Olen lukenut mytologi Joseph Campbellin kirjoja ja tällä hetkellä käsittelyssä on zarathustralaisuus.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Zarathustralaisuus
englanniksi:
http://en.wikipedia.org/wiki/Zoroastrianism
Campbellin mukaan z:n jumalkäsitys menee niin että alussa on hyvä jumala Ahura Mazda ja paha jumala Angra Mainju. Luonnollisesti pahat asiat ovat pahan jumalan luomia ja hyvät hyvän. Erityisen mielenkiintoista tämän alkuperäisen dualistisen uskonnon suhteen on mielestäni se että ihmistä ei syyllistetä pahuuden olemassaolosta. Ihmisellä ei itseasiassa ole osaa eikä arpaa siihen että paha on olemassa, koska se on olemassa Angra Mainjun jumaluudessa jo ennen kuin ihmistä on luotukaan. Tietenkin ihmisen luomisen jälkeen Angra M. on heti kimpussa kuin sika limpussa vokottelemassa ihmistä pahaan, mutta tästä hyvä jumaluus Ahura M. ei ihmistä rankaise.
Campbellin esittämän kirjoitelman perusteella tuomiopäivän tultua pahat ihmiset saavat kyllä kitua ja kärsiä kolme päivää, mutta sen jälkeen pahuus poistetaan ja helvettikin puhdistetaan lisätilaksi kaikelle muulle maalle. Ihmissielut eivät joudu ikuiseen helvettiin tai kadotukseen sellaisen asian takia jolle he eivät ole alunperinkään mahtaneet mitään, kun ei heillä ole ollut sanansijaa siinä että on olemassa pahakin jumaluus.
Voiko sanoa kehitykseksi vai pitäisikö puhua taantumuksesta kun tullaan kristinuskoon joka sysää vastuun pahuudesta ihmisen omille harteille?
Campbell: Occidental Mythology (The Masks of God) s. 207 siteerataan prof. Joseph Klausneriä kun tämä tutkii juutalaisuutta täten: Koska uskotaan vain yhteen jumalaan, seuraa tästä että sama jumaluus on vastuussa niin hyvästä kuin pahasta. Koska ei voida ajatella että Jumala jonka luonto on olla täydellinen ja harmoninen (eheä), täytyy olla että Jumala luo pahan vain pahojen ihmisten itsensä takia ja näitä pahoja ihmisiä varten. (Paha luodaan siis käytettäväksi jo valmiiksi pahoja ihmisiä varten.) Ja täten jos ihmisten pahuus loppuisi, loppuisi pahuus kokonaisuudessaan. Kaikki on siis ihmisestä kiinni ja hänen vastuullaan.
Tästä sitten päästään kristinuskossa niin harmillisesti velloneeseen syyllistämiseen ja eri ihmisten pahaksi leimaamiseen. Toisaalta ilmeisesti maailmassa kaikkiin kulttuureihin ennemmin tai myöhemmin levinnyt ajatus siitä että hyvät teot palkitaan hyvin ja pahat pahoin on yhteiskuntajärjestystä ajatellen hyödyllinen ajatus. Siksi, jos kirkkojenkin seinät aikoinaan maalattiin täyteen kuvia joissa puolet ihmisistä kohoaa eteeriseen taivaaseen ja toinen puoli puolimätinä raatoina vajoaa helvettiin, voidaan ajatella että dualistisuudessa oli kyllä oma logiikkansa ja hyvät puolensa. Ei saanut tehdä ihan mitä vain (käytännössä kuitenkin tarpeeksi korkeaan asemaan päässyt teki ja oikein runsain mitoin...)
Mutta tätä haluaisin nyt tietäväisemmiltä kysyä, että miten ihmeessä kristinuskossa lopulta tuli tällainen ainakin Suomessa kovin jauhettu muoti-ilmiö vallalle että hyvillä teoilla ei ole enää mitään merkitystä? Nykyäänhän korostetaan sitä että ainoastaan usko pelastaa, ei hyvät teot. Tokihan odottaisi että ihminen tekee hyviä tekoja uskonsa vimmassa, mutta ei se niin itsestään selvää ole. Ja tavallisen ihmisen logiikkaa vastaan on sellainen tilanne jossa kaikkein hirviömäisin ihminen voi muka ansaita itsestään selvästi taivaspaikan muistaessaan uskoa Jeesukseen kuolemansa hetkellä, vaikka olisi sitä ennen teurastanut kylällisen väkeä.
Uskosta on tullut jotain niin abstrakti ja epärealistista ettei ole mikään ihme että moni suhtautuu siihen niin nyreästi ettei halua näitä asioita edes pohtia. Toisaalta on ihmisiä jotka suhtautuvat vihamielisesti uskontoihin ja toisaalta on ihmisiä jotka näiden uskontojen sisäpuolella suhtautuvat vihamielisesti uskontojen ja uskojen kritisoimiseen ja kyseenalaistamiseen.
Hyvin mielenkiintoiseksi uskonasioiden pohdiskelu muodostuu heti kun vaivautuu lukemaan edes muutaman kirjan jotka käsittelevät kollektiivisia myyttejä ja käyvät läpi miten nämä varsinkin länsimaita kiinnostavat dualistiset ideologiat ovat alkunsa saaneet ja miten ne ovat kehittyneet. Olettaisin että ns. luonnonkansoille on hyvin luonnollista uskoa siihen että on kaksi erillistä jumaluusleiriä joita kumpaakin pitää muistaa omalta osaltaan. Vastapareista jommankumman arvottaminen toista ylivoimaisemmaksi lienee sitten se piste missä tällainen zarahustralaisuus sitten sai alkunsa. Ja ehkä moni muukin uskonto joista osasta emme varmaan ole kuulleetkaan.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Zarathustralaisuus
englanniksi:
http://en.wikipedia.org/wiki/Zoroastrianism
Campbellin mukaan z:n jumalkäsitys menee niin että alussa on hyvä jumala Ahura Mazda ja paha jumala Angra Mainju. Luonnollisesti pahat asiat ovat pahan jumalan luomia ja hyvät hyvän. Erityisen mielenkiintoista tämän alkuperäisen dualistisen uskonnon suhteen on mielestäni se että ihmistä ei syyllistetä pahuuden olemassaolosta. Ihmisellä ei itseasiassa ole osaa eikä arpaa siihen että paha on olemassa, koska se on olemassa Angra Mainjun jumaluudessa jo ennen kuin ihmistä on luotukaan. Tietenkin ihmisen luomisen jälkeen Angra M. on heti kimpussa kuin sika limpussa vokottelemassa ihmistä pahaan, mutta tästä hyvä jumaluus Ahura M. ei ihmistä rankaise.
Campbellin esittämän kirjoitelman perusteella tuomiopäivän tultua pahat ihmiset saavat kyllä kitua ja kärsiä kolme päivää, mutta sen jälkeen pahuus poistetaan ja helvettikin puhdistetaan lisätilaksi kaikelle muulle maalle. Ihmissielut eivät joudu ikuiseen helvettiin tai kadotukseen sellaisen asian takia jolle he eivät ole alunperinkään mahtaneet mitään, kun ei heillä ole ollut sanansijaa siinä että on olemassa pahakin jumaluus.
Voiko sanoa kehitykseksi vai pitäisikö puhua taantumuksesta kun tullaan kristinuskoon joka sysää vastuun pahuudesta ihmisen omille harteille?
Campbell: Occidental Mythology (The Masks of God) s. 207 siteerataan prof. Joseph Klausneriä kun tämä tutkii juutalaisuutta täten: Koska uskotaan vain yhteen jumalaan, seuraa tästä että sama jumaluus on vastuussa niin hyvästä kuin pahasta. Koska ei voida ajatella että Jumala jonka luonto on olla täydellinen ja harmoninen (eheä), täytyy olla että Jumala luo pahan vain pahojen ihmisten itsensä takia ja näitä pahoja ihmisiä varten. (Paha luodaan siis käytettäväksi jo valmiiksi pahoja ihmisiä varten.) Ja täten jos ihmisten pahuus loppuisi, loppuisi pahuus kokonaisuudessaan. Kaikki on siis ihmisestä kiinni ja hänen vastuullaan.
