Yhdysvalloissa presidentti on ykkösmies, joka valitsee ministerinsä puolueensa väestä, mutta Euroopassa ei ole samankaltaista johtajuutta. Vanha manner on osin taloudellisesti yhteistyökykyinen, muttei kykene luomaan edes sellaisia pelisääntöjä, joiden mukaan toimitaan ulkopoliittisen ongelman ytimessä. Nytkin osa kansoista tai ministereistä epäröi olla mukana Afganistanissa, vaikka sodalla on YK:n valtuutus.
Jostain lukaisin, että ulkoministerimme mielestä Afganistan on ulkopoliittisesti tärkein asia Euroopalle, vaan eipä pidä paikkaansa tuokaan ajatus. Tärkeintä on pitää välit Yhdysvaltoihin sen verran hyvinä, että kykenemme tukemaan heidän sotakoneistoaan siellä, missä YK antaa valtuudet. Yksin Eurooppa ei kykene luomaan rauhaa mihinkään kolkkaan, mutta yhtenä osapuolena se voi olla.
Irakiin läntinen koalitio sotkeutui omasta halustaan, joten sinne ei tarvitse lähettää sotavoimia, ellei siellä tule täysi kaaos vailla minkäänlaista hallintoa. Eivätpähän olisi englantilaisetkaan voineet rynnätä Irakiin, jos Eurooppa olisi ulkopoliittisesti yhtenäinen.
Tiedä sitten, suostuivatko jotkut valtiot jopa kiduttamaan vankeja, joita ei rohjettu piinata Yhdysvaltain maaperällä. Vaikea todistaa moisia väärinkäytöksiä, mutta niitäkään ei olisi, jos mantereemme johtajuus olisi yksissä käsissä. Ikävä asia, jos jotkut toimivat ihan kuinka haluavat, mutta nostavat silti kaiken tuen itselleen Euroopan unionilta. Senkin ymmärtää, etteivät ihmiset muutu nopeasti, jos he ovat voineet näihin päiviin asti kiduttaa vankejaan vapaasti, mutta sallia moista käytöstä ei tulisi.
Jostain lukaisin, että ulkoministerimme mielestä Afganistan on ulkopoliittisesti tärkein asia Euroopalle, vaan eipä pidä paikkaansa tuokaan ajatus. Tärkeintä on pitää välit Yhdysvaltoihin sen verran hyvinä, että kykenemme tukemaan heidän sotakoneistoaan siellä, missä YK antaa valtuudet. Yksin Eurooppa ei kykene luomaan rauhaa mihinkään kolkkaan, mutta yhtenä osapuolena se voi olla.
Irakiin läntinen koalitio sotkeutui omasta halustaan, joten sinne ei tarvitse lähettää sotavoimia, ellei siellä tule täysi kaaos vailla minkäänlaista hallintoa. Eivätpähän olisi englantilaisetkaan voineet rynnätä Irakiin, jos Eurooppa olisi ulkopoliittisesti yhtenäinen.
Tiedä sitten, suostuivatko jotkut valtiot jopa kiduttamaan vankeja, joita ei rohjettu piinata Yhdysvaltain maaperällä. Vaikea todistaa moisia väärinkäytöksiä, mutta niitäkään ei olisi, jos mantereemme johtajuus olisi yksissä käsissä. Ikävä asia, jos jotkut toimivat ihan kuinka haluavat, mutta nostavat silti kaiken tuen itselleen Euroopan unionilta. Senkin ymmärtää, etteivät ihmiset muutu nopeasti, jos he ovat voineet näihin päiviin asti kiduttaa vankejaan vapaasti, mutta sallia moista käytöstä ei tulisi.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Turkki ei ole täysin eurooppalainen valtio, mutta se pyrkii silti yhteistyöhön painostaen Yhdysvaltoja vaatimaan Euroopan unionin jäsenyyttä itselleen. Turkilla on melko ankara historia, mutta valtiona se on sotilaallisesti tärkeällä paikalla erityisesti, jos itänaapurimme mielletään viholliseksi. Ahtisaari vaikuttaa olevan atlantintakaisten äänitorvi, koskapa kehottaa nopeuttamaan jäsenyysneuvotteluja.
