Ateismi on ajatusrakennelmana tasa-arvoinen minkä tahansa uskonnon tai filosofian kanssa. Uskon edellisen lauseen todeksi. Joku voisi tietenkin väittää ettei näin ole ja että olen erehtynyt pahan kerran, mutta sillä ei oikeastaan olisi mitään väliä.
En ole uskovainen, enkä usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta tiedän että maailmassa on paljon lausumatonta. Kaikista asioista ei voi puhua sanoin eikä niistä kai tarvitsekaan. Mutta maailma jossa elämme on ainoastaan uskomusten maailma ja on sen tähden turhaa kiistellä siitä onko Jumalaa vai ei. Toinen ihminen saattaa uskoa Jumalaan ja pyhittää tuolle uskolle elämänsä ja toinen ihminen ei taas voi millään voi uskoa johonkin sellaiseen kuin Jumala. Kuitenkin, niin ateistit kuin uskovaiset ovat molemmat ihmisiä, toistensa kaltaisia niin hyvässä kuin pahassa. Harhaa on kuvitella, että ateistin ja uskovaisen välillä olisi jokin ratkaiseva ero. Molemmat tuntevat surua ja vuotavat verta, nauttivat elämästä ja nauravat samaa naurua - jonain päivänä he molemmat kuolevat.
Ainoa mikä heidät erottaa on heidän uskonsa. Ja toisaalta juuri se on tärkeää. Ainoa mikä tässä maailmassa nimittäin jotain merkitsee, on usko. Ei välttämättä usko Jumalaan, mutta johonkin. Ihminen tarvitsee jotain minkä uskoa todeksi, ettei maailma olisi liian mieletön. Se voi olla onnellisuus, mielihyvä, jumalan tavoittelu tai ihan mitä tahansa. Kuitenkin ihminen tarvitsee jonkin päämäärän. Eihän millään muuten ole mitään väliä.
Siksi on mielestäni surullista nähdä miten ihmiset tällä palstalla yrittävät katkerin sanoin vakuuttaa toisen osapuolen vain oman uskonsa totuusarvosta. Ettekö jo ymmärrä? Totuusarvo on merkityksetöntä. Jokainen vain tarvitsee jotain jonka uskoa todeksi. Jokaisen tulisi kunnioittaa toisen vakaumusta, perustuu se sitten valheeseen tai ei.
En voi muuta kuin hämmästellä teidän kiihkoanne. Kumpikin osapuoli tällä palstalla yrittää ainoastaan viedä pohjan toisen uskolta. Mutta ei usko ole mikään leikin asia. Se on elämän ja kuoleman kysymys. Miksi olemme täällä? Miten elän elämäni? Eivät ne ole mitään helppoja kysymyksiä ja jokainen löytää oman totuutensa. Ei elämä ole mikään matematiikan lause, jossa ainoastaan merkitsee vastauksen totuusarvo. Elämä on jotain paljon enemmän.
Se täytyy kokea itse.
Denis Diderot kirjoitti: ''On tärkeää, ettei sekoita myrkkykatkoa persilijaan, mutta ei lainkaan uskooko vai eikö usko Jumalaan.''
En ole uskovainen, enkä usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta tiedän että maailmassa on paljon lausumatonta. Kaikista asioista ei voi puhua sanoin eikä niistä kai tarvitsekaan. Mutta maailma jossa elämme on ainoastaan uskomusten maailma ja on sen tähden turhaa kiistellä siitä onko Jumalaa vai ei. Toinen ihminen saattaa uskoa Jumalaan ja pyhittää tuolle uskolle elämänsä ja toinen ihminen ei taas voi millään voi uskoa johonkin sellaiseen kuin Jumala. Kuitenkin, niin ateistit kuin uskovaiset ovat molemmat ihmisiä, toistensa kaltaisia niin hyvässä kuin pahassa. Harhaa on kuvitella, että ateistin ja uskovaisen välillä olisi jokin ratkaiseva ero. Molemmat tuntevat surua ja vuotavat verta, nauttivat elämästä ja nauravat samaa naurua - jonain päivänä he molemmat kuolevat.
