Kenttäoikeuksien toiminta oli laillista suomalaisten näkökulmasta.Olisi myös tärkeä ymmärtää, että valkoisten kenttäoikeudet toteuttivat valkoisen väestön oikeustajun mukaista oikeutta.
Miten aikalaiset sitten käsittivät sisällissodan terrorin, rankaisutoimet? Olivatko ne valkoisille oikeudenkäyttöä, poliittista väkivaltaa vaiko kenties osa sodankäyntiä? Terrori ei ollut aikalaisille mielivaltaa, vaan osa sotaa. Terroriksi nämä teot muuttuivat vasta rauhan palattua, kun alkoi sodan jälkipuinti ja keskustelu siitä, kuka oli syyllistynyt "ylilyönteihin," ikään kuin sisällissota voisi olla muuta kuin ylilyöntejä ja julmaa tappamista.
Väitöskirjassaan Marko Tikka - Kenttä-oikeudet (SKS 2004) on osoittanut, että Suomen sisällissodassa kummankin sodan osapuolen sotavoimien päällystöllä oli vastuu terrorista. Armeijoiden takana olevien hallitusten ja yksilöiden vastuu terrorista on sen sijaan monimutkaisempi asia. Jos rankaisutoimia tarkastellaan oikeushistoriallisesta tai juridisesti, kysymys laillisuudesta kohdistuu toki valkoisten eli hallituksen armeijan toimiin. Se on ongelmallista, sillä yhtä käsitystä poikkeusolojen oikeudenkäytöstä ei 1918 ollut. Valkoinen armeija turvautui rankaisutoimissaan - siis teoissa, joita kutsutaan myös valkoiseksi terroriksi - sortovuosina annettuun venäläiseen sotatilalakiin.
Suomalaiset poliitikot, muun muassa silloinen pääministeri P. E. Svinhufvud, vastustivat tätä, sillä heidän tulkintansa oli, että laki oli annettu meille laittomasti yhtenä Venäjän sortotoimenpiteenä. Kapinaa ei voitaisi kukistaa laittomaan asetukseen vedoten. Valkoisen armeijan korkeat upseerit olivat pääosin saaneet venäläisen sotilaskoulutuksen ja tunsivat sotatilalain sisällis-sodankäyntiin sopivaksi, jopa tarpeelliseksi. He halusivat turvata armeijan selustan. Se taas voitiin tehdä, kuten valkoisten ylipäällikkö muistelmissaankin aikanaan totesi, ampumalla vangittujen kapinallisjoukkojen päälliköt ja laskemalla rivimiehet kotiin.
Poliitikot jäivät rintamalinjan kummallakin puolella sodan sivustakatsojiksi, koska niin punakaarti kuin valkoinen armeijakin kävivät sisällissotaa tavalla, jolla se pyrittiin voittamaan. Ennenkaikkea punainen ja valkoinen terrori olivat sisällissodan sodankäyntitaktiikkaa. Olisi myös tärkeä ymmärtää, että valkoisten kenttäoikeudet toteuttivat valkoisen väestön oikeustajun mukaista oikeutta. Punaiset olivat syyllistyneet omaisuuden anastamisiin, tuhotöihin ja raakoihin surmatekoihin, jotka vaativat rangaistusta. Tässä tilanteessa valkoinen yhteisö tuki kenttäoikeuksia, koska se katsoi ne oikeustajunsa kannalta välttämättömiksi. Oikeutta vaatineet valkoiset eivät tienneet sitä, mihin ui millä tavalla kyseenalaiseen lakiin kenttäoikeudet perustuivat. Todennäköistä on, etteivät sitä tienneet edes kenttäoikeutta istuneet oikeudenjäsenet.
Kuten aikakautensa käräjäoikeudessa, ratkaisevaa oli, että oikeuden puheenjohtaja tunsi pykälät ja toimi lain mukaan.Voidaan perustellusti siis väittää, että suuri osa valkoisista harhautettiin käyttämään oikeutta, jota ei ollut.