Suomalaiset ovat olleet taas puun ja kuoren välissä, sillä Olli Rehn nostaa hyvää palkkaa laajentaakseen mantereemme rauhanomaisesti Aasian rajoille ja hieman kauemmaksikin. Ymmärtääkseni monen rahvaan käsitys islaminuskoisista on epäröivä, jollei kielteinen. Lieneekö Turkissa paljon ääriväkeä, vai ovatko pääsääntöisesti tavallisia uskovaisia, joille marttyyrius ei ole tärkeää?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Armenialaisten_kansanmurha
Tarvitseeko Eurooppa uusia jäseniä ennen kuin sillä on oma ulkopoliittinen hallinto? Millä tavoin turkkilaiset johtaisivat mannertamme silloin, kun heidän vuoronsa olisi hallita? Jos maa ei myönnä omia historiallisia virheitään lainkaan, voiko se tuomita nykypäivänäkään muita. Euroopassa on toki vallalla vapaus omaan uskontoon, mutta kaikesta huolimatta viime vuosinakin on havaittu kitkaa erityisesti ateistien ja islamilaisten välillä.
Kansainvälinen uskottavuus tuskin kärsii siitä, ettei Turkki kuulu eurooppalaiseen perheeseen, koska pakkohan kaikkien on ymmärtää ne vaikeudet, joita liittymisessä on. Ahtisaari ei kertonut, onko häntä valistettu Yhdysvalloista vai ei. Arvostan kovin korkealle nobelistimme ajatukset, mutta millään en voi ymmärtää, miksi antaisimme amerikkalaisten päättää siitä, kuinka suureksi vanha mantereemme tulee muokata.
Yhdysvaltalaisten tuki on tietysti tarpeen, koska asearsenaalista suurin osa maailman markkinoille tulee juuri Atlantin takaa. Toki mielessä pyörii monenlaisia kuvioita, sillä psykologisesti taidamme pitää ääri-islamisteja jopa pahempina kuin muita uskonnollisia ryhmiä, joten voidaan ajatella, että jotkut haluavat olla mieluummin syrjässä, kun köyhimmät alkavat etsiä syyllisiä oloihinsa. Yleensä viha kohdistuu joka tapauksessa ulkopuolisiin, jotka kohderyhmänä ovat kaikkein heikoimmassa asemassa.
Turkki itse ei ole tunnustanut armenialaisten etnistä puhdistusta, mutta melko monet muut maat ovat sen kanssa eri mieltä, Venäjä myös. Yhdysvallat ei ole, eikä Suomikaan, joten amerikkalaisten toive on voinut olla, että Euroopan unionin laajentumiskomissaari valitaan valtiosta, jolla ei ole turkkilaisten kanssa liikoja rasitteita.
Jostakin syystä jäin kaipaamaan perusteluja sille, miksei kansanmurhaa tunnusteta sen koommin rapakon takana kuin meilläkään. Jännä asia siinäkin mielessä, että löytyy selkeä erimielisyys Venäjän kanssa, sillä itänaapuri on tuominnut teon, mutta Suomi ei.
Lienee kansanmurhia tehty siellä sun täällä, eikä kaikista ole pidetty suurta haloota. Mitäpä tuollaisia asioita liiaksi vatvoa, mutta voi olla, että itsekullakin valtiolla on jokin selkeä syy olla tuomitsematta. Etnisiä puhdistuksia voi tehdä monin tavoin, mutta kaikkein julmin keino on tietysti surmata väki. Tottahan olisi mukava tietää, miksi Suomi ei tunnusta.