Tästä sitten päästään kristinuskossa niin harmillisesti velloneeseen syyllistämiseen ja eri ihmisten pahaksi leimaamiseen. Toisaalta ilmeisesti maailmassa kaikkiin kulttuureihin ennemmin tai myöhemmin levinnyt ajatus siitä että hyvät teot palkitaan hyvin ja pahat pahoin on yhteiskuntajärjestystä ajatellen hyödyllinen ajatus. Siksi, jos kirkkojenkin seinät aikoinaan maalattiin täyteen kuvia joissa puolet ihmisistä kohoaa eteeriseen taivaaseen ja toinen puoli puolimätinä raatoina vajoaa helvettiin, voidaan ajatella että dualistisuudessa oli kyllä oma logiikkansa ja hyvät puolensa. Ei saanut tehdä ihan mitä vain (käytännössä kuitenkin tarpeeksi korkeaan asemaan päässyt teki ja oikein runsain mitoin...)
Mutta tätä haluaisin nyt tietäväisemmiltä kysyä, että miten ihmeessä kristinuskossa lopulta tuli tällainen ainakin Suomessa kovin jauhettu muoti-ilmiö vallalle että hyvillä teoilla ei ole enää mitään merkitystä? Nykyäänhän korostetaan sitä että ainoastaan usko pelastaa, ei hyvät teot. Tokihan odottaisi että ihminen tekee hyviä tekoja uskonsa vimmassa, mutta ei se niin itsestään selvää ole. Ja tavallisen ihmisen logiikkaa vastaan on sellainen tilanne jossa kaikkein hirviömäisin ihminen voi muka ansaita itsestään selvästi taivaspaikan muistaessaan uskoa Jeesukseen kuolemansa hetkellä, vaikka olisi sitä ennen teurastanut kylällisen väkeä.
Uskosta on tullut jotain niin abstrakti ja epärealistista ettei ole mikään ihme että moni suhtautuu siihen niin nyreästi ettei halua näitä asioita edes pohtia. Toisaalta on ihmisiä jotka suhtautuvat vihamielisesti uskontoihin ja toisaalta on ihmisiä jotka näiden uskontojen sisäpuolella suhtautuvat vihamielisesti uskontojen ja uskojen kritisoimiseen ja kyseenalaistamiseen.
Hyvin mielenkiintoiseksi uskonasioiden pohdiskelu muodostuu heti kun vaivautuu lukemaan edes muutaman kirjan jotka käsittelevät kollektiivisia myyttejä ja käyvät läpi miten nämä varsinkin länsimaita kiinnostavat dualistiset ideologiat ovat alkunsa saaneet ja miten ne ovat kehittyneet. Olettaisin että ns. luonnonkansoille on hyvin luonnollista uskoa siihen että on kaksi erillistä jumaluusleiriä joita kumpaakin pitää muistaa omalta osaltaan. Vastapareista jommankumman arvottaminen toista ylivoimaisemmaksi lienee sitten se piste missä tällainen zarahustralaisuus sitten sai alkunsa. Ja ehkä moni muukin uskonto joista osasta emme varmaan ole kuulleetkaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Humpuukia se on vain uusi versio pahan ikuistamiseksi maailmassa.
Kaikki uskonnot ja aatteet ovat olemassa, vain pahan ikuistamiseksi ihmiskunnassa.
