minun suruni

Äitini kuoli minun ollessa 15v.
Hän sairasti syöpää, joka levisi hyvin nopeasti. Kuolemasta tiedettiin etukäteen, mutta silti se yllätti.
Meitä jäi 5 lasta, nuorin 7v.
6v.kuluttua isä kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen.
En tiedä kumpi oli pahempi, se että etukäteen tiesi kuolemasta vai että ei tiennyt.
Onneksi isän kuoleman jälkeen minulla oli hyvä ystävä jonka kanssa sain puhua ja joka tiesi, omasta kokemuksestaan, miltä minusta tuntui. Nyt äidin kuolemasta on kulunut 12v. Vieläkin suru iskee jouluna, äitien- ja isänpäivänä, syntymäpäivinä, haudalla käydessä.. Se suru on rajua, se iskee ilmat keuhkoista ja pakahduttaa sydämen.. Niin paljon jäi sanomatta ja tekemättä, miksen koskaan sanonut rakastavani?
Tunnen vihaa/surua kun näen lasten haukkuvan, hakkaavan vanhempiaan tai haistattelevan heille yms. Miksi? Mikseivät he ymmärrä, että mikään ei ole ikuista? Ne vanhemmat ovat joskus poissa.
En voi vieläkään hyväksyä, että miksi juuri minun vanhempani? Miksi molemmat? Miksen saanut pitää edes toista? Miksi niin aikaisin?
Nyt tuntuu etten uskalla hankkia lapsiakaan, kun pelkään, että he joutuvat kokemaan saman tuskan kuin minä. Oman puolisoni molemmat vanhemmat ovat elossa, eikä hän ymmärrä minun tuskaani.
Vielä kun voitte kertokaa rakkaillenne, että välitätte!
0490
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset

Vanhimmat

Ei vielä vastauksia

Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.

Kommentoi aloitusta


surusilmä kirjoitti:

Äitini kuoli minun ollessa 15v.
Hän sairasti syöpää, joka levisi hyvin nopeasti. Kuolemasta tiedettiin etukäteen, mutta silti se yllätti.
Meitä jäi 5 lasta, nuorin 7v.
6v.kuluttua isä kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen.
En tiedä kumpi oli pahempi, se että etukäteen tiesi kuolemasta vai että ei tiennyt.
Onneksi isän kuoleman jälkeen minulla oli hyvä ystävä jonka kanssa sain puhua ja joka tiesi, omasta kokemuksestaan, miltä minusta tuntui. Nyt äidin kuolemasta on kulunut 12v. Vieläkin suru iskee jouluna, äitien- ja isänpäivänä, syntymäpäivinä, haudalla käydessä.. Se suru on rajua, se iskee ilmat keuhkoista ja pakahduttaa sydämen.. Niin paljon jäi sanomatta ja tekemättä, miksen koskaan sanonut rakastavani?
Tunnen vihaa/surua kun näen lasten haukkuvan, hakkaavan vanhempiaan tai haistattelevan heille yms. Miksi? Mikseivät he ymmärrä, että mikään ei ole ikuista? Ne vanhemmat ovat joskus poissa.
En voi vieläkään hyväksyä, että miksi juuri minun vanhempani? Miksi molemmat? Miksen saanut pitää edes toista? Miksi niin aikaisin?
Nyt tuntuu etten uskalla hankkia lapsiakaan, kun pelkään, että he joutuvat kokemaan saman tuskan kuin minä. Oman puolisoni molemmat vanhemmat ovat elossa, eikä hän ymmärrä minun tuskaani.
Vielä kun voitte kertokaa rakkaillenne, että välitätte!

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu