on "rajan läheisyydessä", kuihtuu hiljaa pois, tuntuu kuin kuristuisin itsekin kuoliaaksi.
Sanoja ei löydy kertomaan. En voi tuskaani lapsileni kertoa, se aiheuttaisi heissäkin vain suurta ahdistusta, kun asioille ei voi kuitenkaan mitään.
Vanhan ihmisen pois meno on luonnollinen asia , MUTTA miksi sen täytyy tehdä näin kipeää. Olen itsekkin vanha,
En pelkää kuolemaa, itseni puolesta, enkä tietenkään näitten pois menvienkaan puolesta, mutta miksi ihmisen täytyy kokea surua, ja kuinka sen kestää, kun se on niin monitahoinen, monen ihmisen aiheuttama, kuinka kestää SUUREN SURUN.
Taakkani on liian suuri.
Sanoja ei löydy kertomaan. En voi tuskaani lapsileni kertoa, se aiheuttaisi heissäkin vain suurta ahdistusta, kun asioille ei voi kuitenkaan mitään.
Vanhan ihmisen pois meno on luonnollinen asia , MUTTA miksi sen täytyy tehdä näin kipeää. Olen itsekkin vanha,
En pelkää kuolemaa, itseni puolesta, enkä tietenkään näitten pois menvienkaan puolesta, mutta miksi ihmisen täytyy kokea surua, ja kuinka sen kestää, kun se on niin monitahoinen, monen ihmisen aiheuttama, kuinka kestää SUUREN SURUN.
Taakkani on liian suuri.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen itsekin miettinyt surun merkitystä. Fyysisesti lähes jokaiselle kehomme toiminnalle on joku järkevä selitys, mutta tälle kuukausiksi lamaannuttavalle surulle en päässäni löydä selitystä. Olen työssä vanhusten parissa kotisairaanhoidossa, hoitosuhteeni ovat pitkiä, useamman vuoden, ja yleensä johtavat hoidettavani luonnolliseen kuolemaan, vanhuuteen. Se, että saan olla läsnä ja helpottaa lopun hetkiä, tekee työstäni merkutyksellistä. Kuitenkaan en tahdo päästä oman äitini kuolemasta yli, siitä on jo yli kaksi vuotta.
Koen, että suruni on kuitenkin jalostanut minusta herkemmin tuntevan ihmisen ja osaan olla asiakkaideni omaisílle enemmän ihminen nyt , kun olen itsekin vastaavaa kokenut. Voimia sinulle.
suuren surun, kestän sitä yhä. Olen nuori aikuinen, mutta menettänyt elämässäni monia rakkaita ja läheisiä ihmisiä juuri tuon kuvaamasi "kuihtumisen" kautta. Kun luulin, etten kestäisi, uskoni tulevaisuuteen ja siihen, että minua kannetaan, piti minua jotenkin pystyssä, vaikka pelkäsin musertuvani taakkani alle. Yhä yrittäessäni muistaa surun syvintä ja pimeintä aikaa muistan vain henkeäsalpaavan kivun ja musertavan tunteen, että itsekin kuihdun surun myötä pois. Suru on kuitenkin muuttanut muotoaan syvimmästä alhostaan, koska se antaa minun nyt hengittää vapaasti ja iloiten siitä, mitä minulla on ollut ja keiden kanssa olen elämääni saanut jakaa. Vaikka kuolleet läheiseni ovat fyysisesti poissa, elävät he minussa ja muistoissani. Suru on yhtäaikaisesti kipeä ja kaunis kokemus. Luulen, että sen on vain annettava tehdä tehtävänsä, muokata meitä ihmisiä, sille on antauduttava, vaikka se koskee. Silloin se myös hellittää ajan myötä otettaan ja näyttää kauniimman puolensa.
joku oli jo aiemmin kirjoittanut samalla otsikolla "suunnaton suru".
Vastanin hänen otsikkoonsa, lähinnä omalla monologilla itselle, ihmeeksi se helpottikin minua itseä.
Toivottavasti helpottaa kaikkia muitakin, surun kanssa kamppailevia.
Vieläkin ihmettelen surun ilmaantumista ihmiseen?
Kaikki, kuten kuolema on luonnollinen ja väistämätön.
Vaikka kuinka ajattelee, että suru ilmaantuu siitä syystä että ihminen itse on menettänyt jotain itselle tärkeää, on silti mysteeri.
Onko niin että sittenkin olemme NIIN itserakkaita, ettemme sallis oman rakkaamme kuolla , vaikka se on kenties oikeutettu, ja luonnollista?
Edelleenkin heitän ilmaan kysymyksen " miksi suru tuntuu niin kipeältä"?