Ainoa mikä heidät erottaa on heidän uskonsa. Ja toisaalta juuri se on tärkeää. Ainoa mikä tässä maailmassa nimittäin jotain merkitsee, on usko. Ei välttämättä usko Jumalaan, mutta johonkin. Ihminen tarvitsee jotain minkä uskoa todeksi, ettei maailma olisi liian mieletön. Se voi olla onnellisuus, mielihyvä, jumalan tavoittelu tai ihan mitä tahansa. Kuitenkin ihminen tarvitsee jonkin päämäärän. Eihän millään muuten ole mitään väliä.
Siksi on mielestäni surullista nähdä miten ihmiset tällä palstalla yrittävät katkerin sanoin vakuuttaa toisen osapuolen vain oman uskonsa totuusarvosta. Ettekö jo ymmärrä? Totuusarvo on merkityksetöntä. Jokainen vain tarvitsee jotain jonka uskoa todeksi. Jokaisen tulisi kunnioittaa toisen vakaumusta, perustuu se sitten valheeseen tai ei.
En voi muuta kuin hämmästellä teidän kiihkoanne. Kumpikin osapuoli tällä palstalla yrittää ainoastaan viedä pohjan toisen uskolta. Mutta ei usko ole mikään leikin asia. Se on elämän ja kuoleman kysymys. Miksi olemme täällä? Miten elän elämäni? Eivät ne ole mitään helppoja kysymyksiä ja jokainen löytää oman totuutensa. Ei elämä ole mikään matematiikan lause, jossa ainoastaan merkitsee vastauksen totuusarvo. Elämä on jotain paljon enemmän.
Se täytyy kokea itse.
Denis Diderot kirjoitti: ''On tärkeää, ettei sekoita myrkkykatkoa persilijaan, mutta ei lainkaan uskooko vai eikö usko Jumalaan.''
Vastaukset 16
Vanhimmat
Ikävä kyllä uskon ja luulen, ettei monikaan jaksa lukea kirjoitustasi, koska se vaatisi vähintään kolme minuuttia aikaa ajatella. Kiitos kuitenkin. ;-)
Varmasti olisi helpompi lukea kun olisi kappalejako. Laitoin kyllä kappalejaon kun kirjoitin, mutta kun lähetin, se olikin kadonnut jonnekin.
Ikävää ettei sitä jakseta lukea, kuitenkin siinä on sanottuna jotain todella tärkeää, niin uskon.
...mutta liikaa ajattelemisen aihetta. Eihän semmoinen käy palstalla, jossa haetaan jokaiseen ongelmaan valmiiksi pureksittuja ratkaisuja.
Sitten kyllä totisesti luulen, että koko palsta on turhaa touhua. Sääli sinänsä. Ihmiset vaivaantuvat ainoastaan sättimään ja mollaamaan toisiaan, niin ateistit kuin uskonnolliset.
Onpas mielenkiintoinen keskustelu.Hihhuli keskustelee itsensä kanssa.
"Ateismi on ajatusrakennelmana tasa-arvoinen minkä tahansa uskonnon tai filosofian kanssa."
Miten perustelet tuon? Ateismin ainoa rakenneosa on jumaluskon olemattomuus. Siitä on hirveän vaikea lähteä rakentamaan mitään sen suurempia ajatusrakennelmia vaikka kuinka haluaisi. Toki se tarkoittaa sitä, että elämänohjeita ja eettisiä sääntöjä ja muita selityksiä on haettava jostakin muualta kuin uskonnoista, mutta ateismi ei anna mitään ohjetta tai suuntaa mistä. Olen pahoillani, mutta en oikein näe tuossa lauseessa mitään järkeä.
Jostain syystä uskovaiset usein nostavat ateismin paljon suuremmaksi ja tärkeämmäksi asiaksi kuin se onkaan. Uskonto ja ateismi eivät ole samanarvoisia asioita. Ateismi ei ole ismi, se on vain erään ismin olemattomuutta. Ja muistakaa: ateismi on seurausta faktoista, ei syy millekään toiminnalle.
"Uskon edellisen lauseen todeksi. Joku voisi tietenkin väittää ettei näin ole ja että olen erehtynyt pahan kerran, mutta sillä ei oikeastaan olisi mitään väliä."
