Aina kun vastaani tulee joku, jolla on jokin läheisestäni muistuttava piirre, oli se sitten ryhti,hiukset, vaatteet tai mikä vain, niin usein leikin hetken, että se on hän.En edes uskalla kunnolla katsoa vastaantulijaa tai edellämenijää jotta illuusio ei rikkoutuisi.Toki tiedän ettei henkilö ole hän.Leikin jopa niinkin että kuvittelen hänen naamioituneen, lippalakkiin, aurinkolaseihin jne ja olevan siinä.Hetket eivät koskaan kestä kauaa mutta tuovat kummallista lohtua ja samalla ainaista pettymystä.
Kun soitan lankapuhelimeen, annan sen soida joskus kauan ja toivon hänen vastaavan, että jospa kumminkin ja samalla kuitenkin tiedän varmasti ettei hän voi vastata enää.
Kerran eräs henkilö muistutti rakasta läheistäni niin suuresti, että seurasin häntä salaa vähän matkaa kunnes tajusin sen hyödyttömyyden, enkä halunnut leimautua pöpiksikään.
Tekeekö kukaan samaa?
Kun soitan lankapuhelimeen, annan sen soida joskus kauan ja toivon hänen vastaavan, että jospa kumminkin ja samalla kuitenkin tiedän varmasti ettei hän voi vastata enää.
Kerran eräs henkilö muistutti rakasta läheistäni niin suuresti, että seurasin häntä salaa vähän matkaa kunnes tajusin sen hyödyttömyyden, enkä halunnut leimautua pöpiksikään.
Tekeekö kukaan samaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
provo
Kun ihminen dementoituu niin, että joutuu vuodepotilaaksi eikä kommunikoi enää mielekkäästi muiden kanssa, niin viimeistään siinä vaiheessa pitää syöttäminen lopettaa ja antaa luonon tehdä tehtävänsä.
Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat kirjoituksellasi. Itsekin olen monta kertaa toiminut samoin. Ikävä ja kaipaus teettävät tällaista. Joskus todella hätkähtää, kun joku ominaisuus vieraassa ihmisessä tai vaikkapa joku vaate muistuttaa jollain tavoin sitä ihmistä jota ikävöi. Tottahan tajuamme, ettei kukaan vieras ihminen voi millään tavoin olemusellaan korvata rakastamme, mutta suuressa surussa ja ikävässä sitä käyttäytyy näinkin.