ihmettelen itsekseni, mietin mielessäni.
Miksi ja miten näin elämän & rakkauden polku voikaan kulkea kohdallain. Elämässäin on ollut kolme miestä. Jokaista rakastanut olen.
Ensimmäinen se "ensirakkaus" tuli nuorena elämääni ja kesti reilut 15 vuotta. Sitten hän teki sen että petti niin suhde tietenkin loppui.
Toki minuun se jälkensä "tapaus" omat arpensa jätti.
En uskonnut rakastuvani enään koskaan.
Niin vierähti 2 vuotta.
Toinen ja kypsempi suhde muuttui rakkaudeksi puoleltani pikkuhiljaa sitä kesti lähes 7 vuotta. Uskoin taas rakkauteen.
En tajunut silloin että oikeesti hyväkseen minua käytti.
No.. tuli toiselle iso henkinen ongelma, työpaineet ym.
Apua minulta tahtonut ei,ei tietenkään.
Yksin tahtoi ongelmat selvittää ja minut silloin hän jätti.
Oli kova kolaus kaikki silloin ymmärtää..
Sulkeuduin lähes elävältä koko elämään.. meni taas lähes 2 vuotta.
Päätin jos viellä joskus annan itseni rakastua olen viisaampi ja kokeneempi menneistä suhteista(kahdesta)edellisistä näistä.
Kolmas ja ehkä viimeinen nyt myös oli kuitenkin rakkain siltä minusta viellä nyt tuntuu niin tuoreet on muistot sen.
Vuoden sain pitää häntä vierelläin, rakastaa, arvostaa ja olla ylpeä hänen vierelläin.
Vaan kuinka kävikään....
Tuli elämän paineita..arkisia asioita.
Tuli kevät ja kenties vapauden kaipuu ei kestänyt arkista elämää, tahtoi viellä jotain enemmän ja niin päätti jatkaa matkaansa yksin kulkien.
Minut jätti näin jälleen olen yksin.
Voih´ tätä polkua elämän.. on kurjaa yksin taivaltaa.
Usko! Toivo! Entä Rakkaus.. onko niitä enää?
Uskallanko rakastaa...
Miksi ja miten näin elämän & rakkauden polku voikaan kulkea kohdallain. Elämässäin on ollut kolme miestä. Jokaista rakastanut olen.
Ensimmäinen se "ensirakkaus" tuli nuorena elämääni ja kesti reilut 15 vuotta. Sitten hän teki sen että petti niin suhde tietenkin loppui.
Toki minuun se jälkensä "tapaus" omat arpensa jätti.
En uskonnut rakastuvani enään koskaan.
Niin vierähti 2 vuotta.
Toinen ja kypsempi suhde muuttui rakkaudeksi puoleltani pikkuhiljaa sitä kesti lähes 7 vuotta. Uskoin taas rakkauteen.
En tajunut silloin että oikeesti hyväkseen minua käytti.
No.. tuli toiselle iso henkinen ongelma, työpaineet ym.
Apua minulta tahtonut ei,ei tietenkään.
Yksin tahtoi ongelmat selvittää ja minut silloin hän jätti.
Oli kova kolaus kaikki silloin ymmärtää..
Sulkeuduin lähes elävältä koko elämään.. meni taas lähes 2 vuotta.
Päätin jos viellä joskus annan itseni rakastua olen viisaampi ja kokeneempi menneistä suhteista(kahdesta)edellisistä näistä.
Kolmas ja ehkä viimeinen nyt myös oli kuitenkin rakkain siltä minusta viellä nyt tuntuu niin tuoreet on muistot sen.
Vuoden sain pitää häntä vierelläin, rakastaa, arvostaa ja olla ylpeä hänen vierelläin.
Vaan kuinka kävikään....
Tuli elämän paineita..arkisia asioita.
Tuli kevät ja kenties vapauden kaipuu ei kestänyt arkista elämää, tahtoi viellä jotain enemmän ja niin päätti jatkaa matkaansa yksin kulkien.
Minut jätti näin jälleen olen yksin.
Voih´ tätä polkua elämän.. on kurjaa yksin taivaltaa.
Usko! Toivo! Entä Rakkaus.. onko niitä enää?
Uskallanko rakastaa...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Raskas tilanne. Monta pettymystä.