Tuo ihmisen pahuus ikuistetaan ns.hyvän idealla, ja sen toteuttamiseksi tarkoitus pyhittää keinot
Ihminen on ainut paha maailmankaikkeudessa, ja sen takia hän joutui paratiisitilasta, tähän maanpäälliseen helvettiin, ja uskonnot ja aatteet, taivasosuuden lupaamisella, jatkavat tuota helvettiä kuoleman jälkeen,jotta he jälleensyntyisivät, tuohon helvettiin takaisin, ja näin pahuus jatkuisi ikuisesti ihmiskunnassa
Itsehän en mitään uskontoa pysty pitämään ainoana oikeana ja varsinkin dualistiset uskonnot ihmetyttävät. Miten muka yksi ainoa elämä riittäisi ja sitten sen jälkeen vielä nakattaisiin helvettiinkin, tai tylsältä vaikuttavaan taivaaseen jossa tarjolla on vain harpun rämpytystä.
Mutta mitä ajattelet että miten pahasta päästään? Itse ajattelen reinkarnaatioon uskovana että hyvä ja paha tuntuvat hyvältä ja pahalta vain tällä tasolla missä joutuu olemaan fyysisessä kehossa. Eihän sielua voisi sattua vaikka kehoa ruoskittaisiin kuinka. Mutta tietenkin sielukin voi säikähtää todella pahasti kokemuksiaan, se selittäisi ainakin osan ns. kummituksista sekä nimenomaan traumaattisiksi koetut menneiden elämien muistot. Lopulta kuitenkin uskon koittavan sellaisen tietoisuudentilan jossa ei enää välitä tippaakaan siitä mitä keholle tapahtuu ja kun ei enää tunne vihaa, pelkoa eikä kaikkia niitä ihmisissä riehuvia tunteita mitä ylipäätään on olemassa, tuskin lienee tarvetta tänne enää syntyäkään.
Ajatuksesi ovat oikean suuntaisia, sillä kun ymmärrämme, että paha on ihmisen itsensä keksimää, ja siitä eroon pääsy on henklökohtainen kysymys.
Oman sisäisen pahuuden ymmärtäminen, eikä sitä vastaan taisteleminen, niinkuin uskonnot tekevät,sillä pahan vastustaminen vain vahvistaa pahuutta, mutta kun ymmärrämme tuon pahuutemme alkujuuret,emmekä ryhdy vastustamaan sitä,sillä mitä enemmän vastustamme, niin sitä suuremman otteen se meistä saa, ja johtaa
tuskaan ja kärsimykseen.
Mutta jos emme vastusta,niin paha menettää voimansa, ja sen ote kirpoaa meistä
Paljon pahaa tehdään juuri hyvän nimissä. Itseasiassa en oikeastaan usko kovin monen ihmisen tekevän (omasta mielestään) pahaa lainkaan, vaan jokainen katsoo olevansa hyvän asialla. Lapsia silvotaan koska se siinä kulttuurissa on "oikein ja hyvää" ja asialla olevat ajattelevat että he auttavat lapsia olemaan siveitä yms. Kokonaisia kansoja on pyyhkäisty pois tieltä koska on ajateltu että he ovat jotenkin sielunvihollisen ikiomia, joten mitäpä noista ja hyvän nimissä heidät on sitten eliminoitu.
Kaikkein vaikeinta ihmisen on jättää tekemättä. Jättää tekemättä se mitä hän hyväksi nimittää, ja mikä toisen olennon näkövinkkelistä onkin pahaa. Kuvitellaan että jos minä en nyt tee tätä, niin sitten kumminkin joku toinen tekee jotakin, ihan kuin jonkun olisi aina pakko olla tekemässä jotakin.
Suuri osa viihteestäkin perustuu sille että "hyvän" pitää taistella "pahaa" vastaan, ja sitten voi vasta olla onni ja autuus. Mutta miten hyvä voi olla hyvä jos se käyttää samoja keinoja kuin paha eli ajautuu toimintaan? Ja mitä sitten jäisi jäljelle jos paha katoaisi, mihin hyvää verrattaisiin ja miten se tiedettäisiin "hyväksi"?
