(Kirjoitin tämän Ateismi-palstalle.)
Hei, kerron teille viimeksi kuluneesta kahdesta vuodesta elämässäni. Ehkä pidätte tätä mielenkiintoisena, tai sitten vain ikään kuin mustaan aukkoon putoavan astronautin tarinana. Aloitetaan syksystä 2007 opiskelijasta, joka oli pettynyt siihen, miten vaikeaa maailmasta on löytää tosirakkautta. Aloitin lukemaan Susan Blackmoren kirjaa "Meemit - kulttuurigeenit", jossa kerrottiin miten kaikki tavat ja ideat leviävät ihmisten välillä matkimisen avulla ja miten uskonnot ovat mielen viruksia, jotka kaappaavat sen omiin tarkoituksiinsa. Mielenkiintoisia mekanismeja, mutta mietin, eikö ihminen oikeasti ole enemmän kuin kokoelma meemejä. Entä tunteet? Tunsin kuitenkin saaneeni immuniteetin mielen viruksia kuten uskontoja vastaan. Lukekaa eteenpäin ja päättäkää itse.
"Lyön vetoa, että pystyn lukemaan Raamatun kannesta kanteen." Aloin lukemaan: "hauskoja tarinoita, mutta räikeästi tieteenvastaisia". Säilytin tieteellisen maailmankuvani (joka minulla mielestäni on vieläkin), enkä kääntynyt uskoon. Tunsin kuitenkin, että jotakin siinä oli. Ateismini muuttui agnostisismiksi. Mietin, miten saisi sen hyvän tunteen ilman uskontoja. Ehkä voisin lukea muualta maailmasta vastaavaa kirjallisuutta saadakseni paremman yleiskuvan. Seuraavaksi luin itämaista uskontoa ja mystiikkaa: Nanak, Kabir, Bhagavad Gita, Tao te King. Tunsin entistä voimakkaammin, että jotakin tässä on tai ainakin oli näiden ihmisten eläessä. Tässä vaiheessa mieleni varoitti etenemästä holtittomasti ja uskomasta mihinkään tiettyyn meemiin.
Jokin ihana tunne kuitenkin veti minua takaisin. Mietin: "Entä jos sittenkin." En tiedä tapahtuiko se vähitellen vai yhdessä päivässä, ainakin muistan sen päivän, jolloin yhtäkkiä tunsin "Jumala on olemassa." Sydämeni tanssi ilosta. Hengitin todella syvään. Tässä vaiheessa varmaan mietitte, että "astronautti on ylittänyt tapahtumahorisontin", mutta pysykää mukana. En kuitenkaan kääntynyt mihinkään uskontoon vaan luin kaikkia "rusinat pullasta"-menetelmällä, sovittaen niitä tieteelliseen maailmankuvaan eli alkuräjähdys, evoluutio, suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka, joita pidän edelleen faktoina. Olin kuitenkin löytänyt ilon, josta en koskaan tahtoisi luopua. Mieli ja sydän, järki ja tunne eivät olleet ristiriidassa.
Vuodenvaihteessa 2007-2008 kuulin Prem Rawatin viestistä. Hän opettaa käytännön keinoa sisäisen rauhan löytämiseksi jokaisesta hengenvedosta. Käytännön keino, elävä opettaja, tahdoin tietää enemmän. Jos kerran "meemikirjan" kirjoittaja Susan Blackmore kiinnostui zen-buddhismista, niin miksen minä voisi kiinnostua tästä. Kuuntelin Rawatia puoli vuotta (ja kuuntelen edelleen), hän siteerasi mm. Kabiria, jonka runoja olin aikoinaan lukenut. Kesäkuussa 2008 vastaanotin hänen opettamansa (mietiskely)tekniikat. Elämä hymyili, sydämessäni tunsin, että tämä on se juttu.
Vähitellen kuitenkin epäilyn pilvet alkoivat kerääntyä. Kaikenlaiset ajatukset: mitä muut ajattelevat minusta, miten voin langeta tällaiseen, onko koko kulunut vuosi pelkkää mielen virusta. Tällaiset ajatukset sattuivat sydämeen. Jos minussa herännyt ilo on virus, se on kyllä kaikkein suloisin näkemäni, pikemminkin symbiootti, enkä ikinä päästä siitä irti. Voin koska tahansa, mutta en halua. Ilot ja surut tulivat ja menivät, tuli vuosi 2009. Valitsen sydämeni johdattamaan tietäni.
Hei, kerron teille viimeksi kuluneesta kahdesta vuodesta elämässäni. Ehkä pidätte tätä mielenkiintoisena, tai sitten vain ikään kuin mustaan aukkoon putoavan astronautin tarinana. Aloitetaan syksystä 2007 opiskelijasta, joka oli pettynyt siihen, miten vaikeaa maailmasta on löytää tosirakkautta. Aloitin lukemaan Susan Blackmoren kirjaa "Meemit - kulttuurigeenit", jossa kerrottiin miten kaikki tavat ja ideat leviävät ihmisten välillä matkimisen avulla ja miten uskonnot ovat mielen viruksia, jotka kaappaavat sen omiin tarkoituksiinsa. Mielenkiintoisia mekanismeja, mutta mietin, eikö ihminen oikeasti ole enemmän kuin kokoelma meemejä. Entä tunteet? Tunsin kuitenkin saaneeni immuniteetin mielen viruksia kuten uskontoja vastaan. Lukekaa eteenpäin ja päättäkää itse.
