tramal1000mg viinapullo=kuolema ? ????????helvetti kun ei jaksa!
itsemurha
KMAL
25720
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
päätöksiä! Raskaimmankin ajan jälkeen aina helpottaa. Rukoilen puolestasi!
haudoin tuollaisia ajatuksia, mutta paljosta hyvästä olisin vaille jäänyt jos olisin ne toteuttanut. Tsemppiä, kyllä se vielä siitä!
juuri noin lääkkeitä ja viinaa jos ei olis juonu olis vieläkin hengissä viina saa sekoamaan ei itsesuojeluvaistoa takaisin et sitten elämään pääse sitä ei moni muista viinahöyryissä.
paha olo, niin pitää hakeutua lähimpään päivystykseen ja vaatia pääsyä akuutti psykiatriseen hoitoon. Siellä asiat alakvat sujua ja saa levätä ja saa olla rauhassa vaikka ulosottomiehiltä ja kaikilta ketä ei halua nähdä. Akuuttipsyks. kriisiosasto ei saa kertoa kenellekään ketä on sisällä. Sinne vaan ja pitää vaatia ja osoittaa että itsetuhoinen ja usein uhka muillekin joten sisäänpääsy varmaa. Pitäsi olla ja olen kuullut että moni menee lataamaan akkujaan ja saamaan voimia jatkaa elämää. Tsemiä!
ei sieltä pääse ikinä pois, pistetään piikki pyllyyn, et senjälkeen on helppo roudata osastolle;kaikki itsemääräämis oikeudet viedään, pumpataan täyteen lääkkeitä.
Ett tiedä mistä puhut.
Vaivaako sinua joku sairaus vai mikä? Oletko työelämässä? Itse sairastuin 06 menettyäni terveyden, jota
en koskaan enää takaisin saa. Mitäs sen jälkeen jos olet kuollut? Onko asiat muka paremmin?
Jos sinulla on ongelmia, hae apua siihen. Siinä ei ole mitään hävettävää.
Tiedän miltä tuntuu. Olen jäänyt totaalisen yksin. Vuosi sitten rakkain ihminen lähti täältä tyhjentämällä lääkekaapin. Itse jätin hänet yksin silloin, kun hän olisi eniten minua tarvinnut. Oma olo on sellainen, että painelen perässä, vielä kun olen sen verran toimintakykyinen, että pystyn sen tekemään.Asun talossa, jossa naapuri häiriköi minua. Valitettu on, mutta ei mitään apua. Haluaisin vain asunnon, missä saisin olla rauhassa. Eilen kävin mielenterveyden ammattilaisella. Yhtä tyhjän kanssa. Jutut eivät kohtaa, eikä akka näe kuinka hajalla olen. Yöt ovat ainoa helpotus, kun voi hetken nukkua ja päästä täältä pois ympäröivästä todellisuudesta.
Heti aamulla herätessä ahdistava kipu. Rintaa puristaa.
Tässä ikävässä, surussa ja itsesyytöksissä ei tarvittaisi kyllä yhtäkään vähäpäistä naapuria. Viinan kanssa olisi helppo paeta todellisuutta, mutta en halua alkoholistiksi.
Pelottaa, että jotain tapahtuu. En ole ollut näin hajalla ikinä. Käsittämätöntä, että minulla on hoitokontakti, mutta siellä ei nähdä miten rikki olen. Kunnalta olen pyytänyt kohta vuoden rauhallista asuntoa. Kukaan ei välitä minusta, miksi minäkään enää välitän kenestäkään.
Miksi kukaan ei auta!!! Entiselle vaimolle olen sanonut, että lähden... Ei välitä. Kai toivoo sitä.
terveysasemallesi ja sano että olen itsetuhoinen jos ei kukaan muu auta.
Tämä on nyt vaikea paikka kun naapurikin on ärsyttävä. Se on hänen häpeänsä.
Huonoa tuuria.
Yritä nyt vain hetki kerrallaan ja kerro hoitokontaktillesi että ehkä tarvitsisit lääkitystä.
Moni muukin selviää kun saa apua. Yritä kestää! Tsemppiä.