Kuitenkin kun elämää katselee sellaisenaan, eikä vastakohta-linssin läpi, se on hyvin mielenkiintoista ja kiehtovaa. Eivät eläimet tuolla pihalla tappele kokoajan vaikka luonnonvalinta toimiikin, ne vain elävät ja ovat omassa elämässään läsnä - toisin kuin ihminen joka haihattelee välillä suuntaan jos toiseenkin. Tuijottaa tulevaan, murehtii menneitä, eikä ole tässä ja NYT.
Kun tarkastellaan ihmiskunnan historiaa objektiivisesti,eikä historioitsijoiden mukaan, jotka tulkitsevat sitä, vallassaolijoiden, joko hyvän tai pahan näkökulmasta,eivätkä näe kokonaisuutta
Koko ihmiskunnan historia on ollut hyvän ja pahan välistä taistelua,jossa paha on voittanut aina ns.
hyvän idean nimissä (uskonnot ja aatteet)
Kun tuon hyvän idean nimissä on voiteetu paha,niin valtaan tultuaan hyvä muuttuu pahaksi
Koko tunnettu ihmiskunnan hitoria on ollut tätä , kun hyvä on voittanut pahan, niin se on muuttunut
tuoksi pahaksi.
Uskonnot ja aatteet ovat tämän kehityksen takuumiehiä, niin, että se jatkuisi ikuisesti,muuten se olisi niiden tuho.
//Mutta tätä haluaisin nyt tietäväisemmiltä kysyä, että miten ihmeessä kristinuskossa lopulta tuli tällainen ainakin Suomessa kovin jauhettu muoti-ilmiö vallalle että hyvillä teoilla ei ole enää mitään merkitystä?//
- Menemättä sen enempää historiaan, josta on löydettävissä juuret niin nykyiseen kristillisyyteen, islamiin jne, voisi todeta tiivistäen ---> l u o v u u d e n
p u u t t u m i s e n
olevan se suurin syy ennalta annetuja "totuuksia" a'priori sisältäviin uskomus'systeemeihin.
Platonin akatemian sulkemisesta ja Hypatian [ http://fi.wikipedia.org/wiki/Hypatia_Aleksandrialainen ] murhaamisesta lähtien tälläiset luomattomuutta eli ajattelun laajuutta ja pelottumuutta vieroksuvat, hierarkiaa ihannoivat ihmiset ovat yrittäneet estää kehitystä ja valehdelleet vielä jälki-käteeen kirkkain silmin olevansa syyttömiä jarrumiehinä olemiselle, heittäen syyllisyyden taakat Platonin kaltaisten niskaan.
Jos katsotaan raamattua ja sen sisältämää sanomaa on huomattavissa käännösten olevan kääntäjien omien uskonnollisten ennakko'käsitysten muovaamia. Tämä vuoksi kanonin ulkopuoliset, eli piilossa pidetyt ja kristikunnan vainoamat tekstit mm.Tuomaan evankeliumin gnostiset lausumat saattavat olla Jeesuksen aidoimipa sanoja.
Noista kanonisoimattomista teksteistä nousee aivan erillainen kuva Jeesuksesta, raamatun ideasta ja tekstin ytimessä gnosiksen [Tiedon] avain paljastaa myös korruptoituneiden raamattu-kääntäjien ja siten käännösten ideat.
