En ole päässyt yli äitini kuolemasta. Äitini sai äkillisen sydänkohtauksen. Koska elvytys kesti niin kauan (lähes puoli tuntia), aivot olivat liian kauan täysin hapettomassa tilassa ja äitini jäi tajuttomaksi. Ensin oli koomassa, sitten vihannestilassa. Kun oli ollut vähän yli kuukauden vihanneksena, lääkärit pyysivät tekemään päätöksen. Äiti siirretään joko vanhainkodin kuolevien osastolle makaamaan vihanneksena tai hänen ruokaputki irrotetaan ja annetaan ns nääntyä. Valitsimme ruokaputken poiston...
Sitä nimenomaan ja vain ja ainoastaan suosittelivat lääkärit, neurologi, geriatri ym.
Äiti ei siis pystynyt tekemään mitään eikä tiedostanut mitään. Aivoissa ei toiminut mikään muu paitsi aivorunko. Muuten oli tuhoutuneet. Eli makasi vaipoissa, silmät kyllä usein auki, mutta katsoi "jonnekin", ei silmiin. Piti korahtelua ja kammottavaa eläimellistä ääntelyä, suorastaan murinaa. Ei reagoinut yhtään mihinkään...
Häiritsee se, että äiti sitten joutui tähän nälkään ja janoon kuolemaan. Kesti viisi päivää ennenkuin hän kuoli... Itse lopullinen kuolema tuli helposti, alkoi yhtäkkiä hengittämään nopeaan tahtiin ja sitten vain ns veti viimeisen hengenvedon... Aluksi piti ties mitä kammottavaa ääntä, se oli järkyttävää...
Silmät aina lähes koko ajan auki...
Taukoamatta 24 h oli joku meistä sukulaisista hänen vierellään, koko tuon 5 vrk.
Kaikki tämä oli kuitenkin niin kauheaa, ettei siitä meinaa päästä yli. Lisäksi, näin äidin kuolleena muutama tunti kuoleman jälkeen. Hän oli jotenkin keltainen ja kuorimainen silloinkin. Mietin aina sitäkin, olisiko pitänyt vielä katsoa äitiä ennen hautajaisia. Hänet olisi voinut nähdä, mutta kuolemasta oli jo kulunut 3 vkoa, joten en enää katsonut...
Onko joku teistä katsonut ruumista 3-4 vkoa kuoleman jälkeen? Ja katsonut samaa ruumista esim pari tuntia kuoleman jälkeen? Onko ero huomattava?
Tämäkin kiusaa minua, jos olisi ollut parempi vielä katsoa äitiä ennen hautaa laittamista? Ja se, oliko teko oikein, oliko oikein tehdä näin, olisiko pitänyt vain laittaa ns kuolevien osastolle..?
Sitä nimenomaan ja vain ja ainoastaan suosittelivat lääkärit, neurologi, geriatri ym.
Äiti ei siis pystynyt tekemään mitään eikä tiedostanut mitään. Aivoissa ei toiminut mikään muu paitsi aivorunko. Muuten oli tuhoutuneet. Eli makasi vaipoissa, silmät kyllä usein auki, mutta katsoi "jonnekin", ei silmiin. Piti korahtelua ja kammottavaa eläimellistä ääntelyä, suorastaan murinaa. Ei reagoinut yhtään mihinkään...
Häiritsee se, että äiti sitten joutui tähän nälkään ja janoon kuolemaan. Kesti viisi päivää ennenkuin hän kuoli... Itse lopullinen kuolema tuli helposti, alkoi yhtäkkiä hengittämään nopeaan tahtiin ja sitten vain ns veti viimeisen hengenvedon... Aluksi piti ties mitä kammottavaa ääntä, se oli järkyttävää...
Silmät aina lähes koko ajan auki...
Taukoamatta 24 h oli joku meistä sukulaisista hänen vierellään, koko tuon 5 vrk.
Kaikki tämä oli kuitenkin niin kauheaa, ettei siitä meinaa päästä yli. Lisäksi, näin äidin kuolleena muutama tunti kuoleman jälkeen. Hän oli jotenkin keltainen ja kuorimainen silloinkin. Mietin aina sitäkin, olisiko pitänyt vielä katsoa äitiä ennen hautajaisia. Hänet olisi voinut nähdä, mutta kuolemasta oli jo kulunut 3 vkoa, joten en enää katsonut...