Mikä olisi ollut vaihtoehto? Kenttäoikeudet, niin heikkoja kuin juridisesti olivatkin, jakoivat kuitenkin sotaoloissa edes jonkinlaisella logiikalla tuomioitaan. Ellei näin olisi ollut, olisi jäänyt jäljelle vain täysin summittainen kosto. Tämä oli todennäköisesti syy siihen, että juristit menivät mukaan tähän täysin laittomaan toimintaan. Valkoiset uskoivat vakaasti toimivansa rankaisutoimissa lain mukaan. Toiseksi: sisällissodassa kummankin puolen sotavoima syrjäytti poliittisen tahdon. Kolmanneksi: juristit ja muu koulutettu sivistyneistö kuvittelivat, että ehkä pienellä laittomuudella ehkäistäisiin suuri paha.
Turha tästä on enään 2000-luvun oikeudenkäytön näkökulmasta inttää päivittäin,koska se ei johda yhtään mihinkään.
Miten aikalaiset sitten käsittivät sisällissodan terrorin, rankaisutoimet? Olivatko ne valkoisille oikeudenkäyttöä, poliittista väkivaltaa vaiko kenties osa sodankäyntiä? Terrori ei ollut aikalaisille mielivaltaa, vaan osa sotaa. Terroriksi nämä teot muuttuivat vasta rauhan palattua, kun alkoi sodan jälkipuinti ja keskustelu siitä, kuka oli syyllistynyt "ylilyönteihin," ikään kuin sisällissota voisi olla muuta kuin ylilyöntejä ja julmaa tappamista.
Väitöskirjassaan Marko Tikka - Kenttä-oikeudet (SKS 2004) on osoittanut, että Suomen sisällissodassa kummankin sodan osapuolen sotavoimien päällystöllä oli vastuu terrorista. Armeijoiden takana olevien hallitusten ja yksilöiden vastuu terrorista on sen sijaan monimutkaisempi asia. Jos rankaisutoimia tarkastellaan oikeushistoriallisesta tai juridisesti, kysymys laillisuudesta kohdistuu toki valkoisten eli hallituksen armeijan toimiin. Se on ongelmallista, sillä yhtä käsitystä poikkeusolojen oikeudenkäytöstä ei 1918 ollut. Valkoinen armeija turvautui rankaisutoimissaan - siis teoissa, joita kutsutaan myös valkoiseksi terroriksi - sortovuosina annettuun venäläiseen sotatilalakiin.
Suomalaiset poliitikot, muun muassa silloinen pääministeri P. E. Svinhufvud, vastustivat tätä, sillä heidän tulkintansa oli, että laki oli annettu meille laittomasti yhtenä Venäjän sortotoimenpiteenä. Kapinaa ei voitaisi kukistaa laittomaan asetukseen vedoten. Valkoisen armeijan korkeat upseerit olivat pääosin saaneet venäläisen sotilaskoulutuksen ja tunsivat sotatilalain sisällis-sodankäyntiin sopivaksi, jopa tarpeelliseksi. He halusivat turvata armeijan selustan. Se taas voitiin tehdä, kuten valkoisten ylipäällikkö muistelmissaankin aikanaan totesi, ampumalla vangittujen kapinallisjoukkojen päälliköt ja laskemalla rivimiehet kotiin.
Poliitikot jäivät rintamalinjan kummallakin puolella sodan sivustakatsojiksi, koska niin punakaarti kuin valkoinen armeijakin kävivät sisällissotaa tavalla, jolla se pyrittiin voittamaan. Ennenkaikkea punainen ja valkoinen terrori olivat sisällissodan sodankäyntitaktiikkaa. Olisi myös tärkeä ymmärtää, että valkoisten kenttäoikeudet toteuttivat valkoisen väestön oikeustajun mukaista oikeutta. Punaiset olivat syyllistyneet omaisuuden anastamisiin, tuhotöihin ja raakoihin surmatekoihin, jotka vaativat rangaistusta. Tässä tilanteessa valkoinen yhteisö tuki kenttäoikeuksia, koska se katsoi ne oikeustajunsa kannalta välttämättömiksi. Oikeutta vaatineet valkoiset eivät tienneet sitä, mihin ui millä tavalla kyseenalaiseen lakiin kenttäoikeudet perustuivat. Todennäköistä on, etteivät sitä tienneet edes kenttäoikeutta istuneet oikeudenjäsenet.
Kuten aikakautensa käräjäoikeudessa, ratkaisevaa oli, että oikeuden puheenjohtaja tunsi pykälät ja toimi lain mukaan.Voidaan perustellusti siis väittää, että suuri osa valkoisista harhautettiin käyttämään oikeutta, jota ei ollut.