Mitä hyötyä siitä kun lääkkeillä hoidetaan oireita jos syille ei voida mitään.
Itse olen pohtinut tätä "itsemurha" asiaa hyvin vakavasti, että onko mitään mikä katsotaan niin sanotusti luonnolliseksi kuolemaksi.
Olen lueskellut keuhkokuumeesta kun sehän tappaa ainakin huonokuntoisia vanhuksia, mitenkähän on toimiikohan huono-osaisten keski-ikäisten miesten kohdalla resepti hoitamaton keuhkokuume ja nesteytyksen lopetus.
Eikä ne ammattilaiset ole mitään selvännäkijöitä. Oletko suoraan sanonut että mietit itsemurhaa ja kertonut naapurista? Oikeaa hoitoa saadakseen pitää osata vaatia, vaikkei sitä masentuneena jaksakaan tehdä - aika ristiriitainen tilanne.
Sinuna pyytäisin terapeuttisi kautta lääkärin todistuksen siitä miten tärkeää sinun olisi saada rauhallisempi asunto ja menisin sen kanssa kunnan virkalijaa tapaamaan henkilökohtaisesti. Toivottavasti voimasi siihen riittävät. Tiedän itsellänikin on hoitamatta monia asioita, mutta olen yrittänyt priorisoida, että ihan ne kaikkein välttämättömimmät teen.
Menetin laspeni vuosi sitten itsemurhan kautta ja olen itsekin masennusken takia kuntoutustuella , ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu ja toivon sulle voimia elää oman surusi läpi. Vuoden jälkeen on pahin tuska alkanut helpottamaan, mutten silti usko enää työelämään selviäväni. Senkin kanssa pitää opetella elämään.
Olen edelleen täällä, ja vähän on mieliala kohonnut. Pelottaa sekin jos sanoo rehellisesti mitä päässä liikkuu. Sattuu niin railakas lääkäri kohdalle, että laittaa vielä vasten omaa tahtoa hoitoon.
Totta tuo, että kemiat eivät kohtaa näiden ammattilaisten kanssa aina. On melkoista tuuria, jos sattuu löytämään sellaisen hyvän kuuntelijan.
Tämä läheisen (tuoreen vaimon) menettäminen oli hirveä asia. Mitättömän riidan jälkeen jätin hänet yksin, kun hän olisi eniten tarvinnut tukea.
Seuraavana päivänä poliisi ilmoitti puhelimella mitä oli tapahtunut. Minulle, joka olin yksin asian kanssa. Eikö tällaiset asiat pitäisi käydä henkilökohtaisesti kertomassa? Näkisi missä kunnossa tuore leski on. Minä menin shokkiin ja pystyin juttelemaan puhelimessa asiallisesti. Juttelin asiasta yhden poliisin kanssa, joka oli sitä mieltä, että käytännössä virkavirhe tuollainen puhelinilmoitus. Tiesi vielä, että olen aivan yksin.
Poliisi käski pysymään kunnossa ja ottamaan vainajan vanhempiin yhteyttä, että viralliset asiat saadaan hoidettua. Vähän ajan kuluttua alkoi iskeä järkytys. Ymmärsin soittaa lapselleni, joka vielä yöllä vei minut päivystykseen sairaalaan. Siellä sain jutella henkilön kanssa, jolla oli aikaa kuunnella. Onneksi on nuo lapset, jotka kuitenkin välittävät. Heidän vuokseen täällä vielä roikunkin.
Johonkin sururyhmään olisi ollut hyvä päästä, missä kohtaisi saman kokeneita. Ei kai se ole myöhäistä vieläkään.
Vaikka ei vieläkään naurata yritän jaksaa. Lämmitti asialliset vastaukset.
Voimia Sinulle lapsesi menettänyt. Muutama vuosi sitten menetin minäkin, sairauden hoidon yhteydessä.
että sururyhmään mennään n. 1 vuosi kuolemantapauksesta. Elikkä ehdit vielä hyvin mukaan ja voin kertoa että kannattaa. Vertaistuki on joskus ammattilaisia tärkeämpää.