Onko joku teistä katsonut ruumista 3-4 vkoa kuoleman jälkeen? Ja katsonut samaa ruumista esim pari tuntia kuoleman jälkeen? Onko ero huomattava?
Tämäkin kiusaa minua, jos olisi ollut parempi vielä katsoa äitiä ennen hautaa laittamista? Ja se, oliko teko oikein, oliko oikein tehdä näin, olisiko pitänyt vain laittaa ns kuolevien osastolle..?
Vastaukset 12
Vanhimmat
oli ihan hyvä, että et katsonut enää äitiäsi usean viikon jälkee kuolemasta. Ihminen alkaa hajota heti elintoimintojen lakattua ja siten muuttuu paljonkin lyhyen ajan sisään saati että viikkojen jälkeen. Kun isäni kuoli, hänet haudattiin vasta 3 viikkoa kuoleman jälkeen ja osa halusi katsoa ennen hautausta. Se kadutti katsojia sillä isä oli muuttunut paljon, vaikka oli jääkylmä talvi.
Olisin tehnyt täysin saman ratkaisun sijassanne jos minun läheisestä olisi ollut kyse. Kun jäljellä on vaan "kuori" ja aivotoiminta on kuollut, niin ei sellaisessa elämisessä ole mielekkyyttä.
Äitisi pääsi lepoon ja rauhaan ja olisi ollut tuskallista teille omaisille käydä vuosia katsomassa riutuvaa äitiänne joka ei tiedä maailmasta mitään. Elämä jatkuu teissä ja niin äitisi olisi itsekin toivonut:)
Huh miten ihana kirjoitus, kiitos kaunis Sinulle! Minulle tuli ihan itku...
Jotenkin se auttaa, vaikka en esim. Sinua tunne, että olet silti sitä mieltä, että sekä se, etten katsonut äitiäni hautajaisissa, ei ollut ns väärin, tai se, että emme laittaneet äitiä makaamaan kuolevien osastolle...
On tämä silti ollut niin USKOMATTOMAN vaikeaa.... Pahinta oli silti viime kevät, asia vainosi minua jatkuvasti.
Nyt on noin vuosi kulunut. Mutta ei tästä ole vieläkään päässyt yli.
minua aika pahasti... en tiennyt että omaiset voidaan panna tekemään näin vaikeita ratkaisuja... molemmat aivan yhtä kauheita.
Mielestäni teitte sen ainoan oikean, että rakkaudella saatoitte äitinne rajan yli. (Itse uskon kuoleman jälkeiseen elämään.) Älä ainakaan syyllistä itseäsi mistään, teit kaiken minkä voit ja se riittää!
Toivon sydämestäni, että pääset vaikean ajan yli.
Enpä minäkään ennen tätä ymmärtänyt, että näitä ratkaisuja sitten omaiset pistetään tekemään.
Oli se kauheaa, en voi mitään muuta sanoa. Ja jos olisi äiti ollut edes ns täysin koomassa, tarkoitan silmät kiinni ilman ääntelyä jne! Mutta ei, kun vihannestilassa ihminen nimenomaan on silmät auki, korahtelee, murisee, ääntelee, kiristelee kasvojaan. IHAN HIRVEÄTÄ! Äiti näytti oikeasti kuin eläimeltä, siinä makaessaan. Tai sellaiselta alkuihmiseltä. Mikään kohta silti ei liiku, eli vaikka miten painaisi kättä tms, ei mitään vastausta. Jos vaikka nipistät kovaa jostain, ei mitäään reagointia. Sitten kuitenkin välillä aina piti sitä murinaa ja örinää... ja sai sellaisia epileptisiä kohtauksia, johtuen aivovauriosta, että alkoi koko ruumis täysillä tärisemään. Sitä ei voi kuvailla, miltä tuntuu omainen, joka juuri aiemmin meni kovaa kyytiä, hymy huulilla ja iloisena, nähdä tässä tilassa, aivan yhtäkkiä! Se näky on säälittävä, nöyryyttävä... hirvittävä...
Kokoajan katetri, ei voi muuten pissata, koko ajan nenämahaletku, koko ajan kurkusta keskeltä tehty reikä, josta imetään limaa. Äiti ei niellyt, joten muuten tukehtuisi omaan limaan...