"Parempi katsoa kuin katua" eli suomalaisille päättäjille tyypillinen pragmaattinen ja kyyninenkin asenne. Ja onhan asia sekä ajallisesti ja paikallisesti kaukainen. Lienevätkö ruotsalaiset jo tuominneet? Mutta hehän ovatkin toista maata.
Se ei kyllä todellakaan ole Olli Rehnin päätös, minne asti EU laajentuu. Komissaarin rooli on mielestäni hyvin verrattavissa merkittävän virkamiehen rooliin, sillä varsinainen päätäntävalta on pientä, mutta aloite- ja neuvotteluvaltaa on. Olli Rehnin tehtävä on vain viedä jäsenyysneuvotteluja eteenpäin siinä määrin, kun EU:n toimielimet katsovat parhaaksi.
Turkin uskonnollisuudesta sen verran, että Turkin perustuslakiin on kirjattu Turkin olevan maallinen valtio, eikä uskontoa saa tuoda mukaan politiikkaan. Tämä ei kuitenkaan poista monia muita ongelmia, kuten ihmisoikeustilannetta.
Arvaanpa vaan, että Yhdysvallat on halunnut laajentumiskomissaarin sellaisesta valtiosta, joka ei ole tunnustanut armenialaisten kansanmurhaa. Suomi ei ole, joten turkkilaiset voivat neuvotella Rehnin kanssa, mutta esimerkiksi ranskalaisen komissaarin kanssa yhteistyö jumiutuisi alkuunsa. Sellaista se on kansojen ja tavallisten ihmistenkin kesken, ettei vääryyksiä saa muistaa, jos niitä joku on joskus tehnyt.
Voi toki olla, että eurooppalaiset ovat itse päätyneet valitsemaan neuvottelijansa turkkilaisten toiveiden mukaisesti. Sinänsä hyvä asia liittää Turkki Euroopan unioniin, mutta ei ihmeessä ennen kuin on saatu mantereellemme oma hallinto, joka hoitaa muun muassa ulkopolitiikan. Kaikesta huolimatta Turkin valtaväestö on islamistinen, joten yritys on saada heidätkin mukaan kehitykseen, missä annetaan vapaus uskoa tai olla uskomatta, jos yksilö haluaa sillä tavoin elää.
Turkki on tärkeä läntinen tukipilari öljyvaltioiden lähellä ja sen kamara on Välimeren ja Venäjän välissä, joten amerikkalaiset ovat tietysti mielissään, jos maa pysyy natomielisenä yhä. Melkoinen kokeilu joka tapauksessa, jos annetaan turkkilaisten johtaa Eurooppaa samaan tapaan kuin suomalaisetkin ovat tehneet jo pariin otteeseen.
Millaisin perustein Euroopan unionin komissaareja valitaan? Turkkilaiset eivät varmaan halua tunnustaa armenialaisten kansanmurhaa, mutta eivät halua edes neuvotella sellaisen väen kanssa, jonka kotimaa on tuominnut teot vääriksi. Suomi on aina ollut ihmisoikeuskysymyksissä etana, mistä onkin ollut usein etua kansakunnallemme. Tietysti amerikkalaistenkin lihassa on piikkejä, jos he katsovat tiettyjen valtioiden toimia sormiensa läpi, vaikka arvostelevat eräitä terävin sanankääntein.
Sellaista nyt tässä maailmassa, joten mitään uutta ei auringon alla. Käy kuin käy, mutta yhä pohdin siihen malliin, että Euroopan unionille on saatava yhteinen ulkopolitiikka ennen kuin annetaan Turkin liittyä unioniin. Ahtisaaren taustavoimia en tiedä, mutta hänhän toivoo neuvottelujen nopeuttamista.
