Äitini menehtyi yllättäen noin puolivuotta sitten. Jouduin itse järjestämään hautajaiset,paperiasiat,asunnon tyhjentämisen jne.Oli TOSi rankkaa!oli niin vaikea hyväksyä tapahtunutta!enkä oikiestaan ole vieläkään kokonaan hyväksyny tapahtunut.On niin vaikea uskoa että rakas äitini,turvani ja tukeni on lopullisesti poissa.On niin tyhjä ja turvaton olo,kaipaan niin paljon äitiäni!
Itken jokapäivä ja nään kauheita unia äidistäni melkein joka yö.Painajaiset ovat todella ahdistavia ja pelottavia.Voisikohan noita painajaisia jotenki estää??pelotta joka ilta nukahtaa.
Onkohan jotain tukiryhmää?En pysty puhumaan ikävästäni kenellekkää.Olsi ihanaa jutella jollekkin joka on kokenut vastaavanlaista.
Itken jokapäivä ja nään kauheita unia äidistäni melkein joka yö.Painajaiset ovat todella ahdistavia ja pelottavia.Voisikohan noita painajaisia jotenki estää??pelotta joka ilta nukahtaa.
Onkohan jotain tukiryhmää?En pysty puhumaan ikävästäni kenellekkää.Olsi ihanaa jutella jollekkin joka on kokenut vastaavanlaista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen 3kymppinen ja haudannut jo molemmat vanhempani.Äiti kuoli äkillisesti onnettomuudessa kun olin 15 vuotias ja isäni myös äkillisesti sairauskohtaukseen viisi vuotta sitten kun odotin esikoistani. Molemmat jutut oli rankkoja ja on edelleen. Nyt kun itselläni on kaksi pientä lasta, on asia saanut uuden näkökulman eli lapsillani ei ole isovanhempia minun puoleltani ja jotenkin se koskee kovasti. Täällä siis olisi yksi kohtalotoveri.
Hei
Otan osaa suruusi. Menetyksen tunteita on raskas yksin kantaa. Toivon, että ottaisit yhteyden seurakuntaan. Tiedustele seurakunnan järjestämää sururyhmää. On juuri sopiva aika osallistua sellaiseen. Yhteyttä ottaessasi kerro tilanteestasi. Esitä toivomus päästä ryhmään, jossa on muitakin vanhempansa menettäneitä. On tärkeää, että voi jakaa tuntemuksia sellaisten kanssa, jotka ovat samassa tilanteessa. Itse osallistuimme muutama vuosi sitten lapsensa menettäneiden sururyhmään. Ei ollut ollenkaan helppo lähteä mukaan. Tuntui, että ei jaksa ja ettei se varmaan mitään anna. Erehdyin. Vertaistuki oli tärkeää. Lähes joka kerta oli vaikea lähteä matkaan, mutta yhtä monta kertaa oli helpottunut ja hyvillään, että tuli lähdetyksi. Lähde sinäkin.
Juttele myös jollekin luotettavalle ihmiselle surustasi - vaikka terveydenhoitajalle. Ääneen sanotut asiat keventävät mieltä. Sinulla on ollut rankkaa jo käytännön asioiden hoitamisessa. Et ehkä ole voinut käsitellä menetystäsi tunnetasolla. Varmaan painajaiset vähenevät ja loppuvat, kun saat surustasi puhutuksi. Minäkin näin ensin painajaisia, mutta ajan oloon unet muuttuivat, kun tunteet tasaantuivat. Pienet asiat pikku hiljaa rupeavat kannattelemaan. Nyt voi tuntua, ettet koskaan enää voi nauraa ja iloita vapaasti. Mutta kyllä sinä voit. Aika auttaa, vaikka se nyt saattaakin tuntua vaikealta uskoa. Kaikkea hyvää, ja voimia sinulle!
isani kuoli 2 k sitten,olen 29v, venhempani ovat eronneet aikoja sitten, joten kaikki jai minun harteilleni. sukulaisten avulla siita selvisin.
asun itse ulkomailla, joten kaikki jarjestelyt oli alusta asti hankalia. mutta isa haudattiin perhehautaan ja lopulta kaikki hyvin. tanaan sain sukulaisilta kuvia hautajaisista, ja kaikki tunteet nousi taas pintaan. ei se ikava hellita..