Olen aivan vimmatusti viime aikoina pohdiskellut mytologi Joseph Campbellin näkemyksiä ja vaikuttaisi siltä että ihmiskunnalla kautta aikain on ollut jonkinlainen kollektiivinen tarve luoda spontaanisti näitä kaikenlaisia sankaritaruja joista Jeesuksen on yksi. En väitä etteikö ole voinut olla olemassa tietty ihminen "Jeesus" jonka oma elämä kutoutuu vanhoihin taruihin kuolevasta ja kuolleista nousevasta jumalhahmosta, mutta se miten jäykäksi tämä Jeesus hahmottuu Raamatun kautta ja varsinkin uskovaisten omissa näkemyksissä tuntuu epäuskottavalta. Miksi tällaisella Jeesuksella olisi ollut niin valtava vaikutus ihmisiin jos hän ei ole ollut sen kummempi jäykistelijä ja mäkättäjä kuin kaikki lukemattomat profeetat ennen häntä ja hänen jälkeensä (mm. yksi jonka nimeä ei kannata lausua ettei huudeta rasistiksi...)? Kyllä UT:sta kuitenkin vielä sieltä täältä henkii rentoa ja vaatimatonta asennetta Jeesuksenkin taholta, kuten esim. kohta jossa hän ihmettelee miksi häntä kutsutaan hyväksi kun "Jumala yksin on hyvä". Mutta kovin kärkkäästi tämä kaikki halutaan sivuuttaa jos tuntee tarvetta asettaa Jeesuksen (epä)jumalaksi pylvään päähän, ettei sitten tarvitse itse vaivautua lainkaan mitenkään elämässään kulkemaan kohti sanoisinko "Ydintä", vaan voi jäädä itkemään ja voihkimaan omaa syntisyyttään plus vihaamaan niitä tahoja joiden erilaista uskonkieltä ei voi sietää. (Eli sitä että heidän uskontonsa tai uskonsa ilmenee toisin tavoin.)
Jotkut ihmiset haluavat aina väen vängällä jotakin itsensä ja jumaluuden väliin. Aina välillä ei ole riittänyt edes sekään että siinä olisi välittäjämiehenä joku "Jumalan Poika", vaan on pitänyt saada myös pyhimysten laumat ja marttyyrit ja mitä kaikkea lie sinne väliin. Ihmiset ilmeisesti pelkäävät suoraa yhteyttä Henkeen, spirituaaliseen.
Pelon takia niitä jäykkiä muotoja kuten dogmaattisia uskontoja sitten kaiketi pidetään yllä. Ne suojaavat siltä "vihaiselta jumalalta" jonka ihminen on itse luonut omissa aivoituksissaan. Vaikea ymmärtää minkä takia halutaan uskoa että koko olemassaolosta on vastuussa raivosta sekaisin oleva mielipuoli. Mutta kun ajattelee miten ihmiskunta käyttäytyy, niin kaiketi jumalkuvienkin pitää sitten heijastaa lajin ominaisuuksia.
Onneksi kaikki eivät projisoi omaa itseään jumalaksi, vaan malttavat olla sisäisesti hiljaa ja kohdata Hengen ilman vääristymiä.
Luotan itse siihen, että kollektivismi johtaa lopulta siihen, että kaikki menee kuten asioiden oli mentävä, näin Alkujuurisuus toteuttaa itseään.
Ja toki Jeesus voi olla täysin sepite a'la Piso.
Olkoon sepite tai ei --> se ei ole mielestäni oleellista, koska kollektiivisessa eheytmisessä Jeesus-narraatio edustaa yhtä kollektiivia eheyttävää & hajoittavaa symboliikka, joka osaltaan johtaa vääjäämättä Alkujuurimaisuuden toteutumiseen.
Tavallaan kanonisoimattomissa teksteissä käsiteellään tuota samaa aihetta, itse asiassa uskon että kaikki olemassaoleva ajaa lopulta samaan päämäärään.
Jeesus on kanonisoimattomissa "Kristuksen" suuna, kertoen ole'massa'olon skistsofreniasta, jossa emansinaatioissa on emansinoitumatonta=alku-juurimaisuutta["Kristus"], joka voi edes'auttaa olemassaolon skitsofrenian parantumista.
Tämä Platoninen ja ken-tietää alunperin kenen ideoima parannus tapahtuisi analysoimalla Itsensä, eli tuntemalla Itsensä. Kun psyykkiset ja hyyliset voimat lopulta Itse hallitsee ne täysin tuntemalla, tapahtuu anihiloituminen takaisin Kaikkitietävyyteen ja skitsoilu on ohi.
Alkuun pääseminen käytännössä edellytti hyvää ja tervettä asennetta ja elämää, askeesia, sekä kasvisruokaa ja muutenkin aineellisista nautinnoista pidättymistä ja
e n n e n
k a i k k e a
ahkeraa opiskelua.