Wikistä lainattua:
Vuonna 301 Armeniasta tuli ensimmäinen kristinuskon valtionuskonnokseen ottanut maa – 12 vuotta ennen uskonnon virallista tunnustamista Rooman valtakunnassa ja 30–40 vuotta ennen Konstantinuksen kastamista. Alueella oli ennen kristinuskon saapumista on harjoitettu useita muita uskontoja, joiden seuraajat käännytettiin.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Armenia
Ruotsi on aina ollut ihmisoikeuskysymyksissä hanakka tuomitsemaan isojakin valtioita, kuten Yhdysvaltoja Vietnamin sodan aikaan, eikä se ole kainostellut moittia venäläisiäkään. Länsinaapuri on ottanut ulkomaalaisia syliinsä enemmän kuin uskotaankaan, eikä ole pelännyt mustaihoisia yhtään enempää kuin muitakaan. Se on tuomaroinut samaan aikaan, kun Suomi on hiljaa hyväksynyt muiden tekemiset tuomitsematta ulkomailla tapahtuvia vääryyksiä - tai kotimaansakaan ongelmia.
Meillähän väki on ruotsikkojen aivopesun vuoksi alkanut vihata itänaapuria, vaikka isokenkäiset ovat suomettuneet täysin. Poliitikkojen toimet hyväksytään silti, koska ajatellaan, että heillä on tietous, kuinka maata johdetaan. Ja mitäpä sitä turhaan tuomitsemaan sotaan rynniviä tai kansanmurhan tehneitä, jos voi myöhemmin korjata toisten haavoja välikätenä. Ahtisaari tai Rehn tuskin olisivat nousseet nykyiseen arvoonsa, jos olisimme olleet liian hanakoita sättimään muita.
Saksa on myös suomettunut eurooppalainen valtio, joka ei piittaa muista unioinin jäsenistä, koska haluaa itselleen venäläisten maakaasua energiaksi. Eipä perusta kysyä muilta, kun alkaa yhteistyön entisen vihollisensa kanssa, mutta Suomi on taas kahden suuren välissä liimana. Lipponen saa kuitata hyvän tilin siitä, että suosii suuria. Harvan valtion väki kykenee olemaan mieliksi kaikille suurille, kuten Suomen katajainen kansa.
Ahtisaari nauttii Yhdysvaltain hallinnon tuesta, Lipponen Saksan ja Venäjän, Stubb atlanttisten suhteiden ylläpidosta, Rehn Turkin ja hännänhuippuna Wallin ruotsalaisten. On meillä mukava kaarti kaikkien kysymysten ratkomiseen, se on pakko tunnustaa.
Suomalaisten poliittinen kulttuuri tässä suhteessa lienee perua autonomian ajalta, jolloin piti olla varovainen kannanotoissaan, kun ne koskivat keisarikuntaa. Tiedetäänhän erityisesti 1860-alun tilanne, kun puolalaiset kapinoivat keisaria vastaan. Toinen vastaavanlainen ajanjakso oli 1944-91. Molempina aikoina opittiin lisäksi, että lojaalius palkitaan eduilla.
Ruotsin asema on aina ollut Suomen selän takana helpompi ja vapaampi.
Ehei ole helppoa vaalia ihmisoikeuksia maailmalla, sillä useimmat valtiot polkevat niitä estoitta. Suomikaan ei ole täysin puhdas pulmunen, jos ei historiallisesti Ruotsikaan. Sen verran voinen olla eri mieltä, ettei malkaa kannata etsiä ulkomailta, vaan meillä itsellämme riittää purtavaa tarpeeksi. Voi tietysti olla, että me olemme osin alisteisempia kuin Ruotsi, jonka tuotteita ulkomaalaistenkin on pakko ostaa, koska niitä ei muualta saa.
Puolan kohtalo toki linkittyy kokemuksiimme useinkin, mutta ei selitä asennettamme. Emmehän olisi ollut koskaan itsenäinen kansa, jos olisimme koko ajan olleet myöntyväisyyspolitiikan kannattajia. Venäjähän oli toisen maailmansodan jälkeen ankarahko naapuri, eivätkä meidän johtajamme olleet ensimmäisinä tuomitsemassa kommunisteja. Sekin oli surkuhupaista, että maltillisimmat suomalaiset kommunistit rohkenivat sanoa terävämmin kuin porvarillinen väki.
