Tasan kaksi ja puoli vuotta sitten rakas oma poikani kuoli yllättäen 22-vuotiaana vaikean perussairauden aiheuttaman sydämen kammiovärinään.
Jokaisen kuukauden 29. päivä asia tulee mieleen elävästi.
Voimia teille jotka ovat kokeneet oman lapsen menetyksen ja myös teille jotka tiedätte sen päivän tulevan..
Kumpi on parempi, etenevä sairaus josta saa etukäteen ennusteen elämän pituudesta vai yllättävä lähtö ilman ennakkovaroitusta?
En edelläänkään tiedä omalta kohdalta asiaan vastausta. Elämä on luopumista, mutta, omasta lapsesta luopuminen??
Jokaisen kuukauden 29. päivä asia tulee mieleen elävästi.
Voimia teille jotka ovat kokeneet oman lapsen menetyksen ja myös teille jotka tiedätte sen päivän tulevan..
Kumpi on parempi, etenevä sairaus josta saa etukäteen ennusteen elämän pituudesta vai yllättävä lähtö ilman ennakkovaroitusta?
En edelläänkään tiedä omalta kohdalta asiaan vastausta. Elämä on luopumista, mutta, omasta lapsesta luopuminen??
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei
Olen myös menettänyt saman ikäsen pojan 5 kk sitten...etenevälle syövälle.
Ei siihen kuolemaan osaa varautua,vaikka eläisi kuinka huonon ennusteen kans...asiaa ei yksin kertaisesti pysty ajattelemaan...ei halua uskoa todeksi...ja ootti vain sitä ihmettä,joka kuitenkin pelastaisi.
Samaa olen pohtinut kuin sinäkin.
Paljon ajatuksia tuolta sairastelu ajalta,joita ei uskalla edes ajatella loppuun asti.
Ainoa ero on se, että sitä kerkesi sanoa monet monet kerrat lapselle,kuinka tärkeä ja rakas hän on,kuin että jos olisi yllättäen mehtynyt onnettomuudessa. Suru on suuri menetyksen johdosta molemmissa tilanteissa.
Jaksamista ja voimia paljon sinulle,kuin myös toisille sureville.
Voiko mielenterveys ongelmaa verrata syöpään,sairauksia molemmat sillä erotuksella toinen haluaa parantua mutta voi kuolla ja toinen kuolla vaikka haluaisi parantua.
Minun elämäni pysähtyi 22.2.2004.
Ainoa lapseni tappoi itsensä vain 22 v. ikäisenä. Hänellä oli ammatti jossa viihtyi ja kaikki niin hyvin kun vain voi olla. Ystäväpiiri oli laaja. Ja niin eräänä helmikuisena aamuna, olin lähdössä lenkille ja puhelin soi, avomieheni vastasi siihen, elämä pysähtyi. Sitä menee shokkiin, se menee kaiken käsityskyvyn yli.
Näin ei pitäisi olla, ei tapahtua, niin vain se menee, emmekä voi mitään, vain alistua ja yrittää "elää" elämäänsä.
Sanon näin vain itseni puolesta, että ajattelin silloin, kun tajusin olevani se yksi äiti joka menetti lapsensa. En olisi ikinä uskonut. Ei elämä näin mene.
Sen että miten hirveää olisi ollut katsoa vierestä, sydän tuskasta raskas, ja kun antaisi kaikkensa että olisi siinä itse, ei minun lapseni. Sanovat näin, että siihen valmistautuisi kun tietää että miten käy, mutta miten valmistautua, että rakkaasta lapsesta luovut, en tiedä? Sen sanovat ehkä ne jolla ei ole henkilökohtaista kokemusta.
Järkyttävää on sekin, että häntä ei enää vain ole. Eilen vielä juteltiin puhelimessa, ja tänään kaikki muuttui, totaalisesti.
Ei mikään ole helppo tapa menettää lapsensa.
Mutta hänen elinpäivänsä olivat vain kourallinen hiekkaa, kuten pappi sanoi poikani hautajaisissa.