Mikä olisi ollut vaihtoehto? Kenttäoikeudet, niin heikkoja kuin juridisesti olivatkin, jakoivat kuitenkin sotaoloissa edes jonkinlaisella logiikalla tuomioitaan. Ellei näin olisi ollut, olisi jäänyt jäljelle vain täysin summittainen kosto. Tämä oli todennäköisesti syy siihen, että juristit menivät mukaan tähän täysin laittomaan toimintaan. Valkoiset uskoivat vakaasti toimivansa rankaisutoimissa lain mukaan. Toiseksi: sisällissodassa kummankin puolen sotavoima syrjäytti poliittisen tahdon. Kolmanneksi: juristit ja muu koulutettu sivistyneistö kuvittelivat, että ehkä pienellä laittomuudella ehkäistäisiin suuri paha.
Turha tästä on enään 2000-luvun oikeudenkäytön näkökulmasta inttää päivittäin,koska se ei johda yhtään mihinkään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
olivat aikoinaan täysin laillisia. Viimekädessä on kyse siitä, miten se taho, jolla on valta, suhtautuu vähemmistöihin!
Saksalaisillakin oli juutalaislakinsa.
Älä kysy itseltäsi, mikä on laki, vaan mikä on oikeus! Näin tiesi Jaakko Ilkka ja näin ovat tienneet monet muut.
Kysyit vaihtoehdoista. Kenttäoikeuksien tuomiot olisivat voineet olla lievempiä. Noin Suuren määrän ihmisiä tuomitseminen kuolemaan oli järjetöntä. On aivan selvää, ettei suuria pääsyyllisiä ollut tuhansia. Maa oli sisällissodassa. Ei sodissa ole ollut tapana tuomita vastapuolen sotilaita kuolemaan. Heidät vangitaan. Toinen virhe tapahtui sodan päätyttyä. Kylvöt oli suorittamatta ja ruuasta oli pulaa. Ei ollut mitään järkeä pitää tuhansia ja tuhansia miehiä vankileireissä. Heidät olisi pitänyt vapauttaa aiemmin töihin tuottamaan kansalle ruokaa. Nyt nälkäkatastofi aiheutti taas tuhansien ihmisten kuoleman. Seuraavan talvena nälkä aiheutti väestössä lisää ongelmia (ja varmasti myös kuolemia), koska tuon vankileirikesän jäljiltä viljan tuotanto jäi liian pieneksi.
Valkoisten johtajat olivat vuonna 1918 käsittämättömän kyvyttömiä maan johtamiseen ja järjellisiin ratkaisuihin. Sota meni heiltä hyvin, mutta rauhaan he eivät olleet valmistautuneet. Onneksi Saksan kaatuminen maailmansodassa syrjäytti myös meiltä kaikkein epäpätevimmät johtajat ja 1919 päästiin rakentamaan jo yhteiskuntaamme uudelleen.
On ymmärrettävää, että valkoiset olivat kyvyttömiä, valtion johtoon. Vielä 1917 kesällähän he kieltäytyivät hyväksymästä vasemmiston ajamaa tosiasiallista irtautumista venäjästä ja kävivät pyytämässä Venäjän hallitusta hajottamaan itsenäisyyteen pyrkivän Suomen eduskunnan. He haaveilivat samasat järjestyksestä, kuin koko 1800-luvun oli toimittu. Suomalaiset virkamiehet olisivat venäjän alamaisina uskollisia käskyjen toimeenpanijoita. Nyt tilanne muuttui yht´äkkiä, olisikin pitänyt ottaa itse vastuuta maasta. Sotaan ajautuminen ja sen täysin epäonnistunut jälkiselvittely todisti, ettei heistä ollut tähän. Ensin he koettivat saada Suomea Saksan vasallivaltioksi. Vasta tämän maanpetoksellisen hankkeen kaaduttua valtaan nousivat sellaiset miehet, jotka luottivat maahansa ja omiin kykyihinsä sen hoitamisessa.
Näiden asioiden myöntäminen ei tarkoita sitä, että punaiset johtajjat olisivat olleet lainkaan sen kyvykkäämpiä maan johtamiseen. Todennäköisesti meille olisi punaisten voiton seurauksena lopulta käynyt vielä huonommin. viimeistään Stalinin ajíkan suomalaisten itsenäisyys olisi todennäköisesti tuhottu.