Ruotsin asenne ei ole helpoin mahdollinen, vaan meidän on, koska olemme hiljaa. Ehkäpä on hyväkin, ettemme melskaa, koska läntiset ja itäiset kansat tarvitsevat riitoihinsa välittäjiä. Jostakin syystä juutalaiset eivät hyväksy suomalaisia samalla tavoin kuin muut, vaan mieluummin neuvottelevat norjalaisten maaperällä ongelmistaan palestiinalaisten kanssa. Veikeätä on diplomatia, koska kohteliaan kuoren alle on kätkettävä kitkerätkin tunteet. Yleensä ne ovat päätöksien taustana useammin kuin järjelliset havainnot, vaikka toisin sanotaan.
"Veikeätä on diplomatia, koska kohteliaan kuoren alle on kätkettävä kitkerätkin tunteet. Yleensä ne ovat päätöksien taustana useammin kuin järjelliset havainnot, vaikka toisin sanotaan."
Tuosta minun pitikin äskettäin Turkin ja Armenian kohdalla kirjoittaa. Olen näet varma siitä, että tunteiden merkitys kaikessa politiikassa on suurempi kuin monesti ajatellaankaan. Esimerkiksi presidentti Koiviston toiminta median suhteen sekä hallitusneuvottelujen yhteydessä v. 1987 kielivät mielestäni jonkinlaisista tunnekuohuista, nimenomaan pahastumisesta. Kekkosellakin oli voimakkaat sympatiansa ja antipatiansa. Luultavasti ne vaikuttivat hänen ulkopolitiikkaansakin.
Mutta päättäjiäkin on erilaisia. Toisilla tunnepohja on vahvempi kuin toisilla.
Ilman muuta olen sitä mieltä, että parempi on olla hiljaa kuin melskata. Vielä parempaa on/olisi harjoittaa aktiivista hiljaista diplomatiaa. Niin ei herätettäisi tunnepohjaista vastustusta eikä arvovaltanäkökohtia.
Ajatellaanpa nyt, että tänne tulisi ulkomainen vieras, joka sitten julkisesti muistuttaisi Suomen liittolaisuudesta (kuten suhde ulkomailla yksioikoisesti tulkitaan) Natsi-Saksan kanssa ja ihmisoikeusrikkomuksista Itä-Karjalassa. Ilmapiiri kylmenisi kerralla. - Tämä muistuttaa Turkin tilannetta Armenian suhteen, tietenkin aivan eri mittakaavassa.
Mitä huonompi omatunto, sitä herkempi kritiikille.
Tärkeätä olisi alkaa opettaa väittelytaitoa, sillä erilaisten ajatuksien esittäminen johtaa hyvään lopputulokseen. Ruotsalaiset osaavat praatia hölynpölyisesti miettien, mutta heidän päätöksensä johtaa usein kansakunnan etuun. Sen sijaan meillä isokenkäisin mörähtää, eikä keskustelua suvaita. Vaikuttaa ensin tehokkaalta tavalta, mutta muutaman vuoden kuluttua huomataan, että vahva euro viekin tehtaat länsinaapurin syliin.
Kolmen kruunun väki ei kelpaa silti rauhansovitteluun, koska heillä on selkeä ihmisoikeuksia puolustava linja, jota he toteuttavat käytännössäkin. Sietävät myös arvostelua, koska se valuu kuin vesi hanhen selästä muitten niskaan, sillä eihän suvaitseva kansa perusta pikkuilvehtijöistä. Palme osasi ärsyttää, mutta silti hän teki yhteistyötä juuri heidän kanssansa, joille motkotti. Nykyinen Reinfeld on samankaltainen, vaikka eri puolueesta.