Anna surusi tulla ulos! Mene metsään ja huuda niin paljon kuin jaksat... itke, puhu, kirjoita.. Keksi keinoja joilla olosi helpottaa. MUISTA NYT ON RASKAINTA JA AJANOLOON VÄHÄN HELPOTTAA!
Poliisit ovat toimineet törkeän epäammatillisesti ja siitä voisit käydä puhumassa. Myös tuo ehdotettu lekurinlausunto rauhallisemman asunnon saamiseksi on hyvä neuvo. Tartu toimeen vaikka lastesi avulla. Jokaisella on oltava kotirauha!
Älä tee itsellesi mitään pahaa. Lapsesi eivät pääsisi siitä koskaan yli ja Sinulle voi olla varattuna vaikka mitä hyvää, kun raskain aika alkaa helpottaa.
Uskon, että saisit sururyhmästä vaikka hyvän kaverin. ÄLÄ LUOVUTA - LUPAA MULLE? Anne
Ihmettelin, kun minulle ei ole sellaista tarjottu. Kävin kyllä seurakunnan diakonin kanssa puhumassa, mutta alkoi mennä likaa raamatun ja uskon asioiden mukaan.
Tämäkin tuki mitä olen saanut tällä palstalla on auttanut. Kannatti tulla vielä kurkkaamaan, ennen nukkumaan menoa.
Tunteet ovat vaihdelleet vuoden aikana. Välillä olen vihainen rakkaalleni, että teki mitä teki. Sitten olen vihainen itselleni, koska ymmärrän, kuinka paha hänen oli olla. Ja kaipaan mielettömän paljon yhteisiä hyviä hetkiämme. Luulen, etten koskaan sellaista ihmistä saa enää kohdata.
Avioliittoni lasteni äidin kanssa hajosi tämän poismenneen vuoksi ja jäimme sukuni hylkäämiksi.
Ei haitannut kun meillä oli toisemme.
Kaikki piti vain päättyä ennen kuin kunnolla ehti alkaakaan. Sekin on kurjaa, kun en pysty puhumaan sisaruksilleni, miten hyvä meidän oli olla. Tuntuu, että kukaan ei käsitä.
Yritän löytää sururyhmän.
Jos minä sitten lupaan Sinulle. En ole koskaan ollut mikään luovuttaja, siksi tämän viikon alun fiilikset tuntuivatkin niin pelottavilta. Oli tunne, että vahvankin voimat loppuvat. Ja alan olla lähellä jotain psykoosia. Hyvää yötä, Anne:)
Elämä voittaa hiljalleen. Olen kuullut sanonnan, että surusta lähtee ensin viljanjyvän kokoinen muru ja sitten pienen kiven... Näin se murenemalla ei satu enää joka päivä yhtä paljon. Rakas ihminen pysyy mielessäsi, mutta vähin erin jaksaa elää menetyksen kanssa.
Soita päivystyksestä apua, jos pelkäät mielenterveytesi puolesta. Nykyään kaikkia sairauksia tai pelkoa osataan kohdata oikein.
Oman seurakuntasi virastosta saat tietää, milloin alkaa seuraava sururyhmä. Sinne sitten mukaan. Niissä ryhmissä ei mennä Raamattua selailemaan vaan TODELLA kohtaamaan suru ja työstämään se läpi. Kaipaus säilyy mutta ystäväsi ratkaisu oli hänen puhumattomien asioittensa summa, ei kenenkään syy.
Silti on aivan normaalia, että surutyöhön kuuluu kaikki tunteet! Ne vaihtelevat syytöksistä vihaan, suruun, pelkoon, syyllisyyteen ja taas suruun. Vähitellen tunteet asettuvat kohdilleen.
Kun menetin läheiseni - huusin jopa "miksi jätit minut tänne yksin kärsimään", vaikka oli sairauden aiheuttama kuolema.
Huutaminen oli minun paras apuni tuon sururyhmän lisäksi.
Välillä on pelko sekaisin menosta ja sekin kuuluu suruun. On tosi hyvä, että olet saanut lohtua kirjoittamalla tälle palstalle. Toisiamme vartenhan me tätä elämää elämme.
