuu siltä, ettei ole ketään oikein, kenen kanssa puhua asiasta, eikä kukaan ymmärrä.
Syyskussa minulla on aika kipupolille ja toivon, että saan sieltä apua. Haluaisin kuulla muita selkävaivasia ja miten te jaksatte henkisesti kipujenne kanssa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuntuu niin tutulta tuo kirjoituksesi, samassa liemessä ollaan:(
Minä olen pitänyt jo yli kymmenen vuotta kipujani, osan vuosista työelämässä, kun lääkärit sanoivat, että tälle selälle ei voida tehdä mitään, tai jos jalat menee alta niin vasta harkitaan leikkausta.
Niinhän siinä kävikin, töissä olin tunnollisesti kovissa kivuissa, kyyneleet silmissä usein kipujen kanssa, eräänä päivänä jalat vaan karkasi alta kirjaimellisesti, jouduin pikapikaa leikkaukseen.
Olikin suuri leikkaus ja yllätyksiä täynnä, mm. irto luunsiru nikamassa, luupiikkejä, kulumija ja mitä vielä...
Nyt kolme nikamaa on raudoitettu yhteen ja kaupanpäälle krooninen kipu, mikä on ajoittain rumasti sanottuna saatanallista.
Olen ollut tuosta "jalat alta lähtö" päivästä lähtien poissa työelämästä n. 8v:tta ja käynyt kaiken maailman pompitukset kelan, työeläke, liiton, työnantajan, kuntoutuksen, työvoimatoimiston ja ja ja .... kanssa, sadat lomakkeet täyttänyt, kymmenet eläkehakemukset laittanut ja hylyt vastaanottanut, kaiken näitten saakutin kipujen keskellä, mutta sitkeästi taistellen ja periksi antamatta.
Eläkehakemus rumba oli kyllä jo vuoden katkolla, kun en jaksanut enää, mutta viime kesänä olin taas kerran uudella erikoislääkärillä käymässä ja tämä ihmetteli, miksi en ole vieläkään päässyt eläkkeelle, vaikka olen käynyt lääkinnälliset ja ammatilliset kuntoutukset, työkokeiluineen ( mitkä epäonnistuneet )
kipukliniikat, mistä minulle ei ollut mitään hyötyä ym. ym.... tämä lääkäri laittoi lausunnot eläkelaitokselle ja minä taas uudet eläkehakemukset vetämään mielellä, että kumpahan laitan ei sieltä mitään tule kuitenkaan.
Viime joulun alla sain käteeni eläkepäätöksen ja olin ihan ällikällä, myönteinen päätös!
Helpotti siltä osin kummasti, vaikka kivuthan on samat tietenkin, mutta taloudellinen tilanne muuttui niin, että nyt tulee säännöllisesti jotain, vaikka eläke ei ole suuren suuri, nyt ei tartte olla kokoajan miettimässä mitä huomenna syön yms.
On ollut minullakin jaksoja, ajatukset itsetuhoisia, ei vaan ole jaksanut tätä jatkaa, elämä tuntunut turhalta ja on tahtonut jäädä peiton alle ja nukkua pois näistä tuskista, mutta onneksi aina on jostain löytynyt se pieni valonpilkku, miksi olen jatkanut tätä taivalta esim. lapset, vaikka ovat jo aikuisia, haluan nähdä näitten lapset varttuvan vauvasta.
Kun kerran juttelin kipuklinikalla lääkärin kanssa näistä itsetuhoisista ajatuksista, lääkäri sanoi minulle, jos sinä teet itsemurhan, haluatko että lapsesi tekevät saman perään, näin monesti käy, kierre jatkuu...
Sen jälkeen en ole niitä ajatuksia hautonut, sen verran oli apua tästä kipuklinikasta ja olen kiitollinen tälle lääkärille sanomisistaan!
-kohtalotoveri- ps. täällä tuntojaan purkaminenkin on terapiaa!
Reilu kymmenen vuotta kuulostaa kamalan pitkältä ajalta "viettää" kipujen parissa. Itse olen 38-vuotias ja nuorin lapsistani on vasta 4v. eli paljon pitäisi vielä jaksaa.