Oletko siis päättänyt mikä on mielestäsi totta, etkä välitä enää sen jälkeen muiden puheista? Eli jos joku tulisi näyttämään sinulle vastaansanomattoman konkreettisen vastatodisteen jostakin asiasta, niin laitat silmäsi kiinni ja peität korvasi kunnes kiusantekijä on häipynyt? Ei kannata ryhtyä niin ylimieliseksi, me kaikki erehdymme aina välillä, eikä se ole mikään häpeä.
"Ettekö jo ymmärrä? Totuusarvo on merkityksetöntä. Jokainen vain tarvitsee jotain jonka uskoa todeksi. Jokaisen tulisi kunnioittaa toisen vakaumusta, perustuu se sitten valheeseen tai ei."
Totuusarvo on merkityksetön täsmälleen niin kauan kuin valheeseen perustuvaa vakaumusta käytetään vakuuttamaan ihmistä itseään siitä että hänen elämällään on merkitys ja päämäärä. Mutta merkitykselliseksi se muuttuu silloin, kun tuon vakaumuksen perusteella aletaan ajaa muitakin ihmisiä koskevia asioita, säätämään lakeja, opettamaan koulussa näitä vakaumuksia totena, annetaan lasten kuolla ilman hoitoa, käydään sotia ja vainotaan toisuskoisia tai pakanoita. Tai vaikkapa vain mennään ateistipalstalle haukkumaan kaikkia ateisteja röyhkeiksi ja moraalittomiksi.
Voi myös olla, että joskus ateististakin tuntuu pahalta katselta kuinka toinen ihminen, toinen ihan samanlainen ihminen, kärsii täysin turhaan valheellisen vakaumuksen takia. Vakaumuksen, joka tälle ihmiselle on syötetty totena pienestä lapsesta lähtien, ilman mitään todisteita sen totuusarvosta. Ja tekee mieli kertoa, että sinun ei tarvitse kärsiä noin, sillä jumalaa ei ole olemassa. Homoseksuaalisuutesi ei ole synti eikä sairaus, se on täysin samanarvoista rakkautta kuin uskovaisen heteron rakkauskin.
"Miksi olemme täällä? Miten elän elämäni? Eivät ne ole mitään helppoja kysymyksiä ja jokainen löytää oman totuutensa. Ei elämä ole mikään matematiikan lause, jossa ainoastaan merkitsee vastauksen totuusarvo."
Olen tästä jonkin verran eri mieltä, mutta selityksestä tuntuisi tulevan niin pitkä, että sivuutan tällä kertaa sen ja lähden kävelyttämään koiraa. (Koira ei ole vielä päässyt iltakävelylle, ja se on ainakin yksi totuus joka on ja pysyy. Siihen en löydä omaa, itselleni sopivampaa totuutta mistään.) Haluan kuitenkin sanoa, että totuuden määrittelyn kanssa olisi syytä olla hieman varovainen. Elämme kuitenkin maailmassa jossa tietyt asiat ovat vastaansanomattomasti olemassa, ja sillekin ilmiölle olisi hyvä olla olemassa käsite. Sillä niin kauan kuin emme elä harhoissa, joudumme aina olemaan vuorovaikutuksessa tosiasioiden kanssa.
"Denis Diderot kirjoitti: ''On tärkeää, ettei sekoita myrkkykatkoa persilijaan, mutta ei lainkaan uskooko vai eikö usko Jumalaan.''
Tuo on hyvä! :)
kirjoitus - kiitos!
>> Ei välttämättä usko Jumalaan, mutta johonkin. Ihminen tarvitsee jotain minkä uskoa todeksi, ettei maailma olisi liian mieletön. > Se voi olla onnellisuus, mielihyvä, jumalan tavoittelu tai ihan mitä tahansa.
Pahoittelen, ehkä käytin hiukan vääriä termejä. En siis tarkoittanut onnellisuuteen uskomisella sitä, että joku tietäisi sen olevan olemassa. Tietenkin se on olemassa. Tarkoitin, että ihmisellä tarvitsee olla jokin päämäärä. Uskoa johonkin - siis uskoa omaan päämääräänsä, että se päämäärä on hyvä päämäärä ja tavoittelemisen arvoinen. Kokemusperäinen, apriorinen tai mikä tahansa muu varma tieto... en suinkaan tarkoittanut sitä samaksi uskonnollisen uskon kanssa vaan nimenomaan puhuin taas siitä uskosta omaan päämääräänsä - mikä on elämän tarkoitus.