Silmät eivät ns räpsyneet, joten piti taukoamatta laittaa silmätippoja, etteivät silmät "kuivu kokoon".
Sitten kun menet kasvojen eteen ja yrität puhua ja pyydät reagoimaan, näet vain tyhjät kuolleet silmät, pelottavat, jotka katsovat, ei sinuun, vaan ns kaukaisuuteen.... Kasvot muutenkin olivat tosi pelottavan näköiset. Täyttä varmuutta ei voi olla, onko silti jotain kipuja, joten äiti sai tosi paljon kipupiikkejä, morfiinia ym....
Kiitos kuitenkin kaikille teille jotka myötäelätte....
merkillistä sekin, että monet kerrat taas omaiset ovat järkyttyneet siitä, että heiltä ei kysytä mitään, vaan lääkäri päättää yksin miten potilas hoidetaan ja tekee päätöksen olla elvyttämättä jne..?
Mielestäni juuri tuollaisessa tulee kysyä omaisten tahto ja mielipide ja tiedän monia tapauksia joissa on kysytty. Sama jos potilas on aivokuolleena hengityskoneessa, sydän pelaa, aivot ei toivu koskaan. Lääkäri kysyy omaisilta irroitetaanko hengityskone ja usein omainen on läsnä kun laite irroitetaan.
Jokainen voi miettiä miten haluaa omalla kohdallaan toimittavan jos päätyy aivokuolleena ja ns elävänä ruumiina sairaalan sänkyyn. Sen kuvitelman kun osaa omalle kohdalleen luoda, niin tietää miten on oikein toimia lähiomaisen kohdalla, jos tämä ei tiedä tästä maailmasta mitään. En halua maata "vihanneksena" jopa vuosikausia, joten jätän jälkipolville sopivaan paikkaan kirjeen jossa on ohjeet.
Ei se silti ole oikein omaisia kohtaan että he päättävät kuoleeko vai eikö. Vaikka omalla tavallaan olisi jo kuollut. HOITOTESTAMENTTI, peräänkuulutan sitä! Jokainen meistä voi sen tehdä. Valmiita kaavakkeita on netissä. Se kannattaa antaa ainakin "omaan" sairaalaan, terveyskeskukseen, omalle lääkärille jne.
Lisäksi hyvään paikkaan kotona ja siitä kannattaa kertoa muille, jotta osaavat sitä tarpeen tullen etsiä. Kun tämä testamentti on, ei ole ongelmaa, koska silloin olet itse eläessäsi ilmaissut tahtosi, eli automaattisesti letkut irroitetaan, eikä edes aloiteta pakkosyöttöä ym. Luulisin että jokainen, siis voi sanoa että 100% meistä haluaa mielummin kuolla, kuin elää vegetatiivisessa tilassa sängyn pohjalla tuskallisen nenämahaletkun, kurkkuun tehdyn viillon, vaippojen ym kanssa! Ei siitä järkyttävämpää "elämää" ole edes olemassa.
on hyvä ja saisi olla kaikille pakollinen. Mutta hoitotestamentti on vielä tosi harvinainen ja toistaiseksi lääkärit joutuvat kysymään omaisten mielipidettä. Sekin parempi kuin se, ettei kysytä. Tietääkseni hoitotyön yksi perusta yhteistyö potilaan omaisten kanssa silloin kun potilas ei itse voi päättää asioistaan.
Tärkeää on myös käyttäytyä potilaan vieressä aivan kuin hän kaiken tiedostaisi.
Isäni kuoli keväällä . Hän oli viime vuorokaudet vaipuneena syvään tajuttomuuteen.
Lääkäri sanoi että hän saattaa hyvinkin kuulla ja tiedostaa läsnäolijat , vaikka ei mitenkään reagoinut.
Jutustelin kuolinvuoteensa ääressä ja pidin kädestä , jopa aamusta iltaan. Touhusin ja juttelin aivankuin hän kuulisi kaiken ja tätä kesti monta vuorokautta. Varmaa oli vain ,että hän ei koskaan toipuisi . Sitkeä mies ei halunnut antaa periksi , tai sitten kannustukseni elämään antoi voimia taistella,näin haluan asian uskoa.
Meinaan taivaassa kysyä huomasiko läsnäoloni vierellään.
kiitos kirjoituksestasi ja voimia sinulle.
