Katsoin 16.9.2009 TV1:n Ulkolinjan ohjelman "Toinen maailmansota jatkuu". Ohjelmatiedoissa kysyttiin: "Oliko puna-armeija vapauttaja vai miehittäjä?"
Ohjelma toi monipuolisesti esille erilaisia vastauksia tuohon kysymykseen. Jakolinja oli kuitenkin selvä. Venäläisten mielestä puna-armeija oli vapauttaja, koska se voitti natsi-Saksan ja toi natsien orjuuttamille kansoille vapauden. Ukrainalaisten ja virolaisten mielestä puna-armeija ja sen myötä Neuvostoliitto oli miehittäjä, koska venäläiset eivät lähteneet natseista saadun voiton jälkeen kotiinsa, vaan alkoivat pystyttää Itä-Eurooppaan kommunistista ja Neuvostoliitolle alamaista satelliittimaiden järjestelmää pakkokeinon ja sotilaallisia uhkauksia käyttäen.
Totuus on näiden kahden vastakkaisen näkemyksen yhdistelmä. Puna-armeija oli sekä vapauttaja että miehittäjä. Kaikki kunnia puna-armeijalle ja sen suuria uhreja vaatineelle sodalle natsi-Saksaa vastaan. Mutta historia ei lopu siihen, vaan valitettavasti sen jälkeen alkoi vuosikymmeniä kestänyt ideologinen pakkovalta ja ateistiseen kommunismiin sekä Neuvostoliiton ylivaltaan pakottaminen, vaikka Itä-Euroopan maiden kansat eivät sitä halunneet, mutta kommunismi jyrättiin väkivalloin ja valheellisin näennäisvaalein läpi.
Gorbatshovin aikaan alkoi muutos ja vihdoinkin vuonna 1989 Neuvostoliitto myönsi, että sen aikaisemmin kiistämä Molotov-Ribbentropin salainen asiakirja on kuin onkin ollut olemassa. Jeltsinin aikana sama linja jatkui. Jeltsin ei sallinut, että Stalinista puhutaan mitään hyvää, koska myös Jeltsinin sukulaisia oli kuollut Stalinin puhdistuksissa.
Putinin ja Medvedevin aikana tilanne on täysin muuttunut viimeisten parin vuoden aikana. Nyt Stalinia esitellään taas yleisesti ja koulukirjoissa hyvänä miehenä, jonka ansioita tuodaan esille ja jonka vainot kyllä myönnetään, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että Stalinilla ei ollut muita vaihtoehtoja ja että Stalin teki miljoonien kuolemaan johtaneet puhdistuspäätöksensä Neuvostoliiton edun vuoksi.
Nykyinen venäläinen historian tulkinta ei siis lähesty historiaa objektiivisesta vaan täysin subjektiivisesta näkökulmasta. Tällöin ei ole tärkeintä se, mitä on oikeasti tapahtunut. Oleellisinta on se, miten nykyinen historian tulkinta auttaa Venäjää sen suuruuden tavoittelussa. Historiaa taivutellaan sen takia nykypolitiikan työvälineeksi. Tällöin pyritään tuomaan esille vain mahdollisimman positiivisia asioita ja ikävistä seikoista vaietaan tai ne selitetään uskomattomalla verbaaliakrobatialla hyviksi asioiksi.
Kun venäläiset suhtautuvat historiaansa vain yhden totuuden kautta, ei ole mikään ihme, että he kokevat läntisen kertomuksen siitä, mitä todella tapahtui, historian vääristelynä. Tosi asiassa Venäjä itse väärentää historiaa.
Kaiken surkeuden huippu on kuitenkin se, että Venäjän duumassa on valmisteilla laki, joka hyväksytyksi tullessaan kriminalisoisi eli tekisi rikokseksi kaikki Kremlin kannasta poikkeavat historian käsitykset. Sellainen laki olisi jo täysin absurdi.
Kun Neuvostoliiton pakkovallasta vapautuneet kansat haluavat tuoda esille historian totuutta myös Stalinin hirmuteoista ja Neuvostoliiton sortotoimista Itä-Euroopassa, Venäjällä sanotaan, että nämä kansat haluavat kirjoittaa historiaa uudelleen. Siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että historiassa vaietuista asioista on vihdoinkin voitava kertoa jo ääneen.
Jouko Piho
eläkkeellä oleva luokanopettaja
Loviisa
Ohjelma toi monipuolisesti esille erilaisia vastauksia tuohon kysymykseen. Jakolinja oli kuitenkin selvä. Venäläisten mielestä puna-armeija oli vapauttaja, koska se voitti natsi-Saksan ja toi natsien orjuuttamille kansoille vapauden. Ukrainalaisten ja virolaisten mielestä puna-armeija ja sen myötä Neuvostoliitto oli miehittäjä, koska venäläiset eivät lähteneet natseista saadun voiton jälkeen kotiinsa, vaan alkoivat pystyttää Itä-Eurooppaan kommunistista ja Neuvostoliitolle alamaista satelliittimaiden järjestelmää pakkokeinon ja sotilaallisia uhkauksia käyttäen.