Kun minä en jaksanut toiset auttoivat silloin.
Kiva, mitä lupasit - jaksamista ja joskus vain minuutti kerrallaan! Anne
yksityiseltä, saisit sellaisen asunnon kuin haluat. Terapeuttia on mahdollisuus vaihtaa. Saatko siihen muuten KELA-korvauksen?
luin tekstisi ja vaikka se oli niin lohduton, se lohdutti minua. Olen itse horjunut tunteideni kanssa ja miettinyt, teinkö vääriä ratkaisuja. Nyt elämäni suuri rakkaus on poissa, eikä päätöksiä enää tarvitse tehdä, ei tulla suvun hylkäämäksi, mutta suvulta ei myöskään tule tukea, kun en voi kertoa surustani. Olen itse ohjausalan ammattilainen, mutta oma pää ei riitä käsittelemään asiaa. Ulkopuolista apua sain paikallisesta mielenterveysyhdistyksestä, käyn siellä puhumassa "tytölle", joka osaa esittää oikeita kysymyksiä ja auttaa jäsentämään asioita.
Olen kiitollinen siitä onnesta, jonka sain osakseni. Olisin halunnut enemmän, mutta toisaalta tässä iässä (50) olen oppinut, että onni syntyy pienestä asioista, yhteisistä hetkistä, niitä suurempaa onnea ei ole. Otin sen, mikä oli mahdollista.
Tuntuu surulliselta ja toisaalta itsekkäältä (kuolleen rakastetun kannalta) ajatella, että en enää saa kokea samaa. Toisaalta, en ehkä enää uskaltaisi - rakastuminen vie aina jonnekin tuntemattomaan, joka pakottaa myös kohtaamaan itsensä ja luopumaan tutusta ja turvallisesta.
Ajattelen, että tämä on kilometripylväs elämässäni. Olen uuden äärellä; vaikka kaikki on tuttua ja elettyä, joudun hakemaan onnea uusista asioista. Luovun rakkaudesta ja rakastumisesta, mutta toivon saavani jotain uutta tilalle. Kuuluu kai naisen elämään tässä iässä joka tapauksessa.
Rakastettuani kannan sydämessäni ja hän antaa minulle voimaa uskaltaa olla oma itseni, tehdä asioita, jotka ovat odottaneet aikaa "sitten joskus" - elämä on tässä ja nyt, ei eilisessä tai huomisessa, se on siis elettävä nyt.
Tämä kirjoittaminen auttaa, padot aukeavat. Ikävä on kova, nytkin tulevat kyyneleet taas silmiini, mutta tiedän, että rakas olisi sanonut "kyllä sinä pärjäät". Ja minä pärjään.
Voimia sinulle, älä kanna syyllisyyttä, asiat olisivat todennäköisesti tapahtuneet joka tapauksessa.
Olen ajatellut asunnon vuokraamista yksityiseltä. Hinnat alkavat olla täällä sillä tasolla, että sitten ei tarvitsisi juuri muuta kuukaudessa tehdäkään kuin maksaa vuokraa. En ole työelämässä, mutta eläke bruttona niin hyvä, että vuokra pitäisi kai olla 75 prosenttia eläkkeeni netosta, että KELA maksaisi asumistukea..
Terapeutti on kunnallinen, en maksa siitä mitään.
Jollakin tapaa olen alkuviikkoa lukuun ottamatta päässyt ylös hirveimmästä. Olin yli puoli vuotta aivan lamaantunut.
Nyt olen alkanut jo nähdä unia rakkaastani. Tuntuu niin pahalta käydä hänen haudallaankin. Ei omasta puolestani, minun on siellä hyvä olla. 'Ystävä' on lähellä. Joskus jopa juttelen hänelle. Kun varmistun, ettei kukaan ole lähellä kuulemassa.
Se tuntuu pahalta, että olen kai ainoa, joka siellä käy. En käsitä oikein miksi hänen sukunsa ei siellä ainakaan jälkiä jättäen käynneistään vieraile. Eivät pidä minuun enää yhteyttä. Varmaan ajattelevat, että tapahtunut oli minun syyni.