Eniten tässä häiritsee se, että en ole saanut kunnon vastauksia, kun olen kysynyt juuri tuota mainitsemaasi jalat alta menoa, että voiko minulle käydä niin, ettei jalat enää toimikaan? Enkä ole saanut vastausta siihenkään, että milloin nämä kivut loppuvat ja loppuvatko ne joskus vai ovatko ne loppuelämän riesa?
Raha on meilläkin, mikä tuo lisää stressiä tai sen puute. Tuntee syyllisyyttä siitä, että on sairauslomalla ja mies saa elättää. Kelassakin kun on aina se 9 päivän omavastuu ja joka kerta alkaa alusta, jos käy edes yrittämässä töihin paluuta. Eikä tuolla Kelan päivärahalla juhlita.
Olin kolme viikkoa osasairauspäivärahalla ja sinäkin aikana jouduin olemaan muutaman pvän pois töistä. Nyt sovimme työnantajan kanssa, että teen ainakin vuoden loppuun lyhennettyä työvuoroa niin, et menen vasta 10.00 töihin, koska ne yöt ja aamut ovat yhtä helvettiä.
Minulla on onneksi kevyt istumatyö ja pääsen jalottelemaankin, mutta ongelma onkin siinä, että istuminen on vaikeaa. Nytkin tuntuu, että istun "jonkun" päällä ja vetää vasempaan jalkaan.
Lohdutti lukea tekstisi. Tuli tunne, että enköhän minäkin jaksa, kun joku muukin on jaksanut noinkin monta vuotta. Kivunkin kanssa varmaan oppii elämää. Nyt vaan tuntuu siltä, että se hallitsee koko elämääni. Ja olet oikeassa tämäkin on terapiaa, kun saa purkaa tänne tuntojaan. Jaksamisia sinulle!
että sinulla on parempi onni mukana, mitä minulla, terveyden kanssa.
Minulla oli tosiaankin useita vuosia vaikeaa hyväksyä itseäni tällaisena "raakkina"
Usein kun olin päivät pitkät kotona, sitä mietti ja vaipui omaan huonouteensa ja myös yöt olivat vaikeita, kun ei saanut nukuttua kunnolla.
Nyt olen pääosin jo aika "tottunut"näihin kipuihin, vaikka tuo kuulostaa pahalta, miten siihen voi tottua, mutta kun on pakko niin minkäs teet...
Kovasti paljon pitää särkylääkkeitä napsia ja pelko on miten kauan masu ja sisuskalut kestää, ei vielä ole oireillut kuitenkaan.
Hyvä kun sinulla on ymmärtäväinen työnantaja, joka joustaa hyvin työajoissa ym.
Minulla oli työnantaja tyly, vaikka olin kunnan palveluksessa yli kymmenen vuotta, enkä ollu juurikaan sairaslomalla ja viimeiseen asti terveyteni panin pantiksi, kunta irtisanoi minut työstäni sairauden tähden, kun en pystynyt siihen työhön mitä tein ja mitään kevyempää työtä ei edes yrittäneet tarjota.
Muutenkin irtisanomisessa oli kieroa juonittelua liiton luottamusmiehen ja lähimmän esimiehen tiimoilta, sellaista mitä minä en tule koskaan hyväksymään.
Sotkuja sotkun perään ja niistä ei saanut edes liiton lakimies mitään selvää.
Noh, ne on nyt menneitä, mutta aina kun nään kys. ihmiset minulle tulee "yrjö olo"
Olin aikani katkerakin kaikesta tapahtuneesta, ne on vaan pitänyt haudata menneisyyteen ja yrittää unohtaa koko juttu, muuten ei elämästä olisi tullut mitään...
Nyt menen suunnilleen päivän kerrallaan, en hirveesti suunnittele eteenpäin.
On pitänyt oppia tekemiset uudelleen esim. siivoukset, huone päivässä, kun aiemmin pistin hyrskynmyrskyn koko talon samaan kertaan.