"Lyön vetoa, että pystyn lukemaan Raamatun kannesta kanteen." Aloin lukemaan: "hauskoja tarinoita, mutta räikeästi tieteenvastaisia". Säilytin tieteellisen maailmankuvani (joka minulla mielestäni on vieläkin), enkä kääntynyt uskoon. Tunsin kuitenkin, että jotakin siinä oli. Ateismini muuttui agnostisismiksi. Mietin, miten saisi sen hyvän tunteen ilman uskontoja. Ehkä voisin lukea muualta maailmasta vastaavaa kirjallisuutta saadakseni paremman yleiskuvan. Seuraavaksi luin itämaista uskontoa ja mystiikkaa: Nanak, Kabir, Bhagavad Gita, Tao te King. Tunsin entistä voimakkaammin, että jotakin tässä on tai ainakin oli näiden ihmisten eläessä. Tässä vaiheessa mieleni varoitti etenemästä holtittomasti ja uskomasta mihinkään tiettyyn meemiin.
Jokin ihana tunne kuitenkin veti minua takaisin. Mietin: "Entä jos sittenkin." En tiedä tapahtuiko se vähitellen vai yhdessä päivässä, ainakin muistan sen päivän, jolloin yhtäkkiä tunsin "Jumala on olemassa." Sydämeni tanssi ilosta. Hengitin todella syvään. Tässä vaiheessa varmaan mietitte, että "astronautti on ylittänyt tapahtumahorisontin", mutta pysykää mukana. En kuitenkaan kääntynyt mihinkään uskontoon vaan luin kaikkia "rusinat pullasta"-menetelmällä, sovittaen niitä tieteelliseen maailmankuvaan eli alkuräjähdys, evoluutio, suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka, joita pidän edelleen faktoina. Olin kuitenkin löytänyt ilon, josta en koskaan tahtoisi luopua. Mieli ja sydän, järki ja tunne eivät olleet ristiriidassa.
Vuodenvaihteessa 2007-2008 kuulin Prem Rawatin viestistä. Hän opettaa käytännön keinoa sisäisen rauhan löytämiseksi jokaisesta hengenvedosta. Käytännön keino, elävä opettaja, tahdoin tietää enemmän. Jos kerran "meemikirjan" kirjoittaja Susan Blackmore kiinnostui zen-buddhismista, niin miksen minä voisi kiinnostua tästä. Kuuntelin Rawatia puoli vuotta (ja kuuntelen edelleen), hän siteerasi mm. Kabiria, jonka runoja olin aikoinaan lukenut. Kesäkuussa 2008 vastaanotin hänen opettamansa (mietiskely)tekniikat. Elämä hymyili, sydämessäni tunsin, että tämä on se juttu.
Vähitellen kuitenkin epäilyn pilvet alkoivat kerääntyä. Kaikenlaiset ajatukset: mitä muut ajattelevat minusta, miten voin langeta tällaiseen, onko koko kulunut vuosi pelkkää mielen virusta. Tällaiset ajatukset sattuivat sydämeen. Jos minussa herännyt ilo on virus, se on kyllä kaikkein suloisin näkemäni, pikemminkin symbiootti, enkä ikinä päästä siitä irti. Voin koska tahansa, mutta en halua. Ilot ja surut tulivat ja menivät, tuli vuosi 2009. Valitsen sydämeni johdattamaan tietäni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niinpä se menee, ihminen ajautuu takuu'varmasti valintojen eteen, jotka hän tekee sen hetkisen tietämyksen ja elämän-tilanteen ja kokemuksen pohjalta. Tietämyksen ja kokemuksen lisääntyessä valintojaan voi ja täytyisi uskaltaa muuttaa tiedon ja elämän'kokemuksen eli viisauden kasvaessa.
Tässä ei tarvitse ilmetä välttämättä suurempaa ongelmaa, jos ei ole mm. "hirttänyt" itseään mihinkään ryhmään niin tiiviisti, että kyseinen ryhmä voisi painostamalla uusia avautuvia valintoja estää.
Vaarana tiiviiden uskomus- ja aate-ryhmien suhteen se, että niihin sitoutuminen sitoo vapaata-ajattelua ja yksilön valintoja;ystävyys-suhteiden, avioliiton, ankarien erottamis-sääntöjen, aivo-pesumaisen opetuksen/"ainut totuus" jne. kautta.
Kuvailit varsin osuvasti prosessia, jonka kautta tiedon laajentaminen saa ennakko'luulottoman ihmisen avautumaan uusille mahdollisuuksille risti-riitojen kautta.
Prosessi johtaa ajattelevan ihmisen lopulta umpi-kujaan tiedollisesti "Jumala asiassa" ja siitä toivottomuuteen,,,,,jos ei kuuntele "sydäntään".
Kaikki mitä yksilöllä voi olla perustuu häneen itseensä ja vain häneen. Tarkoitan tällä sitä, että jos anteeksiantoa, hyväksyntää, tietoa ja tuntemusta Itsessään on ---> on kaikki mahdollista
Prem Rawa on aika äijä, allekirjoitan paljon hänen ideoitaan, mutta en ihan kaikkea, sillä se on eräiltä osiltaan hänen privaatti juttunsa ja joltain osin se kaikkeudellinen, jonka kyllä sainaan.