Ja mitä tulee uskonnon varjopuoliin... Tiedän kyllä paremmin kuin moni muu miten uskontoa on historian kuluessa käytetty väärin ja perustelemaan kerrassaan hirviömäisiä tekoja. En puolustele niitä, miten voisinkaan. Mutta jos joku todella kuvittelee, että kun uskontoja ei enää ole ja kun ihmiset eivät enää usko Jumalaan niin kaikki maailman ongelmat ja pahat teot katoavat, on hän mielestäni uskomattoman naiivi.
Ihmiset ovat aina tehneet pahoja tekoja toisilleen ja aina on olemassa epäoikeudenmukaisuutta, oli sitten uskontoja tai ei. Maailma kehittyy kuitenkin koko ajan. Rehellisesti puhuen, teokraattisten yhteiskuntien aika alkaa olla loppumassa. Kaikki uskonnot pystytään kyllä sovittamaan yhteen kehityksen ja oikeudenmukaisuuden kanssa kunhan vain luovutaan turhasta vastakkainasettelusta ja fanaattisuudesta. Uskonto on kuitenkin liian monelle ihmiselle liian suuri voimavara, jotta siitä voitaisiin vain yksinkertaisesti hankkiutua eroon ja olettaa, että kaikki muuttuu paremmaksi.
Saa jokainen kuitenkin uskoa mihin haluaa oli se sitten totta tai ei. Kyllähän on selvää, ettei Jumalaa voi olla olemassa - ainakaan sellaisessa muodossa missä monet uskonnot sen esittävät - tästä on monia hyviä perusteluja. Mutta ei sillä ole uskovaiselle mitään väliä. Hänhän uskoo koska haluaa jonkun päämäärän elämälleen. Suurin osa uskontoryhmien jäsenistä kuitenkin kuuluu niihin vapaaehtoisesti. Miksi heiltä tulisi riistää se ''pelkkä toiveajattelu'', jos se tekee heidän olonsa paremmaksi ja antaa heidän elämälleen tarkoituksen, vaikkakin tuo tarkoitus perustuisi valheeseen.
Ja vielä... ''Ateismi ajatusrakennelmana tasa-arvoinen minkä tahansa uskonnon kanssa''. Selvä, myönnettäköön että ajatusrakennelma on liian laaja käsite ateismille, joka tarkoittaa vain jumaluskon puuttumista. Tarkoitin, ettei ole erotusta siinä uskooko Jumalaan vai ei. Että loppujen lopuksi se, että uskot Jumalaan tai se, ettet usko on yhdentekevää, koska väliä on vain sillä minkä uskot todeksi on jokin merkitys sinulle itsellesi. Tiedän, se on epäloogista ja järjetöntä, mutta sellainen näyttäisi ihminen olevan. Eivätkö muka uskonnot ja niiden kannattajat puhu tässä asiassa puolestani?
En usko jumalaan.
Olen paljolti samaa mieltä kanssasi, suurimmalle osalle ei ole merkitystä uskooko jumaliin vai ei.
Suurin ero tulee siinä jos uskoo johonkin tiettyyn jumalaan ja sen antamaan oikeutukseen tuomita muita ja määrätä muiden elämää. Ateismilla ei ole moista "lähetyskäskyä" joka kertoo miten palvoa jotain. Uskovissa on suuri joukko todella suvaitsemattomia henkilöitä. Tämä on se uskonnon "syöpä", paha puoli.
--
Ja toinen uskonnon huono puoli on se, että uskovainen kasvattaa lapsensa uskomaan samoihin jumaliin, ja näköjään usein myös pitämään maailmasta tutkimalla hankittua faktatietoa jollakin tavoin pahana tai valheellisena. Näin vaikeutetaan seuraavankin sukupolven mahdollisuuksia vapautua taikauskoista ja harhakuvitelmista, sekä turhasta ahdistumisesta elämän "merkityksettömyyden" vuoksi.