Totuus on näiden kahden vastakkaisen näkemyksen yhdistelmä. Puna-armeija oli sekä vapauttaja että miehittäjä. Kaikki kunnia puna-armeijalle ja sen suuria uhreja vaatineelle sodalle natsi-Saksaa vastaan. Mutta historia ei lopu siihen, vaan valitettavasti sen jälkeen alkoi vuosikymmeniä kestänyt ideologinen pakkovalta ja ateistiseen kommunismiin sekä Neuvostoliiton ylivaltaan pakottaminen, vaikka Itä-Euroopan maiden kansat eivät sitä halunneet, mutta kommunismi jyrättiin väkivalloin ja valheellisin näennäisvaalein läpi.
Gorbatshovin aikaan alkoi muutos ja vihdoinkin vuonna 1989 Neuvostoliitto myönsi, että sen aikaisemmin kiistämä Molotov-Ribbentropin salainen asiakirja on kuin onkin ollut olemassa. Jeltsinin aikana sama linja jatkui. Jeltsin ei sallinut, että Stalinista puhutaan mitään hyvää, koska myös Jeltsinin sukulaisia oli kuollut Stalinin puhdistuksissa.
Putinin ja Medvedevin aikana tilanne on täysin muuttunut viimeisten parin vuoden aikana. Nyt Stalinia esitellään taas yleisesti ja koulukirjoissa hyvänä miehenä, jonka ansioita tuodaan esille ja jonka vainot kyllä myönnetään, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että Stalinilla ei ollut muita vaihtoehtoja ja että Stalin teki miljoonien kuolemaan johtaneet puhdistuspäätöksensä Neuvostoliiton edun vuoksi.
Nykyinen venäläinen historian tulkinta ei siis lähesty historiaa objektiivisesta vaan täysin subjektiivisesta näkökulmasta. Tällöin ei ole tärkeintä se, mitä on oikeasti tapahtunut. Oleellisinta on se, miten nykyinen historian tulkinta auttaa Venäjää sen suuruuden tavoittelussa. Historiaa taivutellaan sen takia nykypolitiikan työvälineeksi. Tällöin pyritään tuomaan esille vain mahdollisimman positiivisia asioita ja ikävistä seikoista vaietaan tai ne selitetään uskomattomalla verbaaliakrobatialla hyviksi asioiksi.
Kun venäläiset suhtautuvat historiaansa vain yhden totuuden kautta, ei ole mikään ihme, että he kokevat läntisen kertomuksen siitä, mitä todella tapahtui, historian vääristelynä. Tosi asiassa Venäjä itse väärentää historiaa.
Kaiken surkeuden huippu on kuitenkin se, että Venäjän duumassa on valmisteilla laki, joka hyväksytyksi tullessaan kriminalisoisi eli tekisi rikokseksi kaikki Kremlin kannasta poikkeavat historian käsitykset. Sellainen laki olisi jo täysin absurdi.
Kun Neuvostoliiton pakkovallasta vapautuneet kansat haluavat tuoda esille historian totuutta myös Stalinin hirmuteoista ja Neuvostoliiton sortotoimista Itä-Euroopassa, Venäjällä sanotaan, että nämä kansat haluavat kirjoittaa historiaa uudelleen. Siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että historiassa vaietuista asioista on vihdoinkin voitava kertoa jo ääneen.
Jouko Piho
eläkkeellä oleva luokanopettaja
Loviisa
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus Jouko, kiitos. Helppoa ja mukavaa olla sinunkin kanssasi joskus samaa mieltä ;)
Historiankirjoituksesta on tosiaan tullut politiikan apuväline Venäjän suhteissa entisiin neuvostotasavaltoihin. Kuten tuossa ohjelmassakin mainittiin niin nämä entiset neuvostotasavallat etsivät vielä identiteettiään eikä heille purematta kelpaa tähän uuteen kansalliseen historiankirjoitukseen se historiankäsitys mitä Venäjä yrittää tarjota. Ehkäpä joskus nämä näkemykset tapahtuneesta saattavat lähentyä, mutta siihen näyttää menevän vielä aikaa. Kuten ko. ohjelmastakin hyvin ilmeni, ajan itse kokeneetkin muistavat tapahtumat hieman eri valossa. Esim. Ukrainan neuvostoveteraanit eivät voineet käsittää, miksi valtio on palautellut entisten nationalististen kapinallisten kunniaa. Ehkäpä tämä vaatii vain ajan kulumista, jotta objektiivinen lähestymistapa historian tapahtumiin on sielläkin joskus mahdollinen. Nyt näitä asioita käsitellään vielä liikaa tunteella.