Miksi surun täytyy jatkua vuosia? Onko itserakkauteni niin suuri?
Olen vanhus, elämältä kaiken saanu, MUTTA koen kaiken menettäneeni, SURUNI ON NIIN SUURI. Olen yksin suruni kanssa, ei myötäelämiset, ei lohduttamiseen tarkoitetut sanat sitä poista.
Miksi ihmisen täytyy kokea SURUA?
edeltävällä kirjoittajalla, olen minäkin noita pohtinut. Surun kokemus on niin yksinäinen kokemus, että jotenkin sitä on mahdotonta jakaa kenenkään kanssa, mutta samalla se kuitenkin yhdistää ihmisiä (kuten tälle palstalle kirjoittavia ihmisiä). Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia surun kokemuksia muilla on ollut. Itselläni se kesti vuosikausia, maailmani tuntui aluksi kuihtuvan kasaan ja minä itse sen mukana, tuli niin henkinen kuin fyysinen lamaannus (se vaihe, jossa oli pimeintä, jossa menetys raskaasti täytti jokaisen solun niin henkisenä kuin fyysisenä kipuna, ja jossa koin, että minua kannettiin, koska en itse siihen kokenut pystyväni) ja lopulta lohduttomuuden tilalle tuli lohtu valonsäteineen, pienine ilonpilkahduksineen, kauniine muistoneen ja kaipauksineen.
Hyvä kysymys on tuo, onko kysymys itserakkaudesta. Oman suruni määrän koen olleen yhteydessä siihen, miten paljon olen menettämääni ihmistä rakastanut. Mitä enemmän rakastan, sitä enemmän suren. Ehkä itsekkyys tulee vastaan siinä, jos ei halua ja voi päästää irti menetetystä rakkaastaan eli takertuu tähän itsekkäästi. Heille on annettava lupa mennä, on osattava luopua. Ja itselle on annettava lupa yrittää elää elämää eteenpäin ja iloita siitä, mistä iloita voi. Mutta silti, kaipaus jää, ainakin minulle on jäänyt. Ja tosiaan, miten suuri suru voi suurimmillaan tuntua niin suurelta, ettei mikään hyväkään, iloinen ja kaunis tässä maailmassa voi lohdutusta antaa?
Miksi ihmisen täytyy kokea surua? Käytyäni läpi suuren surun kokemuksen en koe olevani täysin sama ihminen kuin ennen, mutta kuitenkin koen olevani entistä ehyempi ja kokonaisempi. Minusta suru on todellinen ihmisyyden ja elämän oppitunti.
puolisoni kuihtuu hitaasti, sanat eivät riitä kertomaan sieluni tuskaa, nähdessäni hänen hitaasti etenevän sairauden.
Kamalinta on sairaudesta johtuva haju, kuinka koko huone voi olla niin pahan hajuinen, " huudan tuskaani" "tuonen tuoksu lähelläin".
Onneksi hän itse ei koe pahaa oloa, sairaus on hänelle armollinen.
Sairauden kesto on pitkä, jo kymmenen vuotta, eikä yhtään tiedä kuinka monta vuotta vielä hän on vuoteeseen sidottuna, hän ei nää, puhe vaikeaa, kaikesta ei selvää saa mitä yrittää sanoa.
Kuolema on käynyt oman oven takana, mutta selvisin siitä leikkauksella, toivoin kuitenkin etten olis selvinny, oli pettymys herätä teho-osastolla, huomata että olen vielä täällä.
Saan lohduttavia toivotuksia, mutta tunnen olevani AIVAN yksin suruni kanssa.
Olen pohtinut surun analyysiä, kysyn itseltäni, miksi käy, miksi tekee niin kipeää.
Kuten jo aikasemmin olen kertonut, olen mielestäni elämän jo elänyt. Miksi minun täytyy vielä jatkaa mutkaista pettymyksiä täynnä olevaa elämääni, nähdä toisten kärsimyksiä, nähdä kuinka moni muu läheinen on lähellä tuonen porttia. Itse olen jo vanha, eikä minusta ole heille apua, kun olen "uupunut matkamies maan".
--- Sinä olet jo selvinnyt SUURESTA SURUSTASI, minulla suru jatkuu, ties kuinka monta vuotta vielä, sen tietää vain luoja tuolla jossain, hänen käteensä annan loppu elämäni.
Kun kirjoittelen näitä, kyneleet vuotaa virtanaan, jospa se edes jotenki auttaa, sanotaanhan, että itku helpottaa.
Loppu elo ihmisen on vaikeaa.
Raskas on surunviitta kantaa.
itkin viestiäsi lukiessani. Kaikkea hyvää, valon pilkahduksia, onnen murusia sekä voimia uupuneelle.