Mä oon jotenkin taas vaan niin väsynyt elämään, tähän samaan paskaan. Musta tuntuu, ettei mun olis ikinä ees pitäny syntyä, jouduin tänne vahingossa. Miks en mä pääsis jo pois? Mä oon jumissa, kuin täi tervassa. En mä tällästä elämää halunnut. Millaista sitten…? En millaistakaan. Katson peiliin, enkä pidä näkemästäni. En ole koskaan pitänyt; en sisäisestä näkymästä sen enempää kuin ulkoisestakaan.
Muistan halunneeni kuolla pois jo 8-vuotiaana; muistan silloin kirjoittaneeni vanhemmilleni ensimmäisen itsemurhaviestini, kun haukkasin myrkylliseksi tietämääni kukkaa. En vaan kuollu siihen ehei, en tullu edes kipeäks. Sitten muistan, kun otin kourallisen mutsin 1000mg C-vitamiineja ajatellen, että nää on megavahvoja, että nyt pääsen pois. Kourallisen otin, no eipä muuta kuin kusetti. Myrkyllisiä marjoja popsittiin metsässä, josko niistä tulisi helpotus. Eipä tullut. Erään ystäväni kanssa koitettiin hirttäytyä narut kaulassa majassa joskus 10-vuotiaana; eipä onnistunut. Samainen ystäväni pisti vuosien päästä paremmaksi, ja meni junan alle. Surun ohella kävi vähän kateeksi, se jumankauta teki sen. Mä vaan raahaudun täällä edelleen vaan päivä kerrallaan. Ranteen viiltämistä harjoittelin ekaks kämmenselän puolelle, josko sitten saisin vedettyä ranteet auki. En sitten kuitenkaan uskaltanut.
Vuonna 2002 pääsin ehkä lähimmäksi; kovassa kännissä otin isot satsit Oxepamia ja Sirdaludia, sohvalle viestin kera odottamaan helpotusta. Heräsin mieheni tönimisieen; ei onnistunut taaskaan, vitutti ja pitkään. Keräsin itseni mielenterveystoimistoon juttelemaan. Jotain 5 kertaa höpinää, ja ruksituutuun-testissä todettiin pitkäkestoinen masennus. No shit Sherlock. Hyvää jatkoa, selviät kyllä. Sain episodilla vain torpedoitua viisi vuotta myöhemmin asuntolainan turvavakuutuksen omalta osaltani; epävakaa persoonallisuus. No shit again. Kiitos vaan.
Mä en oo koskaan sopinu tänne, en mä halua olla täällä. Miten kauas pitää uida, jos vetää ekaks ranteet auki ja lähtee uimaan, ettei varmasti jaksa enää uida takaisin? Kuoleeko junan alle varmasti; kantsiiko raiteille mennä pitkittäin vai poikittain, maaten istuen vai seisten?
Ai taustoja? 34-v nainen, töissä ja avioliitossa ja jatko-opinnoissa. Ulkoiset puitteet siis kunnossa, sisälle sattuu vaan niin kovin. Ajoittain luulen hetken jaksavani, mutta sitten vajoan taas. Mikään ole muuttunut minnekään. Joten miksi pyristellä.
Muistan halunneeni kuolla pois jo 8-vuotiaana; muistan silloin kirjoittaneeni vanhemmilleni ensimmäisen itsemurhaviestini, kun haukkasin myrkylliseksi tietämääni kukkaa. En vaan kuollu siihen ehei, en tullu edes kipeäks. Sitten muistan, kun otin kourallisen mutsin 1000mg C-vitamiineja ajatellen, että nää on megavahvoja, että nyt pääsen pois. Kourallisen otin, no eipä muuta kuin kusetti. Myrkyllisiä marjoja popsittiin metsässä, josko niistä tulisi helpotus. Eipä tullut. Erään ystäväni kanssa koitettiin hirttäytyä narut kaulassa majassa joskus 10-vuotiaana; eipä onnistunut. Samainen ystäväni pisti vuosien päästä paremmaksi, ja meni junan alle. Surun ohella kävi vähän kateeksi, se jumankauta teki sen. Mä vaan raahaudun täällä edelleen vaan päivä kerrallaan. Ranteen viiltämistä harjoittelin ekaks kämmenselän puolelle, josko sitten saisin vedettyä ranteet auki. En sitten kuitenkaan uskaltanut.