Moskovan hallinto kokee naapurimaiden historiantulkinnat tietysti itsellen uhaksi koska niiden tulkintojen pohjaltahan voisi olla mahdollista vaatia Venäjältä jotakin. Virolla ja Venäjällähän ei ole vielä täyttä yksimielisyyttä sen rajankaan paikasta.
Asia on isompi ja merkityksellisempi niissä maissa, jotka joutuivat tarkastelemaan historiaansa uudelleen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Niissä maissa kun oli siihen asti kirjoitettu ja luettu sitä historiaa mikä sopi Neuvostovaltion politiikkaan. Näissä maissa on pakosta tapahtunut pieni ja osin kivuliaskin herääminen siihen, ettei kaikki ollutkaan sitä mitä sen virallisesti väitettiin olevan. Tässä kannattaa huomata pieni ero Suomen suuntaan. Meille Venäjä ei voi väittää, että meillä kirjoitettaisiin mitään "uutta" historiaa, sillä meillä näitä kiisteltyjä asioita oli luettavissa historiankirjoista jo kauan ennen Neuvostoliiton kaatumistakin.
Valitettavasti Karjalan palautumiseen pelkkä historiankirjoitus ei vain riitä vaikka Venäjälle saataisiinkin tapahtuneesta Suomen kanssa yhtäläinen kuvaus oppikirjoihin. Aito tarve Karjalan palautukselle on löydyttävä konkreettisemmista asioista, eikä aito valtioiden rajoja siirtävä tarve tule pelkästä tunteesta.
Tämä yhden totuuden historia on meillä oikein tuttu. Vuodesta 1918 vuoteen 1944 meillä oli mitä ankarin yhden totuuden "Lahtarikenraali Mannerheimin ylistysoppi ja 100% vaikeneminen kansanmurhasta keskitysleireillämme!"
Hyvinhän se Piho, meilläkin meni ja menee osaksi vieläkin. Miksei sitten Venäjällä?
Toinen yhden totuuden jakso oli 1956 alkanut roisto-Kekkosen kausi. Ei voinut olla enää jälkeen 1960 kuin "Se ainut Kekkosen totuus" sisäpolitiikassa ja tulkinnoissa kriittisistä asioista. Sitä vielä lietsoi Kekkosen sylivauvapojat Väyrynen ja Kanerva kilpaa maailmalle alkaen 1973.
Nyt näissä korruptio- ja valhehallituksen kiemuroissa on vain taas yksi totuus. Se on, että ministerit ovat pyhiä ja vanhurskaita enkeleitä! Kansanedustajat heidän apostoleitaan ja kansa itse on saastainen ja paska!
Pitää paikkansa, että myös Suomessa on ollut yhden totuuden aikoja ja on osittain vieläkin taipumusta yhden totuuden kanonisoimiseen ja konsensukseen.
Toivottavasti tässä suhteessa Suomessa päästään avoimempaan keskusteluun ja rehellisempään asioiden käsittelyyn.
Mutta tässä ketjussa aiheena ei kuitenkaan ole Suomi vaan Venäjä. Onko edellisellä kirjoittajalla mitään sanottavaa ketjun varsinaisesta aiheesta?
Jouko Piho
Kuule Piho! lahtarikenraali Mannerheim, tsaarin Venäjä, Stalinin Neuvostoliitto menee niin paljon sisäkkäin, päällekkäin ja alikkain, että kyllä tämä perkele kestää oli aihesana mikä tahansa!
Palstan aihe on Karjalan palautus Venäjältä Suomelle. Kun tuot palstalle keskusteluun aiheeksi näkemyserot historiankirjoituksessa ja painotat ennenkaikkea siihen, miten mielestäsi Venäjällä ei olla rehellisiä historiankirjoituksessa ja ilmeisesti pyrit viittaamaan tällä asian kuuluvan jollakin tapaa palstan aiheeseen niin miten voit rajata tästä keskustelusta Suomea pois?
Meillä, siinä missä muuallakin historiaa on kirjoitettu "omaa kilpeä kiillottaen" ihan samaan tapaan kuin sitä tehdään Venäjälläkin, tosin ei niin jyrkällä poliittisella painoarvolla. Esimerkiksi jatkosodan jälkeen poliittinen lähihistoria kirjoitettiin puolustamaan sotasyyllisiä ja hyssyttelemään liittosuhdetta natsi-Saksaan, syntyi ajopuuteoriat ja koskiveneet ja vasta viimeisen 20 vuoden aikana näihinkin asioihin suhtautuminen on alkanut muuttua objektiivisemmaksi. Merkittävää, että yhteistoiminnan syvyydestä löydetään yhä koko ajan lisää uutta, niin syvälle näitä asioita on yritetty haudata. Keskustelussa sisällissodastakin syntyy yhä suurta tunteen paloa ja näkemyksillä tapahtuneesta on eroa.
Oli asia mikä tahansa, jos moralisoinnin ja arvostelun tielle lähtee niin on syytä katsoa ensin taakseen sitä minkä edessä itse seisoo.