Tuota ovat sanoneet muutkin, että olisi tapahtunut joka tapauksessa. Voi olla tottakin. Hänellä oli niin paljon taakkaa ja epäonnea aiemmassa elämässään, että ei enää kestänyt pieniäkään arjen vastoinkäymisiä. On vain itsellä sellainen epäonnistunut olo. Tiesin jo aloittaessamme yhteiseloa, että hän tarvitsee paljon tukea. Luulin olevani tarpeeksi vahva, mutta en sitten ollut.
Hän oli minun suvussani 'paha', joka tuli ja rikkoi avioliittoni. Mikä ei ole totuus. Liittoni oli kuitenkin ollut kulissi pitkään. Olisi ollut ehkä pelastettavissa, mutta ei ajoissa lasten äidin kanssa huomattu.
Siksikin tekisi mieli joskus huutaa heille, siskolle ja veljelle,että ettekö käsitä! Minä ja me olimme onnellisia! Vaikka elimmekin hieman toisin, kuin viisikymppisten pitäisi.
Olen tuota itsemurhaakin ajatellut, mutta elämä on liian arvokas/lyhyt lahja, että ainakaan minä sen loppumista kykenisin, tai uskaltaisin nopeuttaa. En usko, että rakkaani tuolla pilvenreunalla (lapsellinen ajatus) hänkään sitä toivoo.
Minullekin tämä kirjoittaminen on hyvää terapiaa, vaikka tippa silmään tuleekin. No tulee se joka päivä muutenkin.
Joskus jos saan elää vanhaksi ja olen tolkuissani kerron lapsilleni mistä oli kysymys. Vielä en viitsi heitä kuormittaa kun molemmilla omat huolensa perheet perusteilla ja taloudellinen tilannekaan ei välttämättä suosi. Mahtava asia kuitenkin, että olen heille kaikesta toilailuistani huolimatta edelleen isä. Ilmeisen tärkeä ihminen olemassa.
Tämä päivä oli minulle huono, suru ja kaipaus aaltoilee, itku ja huuto lähellä. Silti yritän ajatella, että kaikella on jokin tarkoitus - en ole uskovainen ollenkaan, olen vain sitä mieltä, että asiat loksahtelevat paikoilleen pikkuhiljaa. Ehkä sinullakin, 50 . Sait uuden rakkauden, joka antoi voimaa jättää kulissiavioliitan. Toivottavasti saat voimaa myös sanoa sen ääneen. Ihmiset tuomitsevat niin helposti, kun eivät tunne asioita. Ehkä olet sen velkaa kuolleelle vaimollesi, kerro kaikille, että hän pelasti sinut. Miksi et kertoisi? Mitä enää voit menettää? - Lapsesi rakastavat sinua ja uskon, että ymmärtävät myös ratkaisusi, jos kerrot syyllistämättä exääsi. Ihmiset vain vieraantuvat toisistaan, ei sille voi mitään. Jokainen meistä on oikeutettu rakkauteen ja onneen edes hetkeksi.
APUA. sieltä mukaa saa,kourallisen lääkkeitä, reseptin, ne tilaa ambulanssin ja kärrää Niuvaniemeen suljetulle.
Katsellessani taakse päin mennyttä vuotta olenhan tästä mielen tai tunteiden vuoristoradasta huolimatta paremmassa kunnossa kuin vaikkapa puoli vuotta sitten.
Voimia on tullut ihan perus tekemiseen. Siivoamisen ja omasta itsestä huolehtimiseen.
Jännä juttu tuo, mitä kirjoitit:
>Sait uuden rakkauden, joka antoi voimaa jättää kulissiavioliiton. Toivottavasti saat voimaa myös sanoa sen ääneen.<
Monta kertaa oikein surussa rypiessäni sanoin kuolleelle rakkaalleni, että minun pitää jaksaa elää ja kertoa vielä 'maailmalle' miten ainutlaatuinen rakkautemme oli. Vähän selitellyt hänelle, miksi täällä sinnittelen enkä ole toistaiseksi tappanut itseäni.
