Usko tuhosi elämäni

Mitäs vittua se sulle kuuluu?

Koen negatiiviseksi myös Bush jr:n hyökkäyssodan tekaistuin perustein enkä pidä SDP:stä. Tähän minulla ei tietenkään ole oikeutta, jos en pysty osoittamaan miten G. Bush tai Paavo Lipponen ovat pilanneet henkilökohtaisen elämäni, vai mitä?

aloittaisit...

Olihan otsikkosi "Usko tuhosi elämäni".

Usko ei ole tuhonnut elämääni. Koska en ole ikinä uskonut raamattuun ja persoonalliseen Jumalaan, niin se ei ole päässyt tuhoamaan elämääni. Pidän todennäköisenä sitä, että Jeesusta ei edes ollut olemassa. Siiis edes historiallisena henkilönä.

Täältähän siitä voi lukea, ole hyvä vaan ja lue:

http://keskustelu.suomi24.fi/debate/4018

Ja ihan omasta puolestani voisin kirjoittaa 500-sivuisen kirjan kaikesta siitä uhkailusta, kiristyksestä, aivopesusta, painostuksesta, loputtomasta valehtelusta sekä kaikesta muustakin äärimmäisen julmasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, jota typerät (taika)uskovat sukulaiset minuun 20 vuotta kohdistivat, mutta en enää jaksa taas kerrata sitä samaa. Idioottihihhulin ainoa vastaus tähän on se iänikuinen argumentoinvirhe No true Scotsman, koska uskontojen ikävä todellisuus on liian kipeää ja se pitää aina kaikin tavoin kieltää.

pitkä ja liian henkilökohtainen. Tuhoamiseen saakka ei onnistunut sentään, sillä elossa olen henkisine arpinenikin. Välillä liippasi läheltä.

Jos tiivistän ja kerron hyvin yleisellä tasolla ja vain alkuvaiheista, niin kasvamiseeni kuului syvä tietämys omasta huonoudestani. Olin turmeltunut, viallinen, syyllinen. Tein pahaa ajatuksin sanoin ja teoin. Tämä oli minulle täysin faktaa jo ennen kouluikääkin ja siihen kasvoin. Minuuteni ei siis koskaan päässyt kehittymään eheäksi.

Kasvamiseeni kuului tieto siitä, että eipä huolta, kunhan uskon jeesukseen ja teen jumalan tahdon mukaan, pelastun kyllä sanomattoman kauhealta, ikuiselta rangaistukselta, jonka ansaitsisin pahuuteni vuoksi. Pelottavaa oli kuitenkin se, että oli olemassa valtavan voimakas, ovela hirviö, joka erikseen metsästi juuri minua ja pyrki kaikin tavoin viemään minut sinne kärsimykseen. Jokainen paha tekoni oli tuon hirviön houkutusta ja koska ajatuksetkin riittivät, olin läpeensä paha. En siis koskaan voinut olla täysin varma, että uskoni riittäisi, että esimerkiksi en kieltäisi yhtäkkiä jeesusta jos tuon hirviön toimista vaikkapa kidutettavaksi joutuisin - kyllä, tällaiset asiat olivat arkipäivää ajatuksissani.

Ja tietysti oli aina se, että entäs muut. Kun vain harvat pelastuisivat. Sekin pelotti ihan kauheasti. Eniten kuitenkin pelkäsin varmasti itseni puoleasta, koska koko sukuni oli uskovaisia ja koin itseni kaikkein huonoimmaksi. Enhän minä lapsena tiennyt, että muidenkin mielissä oli pahoja ajatuksia toisinaan...

Ymmärsin vasta aikuisena, ettei tuota jumalaa ole olemassakaan. Minuuteni on parantunut jonkin verran ja pärjään kyllä, vaikka seurauksia koko elämäni ajan kannankin. Tuo kertomani oli vain alku; sen jälkeen tapahtui paljon ja monenlaista, joka haavoitti minua - olinhan toisaalta lapsuuteni jälkeen helppo 'uhrikin'... Onneksi olen uskonnollisista piireistä päässyt eroon.

Ole hyvä, vastaukseni on rehellinen vaikkakin suppea. Osa asioista on vieläkin huomattavan kipeitä enkä niitä halua ruodittavaksi julkiselle palstalle, ennen kuin itse olen sinut niiden kanssa.