Nyt vasta, 2,8 vuoden päästä olen ensi kerran iloinen siitä että hän kuoli. Tähän asti olen ollut surua, tuskaa, vihaa, katkeruutta, toivottomuutta jne. täynnä. Mutta hänelle kävikin hyvin, ei jäänyt kitumaan vaan elää onnellisena ja terveenä taivaassa. 9 päivää taistelimme teholla ja joka päivä toi käänteen pahempaan vaikka taju oli tallella kaiken aikaa. Koska hän olisi jäänyt vuodepotillaaksi, autettavaksi, käännettäväksi ja aivovaurioiseksi annoin hänen mennä, raskain tehtäväni koskaan. Hänen annettiin lähteä ja koneet suljettiin.
Se oli hirveää. Mutta ei enää. Tänään opin toisenkin hirvittävän surun...iloinen terve ihana nuori elämää täynnä ollut ihminen on tutiseva kasa rollaattorinsa kanssa pää sumeana. Se on ihan kestämätöntä. Onneksi hän kuoli, onneksi.
Se oli hirveää. Mutta ei enää. Tänään opin toisenkin hirvittävän surun...iloinen terve ihana nuori elämää täynnä ollut ihminen on tutiseva kasa rollaattorinsa kanssa pää sumeana. Se on ihan kestämätöntä. Onneksi hän kuoli, onneksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.