Kun meillä oli noita sanontoja. Kuten "Kaveria ei jätetä", tai "Yhdessä pysytään pystyssä, tai yhdessä kaadutaan".
Kerron varmasti lapsilleni kun aika on. He ymmärtävät minua jo nyt, uskon. Meillä on muuten heidän äitinsä kanssa ihan terve avioero, että olemme puheväleissä. Ja autamme lapsia tarvittaessa tahoiltamme. Olihan minulla tietysti myös hänen kanssaan onnen aika ja paljon yhteisiä muistoja. Ei niitä noin vain unohdeta.
Tekisi kertoa myös noille omille sisaruksillekin. Toinen teki aika ikävän tempun, kun olin koettanut pitää rakkaani itsemurhan salassa, kerroin vain että sydän petti. Hän juorusi koko suvulle kaiken yksityiskohtia myöten. Lisäksi kertoi meidän yhteiselämästämme jotakin, jota olin hänelle luottamuksellisina asioina jutellut. Luultavasti pani omiaan vielä lisäksi.
Meillä kun on tämä sisarusten välinen kateus ollut aina kuvioissa. Minulle tuli tunne, että minua jopa kadehdittiin tuosta pienestä onnenmurusta, jonka sain elämääni kun vähän aikaa uskalsin elää. Vaikka se hieman boheemia olikin. Mutta hauskaa. Sääli vain että loppui kesken.
Tiedän miltä tuo tuntuu.. Itseltäni kuoli lapsi maaliskuussa ja toukokuussa mies tappoi itsensä kun ilmoitin hänelle että on parempi että emme enää jatka. Paha tunne kun viimeisessä puhelussa haistatin hänelle pitkät ja löin luurin korvaan. Kaksi päivää myöhemmin hänen siskonsa ottaa yhteyttä ja kertoo että mieheni on tehnyt itsemurhan. Väkisin tulee jokapäivä ajateltua että olisinko jotain voinut tehdä toisin..
50 , on selvää, että onnea kadehditaan ja ennen kaikkea sitä, että joku uskaltaa kuunnella sydäntään ja toimii sen mukaisesti. Suurin osa meistä pelkää elämää ja astumista tutusta tuntemattomaan.
Itse olen elänyt tähän asti sellaisen elämän, että voin todella sanoa eläneeni. Paheksijoita riittää, mutta ei enää haittaa minua. Tämä on minun elämäni. Olen katkaissut - tahtomatta - välini veljeni kanssa, kun vihdoinkin aloin puhua totta, siis mitä todella ajattelin, miten minä koin asiat. Se oli liikaa veljelleni, vaikka sanani asettelin mahdollisimman loukkaamattomasti. Mutta tarvitsenko veljeä, joka ei hyväksy minua minuna vaan vain omana mielikuvanaan?
Surun tehtävä on auttaa luopumaan, kasvattaa ihmisenä, auttaa eheytymään, tulemaan omaksi itseksemme. Vaikka sisällä on särö, kaipaus kantaa ja tekee lopulta vahvaksi. Silti en olisi halunnut tätä kokea.
Kaipaus voi jalostaa, mutta tekee niin pirun kipeää.
Sinulle on tapahtunut kauheita, etkä vielä varmaan kykene käsittelemään asioita.
Toivottavasti Sinulla on lähellä ihmisiä, jotka voivat tukea.
Nimimerkin mukaan olet nuori. Liian kamalaa.. liian nuorena.
Voimia Sinulle.
Tällainen elämää kauemmin nähnyt, ehkä kumminkin on valmiimpi kestämään paskan, jota elämä joillekin antaa. Minullekin antoi jo nuorena..
Yritä jaksaa.
Muuta en osaa sanoa.
Minäkin vielä entisessä turvallisessa suhteessa eläessäni yritin näyttää veljelleni.
Sanoa mitä oikeasti ajattelen. Ja lasteni äiti seisoopi silloin rinnallani.
Sitten kun minulle tuli ero veli jälleen iski takaisin.