Kipuja, kipujen perään, mutta olen saanut uusia harrastuksia, käyn talvisin avannossa uimassa n. 3/viikossa, kun kylmä on hyväksi näille minun kivuille
( käytän myös kylmägeeli pusseja turruttamaan kipua aina päivittäin/ öin)
Käyn myös vesijumpassa, uimassa ja vesijuoksemassa, nämä olen kokenut hyviksi liikuntamuodoiksi, kun en pysty juuri muuten esim. kävelemään kuin tukivyön kanssa ja kesäaikaan on aivan mahdottomuus hikoilla ja kävellä sen kaa.
Kesäisin uin paljon ja vesijuoksen järvessä, tulin muuten juuri uimasta ( silloinkin käytän tukivyötä) ja olin yli tunnin järvessä, voi miten ihanaa kun ei tuntunut mitään kipua, niinkuin se tuntuukin ihmeelliseltä, mutta totta, täytyy kait muuttaa asumaan järveen on se niin autuaallinen olo siellä, mutta kun lähtee pois sieltä, jo eka askel maahan on helvetillistä tuskaa...
Toivotan sinulle kaikkea hyvää, toivossa on hyvä elää, toivon sydämestäni, että et tarvitseis käydä samaa läpi mitä minä olen saanut käydä, että saisit olla työelämässä mukana vielä pitkään ja ilman kipuja, olethan vielä nuorikin ja pienet lapset ym. toivon myös että saat vielä vastauksia sairauteesi, voimia ja jaksamisia toivottaa kohtalitoveri:)
siellä on lähtökohtainen ajatus että kaikki ovat jonkin sortin hörhöjä, jotka vain pummaavat lääkkeitä. Mielialalääkeet yhdistettynä epilepsialääkeisiin, on heidän yleisin koktailinsa koviin kipuihin. Vaikka olisi millaiset diagnoosit, mangneettikuvat mukana, heillä on helvetin väheksyvä asenne kipupotilasta kohtaan. Toivotaan että sinä saisit jonkun asiallisen lääkärin, joka ymmärtää että kipu on jotakin sellaista, että pinna ei kestä ilman apua. Mutta jos kuulut Helsingin polille, luulen että saat Lyrica reseptin ja kättelyn. Se lääke ei sitten auta, joten säästä rahasi,.
Olen netistä lukenut aika paljon siitä, miten kipupotilaita on hoidettu. Päällimäisenä huomasin, että lääkkeet ei auta tai sit sivuvaikutukset ovat olleet kamalat ja koko ajan vaan lisätään annoksia. Luen netistä, koska haluan tietää, miten muut ihmiset jaksavat, koska tuskin olen ainoa tässä tilanteessa. Helpottaa tietää, etten ole ainoa vaik ei se tieto kipuja pois vie.
Itse tässä mietin, että uskallanko edes kokeilla mitään uusia lääkkeitä, siis jos ne siellä kipupolilla määrää? Mietin, et josko vaan yrittäis pärjätä. Olenhan tässä jo kohta vuoden pärjännyt näillä lääkkeillä, tosin huonolla tuloksella. Pelkään aloittaa uusia lääkkeitä.
Itselläni on epilepsia, mikä vähän sotkee näitä lääkityksiä. En ainakaan halua vaihtaa epilepsia lääkitystä toiseen, koska kohtauksia ei ole ollut 13-vuoteen. Sitä ne ehkä meinaa ehdottaa, koska tätä, mitä nyt syön, niin ei niin hirveesti käytetä kivunhoitoon.
Triptyliä olen kokeillut, mutta olo oli kamala, en voinut sitä syödä. Siksi toiseksi, lääkäri unohti epilepsiani, kun lääkkeen minulle määräsi. Tuoteselostuksessa oli maininta epilepsiasta, huomasin vasta, kun olin jo lääkettä syönyt ja ihmettelin olotilaani.
Nytkin valvon, kun en uskalla mennä nukkumaan, koska aamulla olen tosi kipeä. Pelkään kipua. Nytkin niitä on, mut enempi hermosärkyä ( joka tosiaan käy hermon ytimeen ja pahasti siis pääkoppaan ). Eilen ilalla nukahdin vahingossa ja heräsin vähä vaille neljä, enkä meinanut päästä sängystä ylös. Ylös oli kuitenkin noustava, kun en kipujen takia siellä voinut olla. En jaksa enää tätä. Kaikki menee vitu...s.