Vuonna 2002 pääsin ehkä lähimmäksi; kovassa kännissä otin isot satsit Oxepamia ja Sirdaludia, sohvalle viestin kera odottamaan helpotusta. Heräsin mieheni tönimisieen; ei onnistunut taaskaan, vitutti ja pitkään. Keräsin itseni mielenterveystoimistoon juttelemaan. Jotain 5 kertaa höpinää, ja ruksituutuun-testissä todettiin pitkäkestoinen masennus. No shit Sherlock. Hyvää jatkoa, selviät kyllä. Sain episodilla vain torpedoitua viisi vuotta myöhemmin asuntolainan turvavakuutuksen omalta osaltani; epävakaa persoonallisuus. No shit again. Kiitos vaan.
Mä en oo koskaan sopinu tänne, en mä halua olla täällä. Miten kauas pitää uida, jos vetää ekaks ranteet auki ja lähtee uimaan, ettei varmasti jaksa enää uida takaisin? Kuoleeko junan alle varmasti; kantsiiko raiteille mennä pitkittäin vai poikittain, maaten istuen vai seisten?
Ai taustoja? 34-v nainen, töissä ja avioliitossa ja jatko-opinnoissa. Ulkoiset puitteet siis kunnossa, sisälle sattuu vaan niin kovin. Ajoittain luulen hetken jaksavani, mutta sitten vajoan taas. Mikään ole muuttunut minnekään. Joten miksi pyristellä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
sinulla on tarkoitus,et ole turhaan täällä.. kokeileppa rukousta! itse olen Taivaan Isältä paljon apua saanut.. Elämä ei lopu jos teet itsarin..se jatkuu ikuisuudessa..ja sielläkin on kaksi vaihtoehtoa..
tarkoitatko että itsarin tehnyt joutuu helvettiin kun sanoit että ikuisuudessa on kaksi vaihtoehtoa.ei varmasti joudu.lapseni teki itsemurhan ja jos taivas on olemassa niin hän on siellä.se on varma se.
Miksi Jumala olisi niin julma, että antaisi ihmisen ensin kärsiä täällä yli voimiensa ja sitten vielä rankaisisi tuolla toisella rannalla.Sellaiseen Jumalaan en minä usko ollenkaan. Jos taivas tosiaan on olemassa, kuten uskon, niin poikasi on siellä aivan varmasti. Olen itse menettänyt myös lapseni, jo aikuisen kylläkin. Voimia ja kaikkea hyvää sinulle toiselta äidiltä.
Kiitos tuestasi.Se lämmitti mieltäni.En ymmärrä näitä ihmisiä jotka haluavat minulle lisäsurua noilla kommenteilla.Minulle on melkein suoraan sanottu että lapseni on jossain pahassa paikassa koska ei jaksanut enää elää.Hän koki tämän maailman pahaksi.Hänellä oli paha olla eikä ymmärtänyt tai pystynyt tajuamaan kuninka moni jäi häntä kaipaamaan.Hän oli hyvä ihminen.Ei tahtonut kellekkään pahaa.
Voimia sinullekkin
en minä ole Jumala,enkä tuomitse ketään. Jumala näki myös itsensä surmaajan sydämeen ja ymmärtää paremmin kun kukaan meistä. myös omasta lähipiiristä on eräs tehnyt itsarin ja minä en voi sanoa onko hän missä..uskova hän ei ollut,mutta viime hetkistä ei tiedä kuin Jumala. anteeksi jos aiheutin pahaa mieltä. mutta sen tiedän että Taivaaseen on vain yksi tie- Jeesus!
oletko koskaan miettinyt kuinka pahalta itsensä surmaavien läheisistä tuntuu? Mitä miehesi ajattelee ja miten hän jaksaa räpellyksiäsi?
kun on kunnossa, se voi pahentaa häiriötä. Itsellä kokemusta juuri tästä. Tunne-elämän epävakaudessa yleensä tarvitaan oman elämän rakentamista itse itsensä kanssa alusta uudelleen. Mutta toki tuen kanssa. Tarkoitan terapiaa esimerkiksi. Avioliitto voi pahentaa symbioottista olotilaa, mikä on kaiken ongelmien syy. On yhtä aika pelko ja halu olla itsenäinen ja yksin, mistä seuraa rajatilainen viha-rakkaus suhde itseensä ja lähimmäiseen.