Pisti välit täysin poikki minuun ja uuteen elämääni. Nyt sitten vuoden takaisen tragedian jälkeen hän on lähestynyt minua, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Minun pitäisi palata tavallaan kuin koiranpentu takaisin vanhaan malliin. Hypätä, kun hän viheltää. Oksettaa. Itse vähintään yhtä sekopää, kuin minäkin. Johtuen lapsuudenkodin kieroontuneesta ilmapiiristä. Ei vain itse julkisesti halua puhua, tai edes sisarusten kesken asioista. Menneet on menneitä, joita ei kannata muistella, on hänen mottonsa.
Hänellä on mainetta ja mammonaa, materiaa. Minulla ei juuri mitään. Mutta en tuosta materiasta ole ikinä perustanutkaan. Olisi edes ihmissuhteet perusperheeseen ja -sukuun kunnossa. Mutta ei ole eikä tule. Siitä taas sisko kiltti piti huolen.
Minulla ei tällä hetkellä ole oikeastaan kuin kolme läheistä ihmistä. Tyttö, poika, ja yllätys: heidän äitinsä. Vaikka heittikin minut maantielle, silti nykyään jollakin tapaa välittää ja kantaa huolta voinnistani.
Kaipa hänkin sisimmässään ymmärtää, ettei avioeromme syy olut ainoastaan minussa.
Nyt hän elää omassa elämässään vaihetta, että koettaa löytää samanlaisen onnen, jota minä sain melkein vuoden kokea.
Tässä ihan viimeisen vuorokaudenkin aikana on tapahtunut kaikenlaista. Sellaista, mitä en viitsi tänne kirjoitta, mutta minua on koeteltu.
Mutta taidan olla kuin tarujen feenikslintu, joka nousee aina tuhkasta.
Ja yllättävät vastoinkäymiset nostavat minussa vain esiin sisua, taistelijaa. Tulee fiilis, että et sinä elämä näin helpolla MINUSTA selviä.
Tiedän, että huomenna voi olla taas mieli pakkasella. Menen kuitenkin rakkaani haudalle. Kun me oltiin me. Ymmärtäköön maailma tai ei. Aivan sama.
Voimia Sinullekin.
Hei mies50 , hienoa että olet saanut täällä solmuisen kerän päätä auki. Läheisen itsemurhan jälkeen ne tunteet heittelevät pitkään, ja tärkeää onkin purkaa päätään niin moneen suuntaan kuin vain mahdollista ja itse kokee jaksavansa, ettei jää yksin.
Itse olen kokenut vertaistuen yhtenä suurena pelastajana, esim. Surunauhalla on vertaistukiryhmiä sekä oma nettipalsta jolla jakaa ajatuksiaan vertaisten kanssa tai vain käydä lukemassa toisten ajatuksia, kannattaa googlata Surunauha. Lisäksi Suomen mielenterveysseura järjestää kuntoutusta itsemurhan tehneiden läheisille.
En ole käynyt muissa sururyhmissä ollenkaan, koska niissä menetykset saattavat olla niin erilaisia että pelkäisin jääväni liian yksin omani kanssa. Käytyäni vertaisryhmissä olen huomannut, että vaikka eroavaisuuksiakin löytyy, on pohjalla silti niin paljon samaa että tulee aina kuulluksi sekä kohdatuksi, pääsee askel askeleelta eteenpäin. Eikä ryhmissä ole mitään rajoituksia sen suhteen, kuinka kauan menetyksestä on, osalla voi olla pitkäkin aika ja jos asia on aikanaan jäänyt käsittelemättä, se on tavallaan yhtä tuore kuin niillä joilla vähemmän aikaa.
Kirjoituksistasi tulee tunne, että sinussa todellakin on sitä sisäistä voimaa ja olet kuin se fenix-lintu. Ettet suostu enää kangistumaan vanhoihin kaavoihin, vaan haluat kasvaa niistä irti, tarkoitti se elämässä millaisia muutoksia hyvänsä. Ja niin kuin olet huomannut, tunteet ja olotilat seilaavat laidasta laitaan mutta kun sen tietää ettei aallonpohja kestä loputtomiin, sille voi antaa oman tilansa.