Tätä sisäpiiri opetti kiinnostuneille pneumaatikoille.
...on minua aina vähän mietityttänyt että kuinka "raivokasta" sen olisi ylipäätään syytä olla. Jos ihminen elää maailmassa missä hän näkee päivittäistä puutetta, hän tietenkin oppii että aineellinen hyvä on jonkinlaista erityisen tavoiteltavaa, ja silloin saatuaan/saavutettuaan maista hyvää ihminen voi jämähtää siihen että hän vain nauttii päivät pääksytysten, tai lähtee tavoittelemaan vielä enemmän tätä hyvää.
Toisaalta jos ajattelee länsimaista nykyelämää että elämme käytännössä kuin menneen päivän ruhtinaat (joille ei heillekään tullut lämmin vesi kotiin asti kuin palvelijattaren keittämänä & kantamana!) niin aineellisuuden voisi ajatella olevan vähemmän oleellinen kompastuskivi Tiellä. Mutta kaksijakoisuus, tuo skitsous, sehän ei niin vain lopu. Itse näkisin että nämä Jumala-jutut ja Jeesus-jututkin tulevat helposti ihmisen esteeksi saavuttaa eheys, sillä hän kokoajan ajattelee että on olemassa jotain sinä/minä-juttuja, eli että ns. Jumala ei voi olla hänessä itsessään. Toki aina haluan korostaa että me emme ole tällaisenaan mitään jumalia - ettei nyt kukaan kuvittele että kannatan jotain yli-ihmisideologiaa sellaisenaan, mutta jumalkipinä itsekussakin helposti unohtuu kaiken uskonnollisen sälän alle piiloon.
Jeesus symbolina siitä alkuperäisestä "Adam Kadmonista", tai miksi perusihmisyyttä jossa ei ole vielä/enää riehuvia ristiriitoja sitten nimittäisikin, on tietysti ok, ja taiteen puolelta tulee mieleen sellainen teos tämän kuvastimena kuin missä Jeesus hymyilee (mikä ei ole niinkään itsestäänselvää taiteessa) ja hänen takanaan loistaa iso aurinko. Harmi kun en nyt muista kirveelläkään tekijää, mutta ilmeisesti jo useamman vuosisadan takaa tämä teos. Valaistumis-tilaan viittaava voitonriemuinen ilo tuon kyseisen Jeesuksen hahmossa on jotain parasta jeesusta mitä minä olen taiteessa nähnyt.
Syytä on pitää järki päässä ja jalat maassa! :)
Jos keskittyy pelkästään näihin asioihin tulee melko varmasti hulluksi, sillä tieto lisää tuskan määrän katkeamis'pisteeseen.
Meidän olomuotomme aiheuttaa helvetillisyyden kun kontekstissaan tajuaa jälki-käteen suurimman tyydytyksen olevan juuri siinä hetkessä, jossa konkreettista ei ihan vielä näpeissä ole.
Ja näin on lähes kaikessa haluamisessa[halu luo tuskan], haaveet saamisesta pitävät elämän edes jotenkin siedettävänä, kunnes huomataan kerta toisen jälkeen toteutuksen jäävän vajaaksi ja eikun taas uudelleen,,.
Elämä on suuri mysteerio yrittää sitä jäsentää miten tahansa.
Asiat kiertyy filosofisesti umpikujaan kun anti-olevainen[Ideain-maailma] ja olevainen yritetään koplata yhdeksi.
Ihminen "putoaa" varmasti, koska väittää kertovansa asioista joiden ideoija on, vaikka niitä ei loppupeleissä selvittämään pysty, hulluksihan tässä tulee. ;D
Voi myös yrittää kiistää Itsensä, eli ulkoistaa todellisuuden "irti" jonkun "muun" todellisuudeksi, tällöin ei käsitä sitä, että kaikki mikä tajullistuu Itsessä määrää Itsen ja seka-sotku on redy.