Itse asiassa valtiokuvamme kiillottajien tulisi miettiä juuri sellaisia asioita, millaiset asiat tulisi tuomita ja millaiset jättää avoimiksi. Hiljainen diplomatia ei ole mahdollista, jos riitaisat osapuolet eivät suostu pyöreän pöydän ääreen kuin tietyssä valtiossa, minkä he kumpikin kokevat neutraaliksi. Epäilys luo jo varjon, sillä aina ei riitä se, kuinka toimii, vaan asiat pitää saada myös näyttämään oikeilta.
Tiedä sitten, onnistutaanko Euroopassa luomaan yhteisö, missä on sijaa sekä ihmisoikeuksia puolustaneille että niitä polkeneille kansoille. On opittava sietämään menneet tapahtumat, mutta samalla kyettävä tiukasti puolustamaan tulevaisuudessa yksilöiden vapautta valita uskonsa, seksuaalisuutensa ja poliittisen kantansa.
Suomessa käydään nyt oikeutta epäiltyä joukkotuohontaan syyllistynyttä vastaan, joten joudumme ottamaan vastuuta samoin kuin muutkin valtiot vaikeista kysymyksistä kansainvälisten lakien mukaan. Turvapaikkaa ei saisi löytyä johtajayksilöille, jotka ovat syyllistyneet erittäin vakaviin rikoksiin, mutta oikeudenkäyntien rahoitus tulisi järjestää maailmanlaajuisesti, eikä jättää yksittäisen valtion harteille kallista lainkäyntiä.
Suomessa kuolemantuomiot eivät ole mahdollisia, minkä vuoksi olemme otollinen kohdemaa heille, jotka haluavat elää, vaikka ovatkin syyllistyneet hirveisiin rikoksiin jopa johtajina. Aivan eri kohtelu on ilmeisesti heillä, jotka ovat olleet kylläkin mukana, mutta vain totellen esimiehiään. Armeijassa tärkeintä on kuri, eikä oma ajattelu. On oltava jopa rikkurina lakoissa, jos päällystö sillä tavoin määrää.
Yksittäinen tapaus voi myös nostaa pintaan menneitä tapahtumia, joista on pyritty vaikenemaan, koska niiden käsittely on ollut liian vaikeata. Vaikka Suomi joutuu nyt maksumieheksi epäiltyyn rikokseen, joka on tehty kaukana maastamme, se kannattaa tutkia. Samalla tulee pitää huoli siitä, ettei kotimaassa poljeta ihmisoikeuksia.
Sinäpä sen sanot.
Mitä tulee nimenomaan Euroopan unioniin, josta tämä keskustelu alkoi, minun on tunnustettava, että en ole kovinkaan innostunut yhdentymiskehityksestä. Jos kaikki elämänalat pakotetaan yleiseurooppalaiseen muottiin, niin sehän on väkivaltaa luonnollista ja väistämätöntä moninaisuutta vastaan. Jo Suomen mitassa luonnon ja kansalaisten erilaisuus oikeastaan vaatisivat paljon nykyistä laajemmin lainsäädännön erilaisuutta eri osissa maata.
Euroopan mitassa tulisi ottaa esimerkkiä Yhdysvalloista, missa osavalloilla on omat lainsäädäntönsä monessa suhteessa. Niinhän on Euroopassakin vielä, mutta siitä pyritään jatkuvasti eroon lähinnä yhteismarkkinoiden nimissä eli talouden ehdoilla.
Mutta koska yhdentyminen ei kiinnosta, en ole kovin hyvin perillä kehityksen yksityiskohdista, eikä minun siis kannata niistä väitellä. Itse asiassa minua ovat kiinnostaneet vain ne takaiskut, joita kehitys on saanut kokea. Mutta realistina pidän niitä vain tilapäisinä hidastuksina väistämättömässä muutoksessa.
Historia kertoo, miten heimoyhteiskunnista tuli kiinteä Suomen valtio. Ja nyt valtiot ovat muodostamassa vielä laajempaa yhteisöä. Ja lopulta muodostunee todellinen maailmanhallitus.