Äitini sai aivoinfarktin vuosi sitten. Se vei häneltä puhekyvyn täydellisesti ja oikea puoli halvaantui, Hän kuitenkin tunnisti meidät läheiset selkeästi ja pystyi silmiensä ja toisen kätensä avulla kertomaan niin paljon, ainoastaan varsinaista puhetta ei tullut. Tuntui hurjalta kun heti terveyskeskukseen siirrettäessä sieltä soitettiin ja tivattiin hoitolinjausta. Enhän oikein ensin edes ymmärtänyt koko sanaa.
Hän ei pystynyt nielemään, eikä syöttämistä kai montaa kertaa edes yritetty. Pitkään tiputettiin pelkkää keittosuolaa, ennen kuin me omaiset aloimme kysellä, etteikö enää ole tarkoitus antaa ravintoa. Muutama kuukausi meni ja kävin melkein päivittäin äidin seurana. Välillä hän pelkästään nukkui ja saikin nukkua rauhassa kun hoitajia ei huoneessa juuri näkynyt.
Kuolinvuoteen ääressä olin melkein viikon yötä päivää. Vaikka äiti lääkärin mukaan oli syvässä tajuttomuustilassa olen aivan vakuuttunut siitä, että hän välillä tiedosti lähes kaiken. Hän katseli ikkunasta ulos kun menin huoneeseen ja sitten suoraan silmiin kun olin lähellä. Oli minusta todella tylyä lääkäriltä puhua äidistä samassa huoneessa, että ei kuolemaan ole kuin kaksi päivää maksimissaan; tiedosti asianosainen sitten tai ei. Varsinkin kun ei tällaista arviota edes kukaan kysynyt. Sitkeä oli äitinikin, kuin kiusallaankin hän eli tästä vielä yli neljä vuorokautta.
Ikävä on vieläkin. Helpottaa kun lukee täällä muiden kirjoituksia.
Hyvä, että omaisilta edes jotain kysytään, mutta ehkä oikea hetki ei ole heti ensimmäisessä lauseessa kun ensimmäistä kertaa puhutaan.
Olen nähnyt nuo epileptisen oloiset tärinät ja kasvolihasten nykimiset ja korinan, kun limaa meni keuhkoihin jota välillä imettiin pois. Siinä vaiheessa oli jo munuaiset ja maksa sanoneet toimintansa irti. Kyllähän ne mielessä pyörii. Kuitenkin lääkärit sanoi minullekkin, että viimeiseksi menee kuulo, joten juttelin ja pidin kädestä kiinni loppuun asti.
Loppujen lopuksi kun ajattelee, niin oli hyvä että olin siellä. Loppu oli ihan rauhallinen hengityskatkoksia, hengityksen pysähtyminen ja sydämmen pysähtyminen.
Kultani isä puhui minut ympäri kun olisin halunnut nähdä kultani ennen hautajaisia vielä. Sanoi, että se on parempi, että muistat kullan sellaisena kun hän oli.
Kummisetäni osasi kertoa morfiinista sen verran, että kaikki kivut katoaa ja kaikki näyttää kauniilta, kun hän on saanut sitä. Sitä samaa kultani sai.
Rukoilen sinulle voimia vaikealle koettelemukselle... Oli varmasti todella rankkaa nähdä rakas sellaisessa tilassa, mutta enään hänen ei tarvitse kärsiä. Te rakkaat teitte hänen olostaan siedettävän, olitte hänen vierellään. Vaikka hän ei sanaa saanut suustaan tai näytettyä pientäkään elettä, hän aisti läsnäolonne. Sen rakkauden joka huokui teistä kaikista. Ei tarvitse kuin vain olla, se on rakkautta. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitsisi kärsiä noin. Tekikö lääkärit kaikkensa, jotta hänen olonsa olisi mahdollisimman hyvä?
Teit oikean päätöksen vainajan katsomisesta, pitää tehdä kuten sydän sanoo. Äitisi ei olisi näyttänyt enää samalta kuin eläessään, viimeinen kuva rakkaasta äidistäsi ei olisi välttämättä ollut kaunis. Kaunis, jota haluaa vaalia lopun elämänsä ja muistella häntä sellaisena.
Voimia ja siunausta elämääsi. Suru vie aikansa, mutta lopulta surun varjo väistyy elämästä. Äiti sydämmessäsi antaa sinulle voimaa jatkaa. Sait häntä rakastaa, se on arvokkain lahja päällä maan.