Samaa mieltä tuosta kasvatuksesta. Mutta tunnen yhden tapauksen, joka varmastikin on poikkeus, siltikin mainitsemisen arvoinen.
Yksi tuttavani tulee perheestä, jossa molemmat hänen vanhempansa ovat lestadiolaisia. Melko uskonnollinen ilmapiiri, sanoisin. Siltikin uskonnollisesta paatoksesta ja kasvatuksesta huolimatta - tai ehkä juuri sen takia, en tiedä - hänestä kasvoikin sitten täysin vankkumaton ateisti, joka on vielä kaiken kukkuraksi lahjakas luonnontieteissä.
''Näin vaikeutetaan seuraavankin sukupolven mahdollisuuksia vapautua taikauskoista ja harhakuvitelmista, sekä turhasta ahdistumisesta elämän "merkityksettömyyden" vuoksi.''
En kyllä usko, että uskonnolla on mitään tekemistä sen kanssa kuinka ahdistunut on maailman merkityksettömyyden vuoksi. Uskontohan on siihen vain ikään kuin ''lääke'' eikä suinkaan syy tuohon ahdistuneisuuteen. Ateistitkin tuntevat paikoin eksistentialistista ahdistusta. Maailmahan on loppujen lopuksi melko turha paikka, jos oikein miettii.
Teet yksinkertaisesta asiasta jostain syystä monimutkaisen. Me synnymme, elämme ja kuolemme. Siinä se on.
Voit sinä siitä jotain ihmeellisiä merkityksiä etsiä, jos et muuten kykene elämään ahdistumatta, mutta ei se silti itse asiaa muuta.
Ei niiin muutakkaan, mutta monille sillä on merkitystä. Monista se vain on niin äärimmäisen mieletöntä, että täällä jossain avaruudessa nyt vain sattuu olemaan tälläinen paikka kuin maapallo, ja että jotenkin jonkun SATTUMAN seurauksena sinne syntyi tälläista elämää, jolla ei sitten olekaan mitään merkitystä.
Itseäni tämä ei liikuta, mutta sanon vain ymmärtäväni niitä ihmisiä, jotka siitä ahdistuvat. Se myös tekee uskonnosta ymmärrettävän ja joillekin jopa tarpeellisen asian.
mitä se minulle kuuluu.
On se vaan hölmöä, että joku ei osaa nauttia elämästään miettimättä, mikä sen tarkoitus on. Elämänsä merkityksen jokainen tekee itse. Jos siihen vaan on edellytyksiä, mitä kaikilla ei suinkaan ole. On eri asia löytää elämälleen merkitystä jossain nälänhätäalueella, kuin vauraassa länsimaassa.
Mutta en minä ainakaan ole keneltäkään uskoa viemässä. Se vaan harmittaa erittäin usein, että uskonnot valjastetaan kaikenlaisiin hulluihin ja pahoihin asioihin. Ja ihmiset jostain minulle käsittämättömästä syystä uskovat mitä heille sanotaan jumalista.
"Itseäni tämä ei liikuta, mutta sanon vain ymmärtäväni niitä ihmisiä, jotka siitä ahdistuvat. Se myös tekee uskonnosta ymmärrettävän ja joillekin jopa tarpeellisen asian."
Hitsi, kai minun ajatteluni sitten on jotenkin rajoittunutta, mutta minä en MILLÄÄN ymmärrä miksi tuo ahdistaisi ihmisiä?
Minusta taas olisi äärimmäisen mieletöntä ja ahdistavaa jos nyt vain sattuisi olemaan jokin ikuisesti olemassaollut jumala joka on kaiken luonut ja vahtii meitä koko ajan, ja joutuisimme jatkuvasti elämään omat ajatuksemme ja oikeudentajumme tukahduttaen ja häntä sokeasti miellyttäen, ja vielä ikuisesti (ajatelkaa nyt ihan oikeasti: IKUISESTI).
Mutta että avaruus (jonka syntymekanismia emme ehkä koskaan tule täysin ymmärtämään) on koostunut tällä tavoin kuin se on, ja ainakin yhdelle palasista on vähitellen muodostunut elämää, ja me saamme olla ohikiitävän hetken osa sitä... Se on ihan mahtavaa!