Miten itse näet syyt?
Oletko ollut liian hyväuskoinen?
Oletko antanut itse liian vähän?
Oliko niin, ettet pystynyt auttamaan toista osapuolta tarpeeksi elämän raskaissa vaiheissa?
Oletko liian riippuvainen toisesta ihmisestä?
Tuossa viimeisessä vaiheessa olet tainnut jo olla viisikymppinen.
Kysymyksiisi...
- Myönnän, Aiemmin olen ollut hyväuskoinen ja ns."sinisilmäinen".
Antamisella on laaja käsite.
Mitä toiselle pitäisi antaa.. Eikö täydellinen kumppanuus parisuhteessa riitä ja kaikki se mitä siihen liittyy.. on se sitten avo- tai avioliitto.
-Olen aina pyrkinyt ihmissuhteissa huomioimaan toista. Antamaan, luottamaan, uskomaan, tukemaan toista koko sydämmestäni.
- Olen aina pyrkinyt tarjoamaan/antamaan heti apuani.
Auttaminen on osa luonnettani sekä henkisesti että jos pystyn myös fyysisesti.
-Pyrin aina tukemaan toista loppuun saakka ratkaisuissa/päätöksissä jotka vaikuttavat positiivisesti sekä toisen että omaan elämään.
-Kyllä! Olen riippuvainen varmastikkin..toisesta ihmisestä.
Kaipaan toista osapuolta kumppanikseni.
Viettämään tavallista normaalia elämää vierelleni
Olen mennyt itseeni monesti ja miettinyt sekä yrittänyt selvittää mitkä ovat minun heikkouksiani luonteessani jotka ovat saataneet minut ihmissuhteisiin jotka eivät olekkaan kestäneet.
Löytyyhän niitä!
Onneksi meissä kaikissa on omat heikkoutemme.
Ehkäpä pakahdutan Rakkaudellani toisen ehkä haluan myös rakkauden osoituksia toiselta liikaa?
Pohdit tuossa lopussa että ehkä pakahdutat toisen rakkaudellasi ja haluat rakkauden osoituksia liikaa. Omia kokemuksiani muistellen minulle riitti suhteemme, olin onnellinen. Myöhemmin olen ajatellut että mieheni saattoi tuntea itsensä olevan "liikaa" sidottu mistä voisi lievästi sanoa että olisin ollut mustasukkainen.
Mietin että lähinnä nuorilla rakastuttuaan kaikki aika ollaan yhdessä, ystävät jää vähemmälle. Miksei vanhemmillakin.
Tiedän kyllä ettei muuta silloin tunnu kaipaavankaan. Jos suhde on onnellinen siihen tunteeseen voi tuudittautua, ei kaipaa mitään muuta. Voi kuitenkin olla että toinen kaipaa jotain lisää. Tällaisissa tilanteissa olisi hyvä keskustella molempien kannalta asioista, tarpeista. Ehkä toinen voi tuntea olevansa kuin puristuksissa, haluaisi vähän omaa aikaa.
Hyvän suhteen pitäisi kestää rakentava keskusteleminen. "Nuoressa" suhteessa ei välttämättä vielä tunne toista niin hyvin että osaisi ymmärtää hänen ajatuksensa. Tällöin kannattaisi asioista jutella heti ettei mitään vakavampaa pääsisi tapahtumaan.
Tässä tuli samalla itseopiskeltua ajatuksiaan.:)
On kuin katsoisin omaa elämää taaksepäin.
Kyllä tuo on monella ihmisellä.
Ei kaikkien onni ole elää onnellisessa avioliitossa, niin kuin useimmat kuitenkin mielellään toivoisivat. Joku voi epäonnistua, joku ei yritä lainkaan.
Tässä mielessä onnen lahjat eivät käy tasan.
jokaisella ihmisellä on oma polkunsa. Minun nyt sattuu olemaan tälläinen.Kuitenkin olen onnellinen siitä mitä minulla on ollut mitä olen kokenut mitä pystynyt antamaan ja siitä mitä olen saanut. Ehkä löydän viellä ystävän joka ei odota minulta liikoja.
Usko, toivo ja rakkaus, uskon ettei ne mihinkään katoa. Aina ne eivät ole vahvasti pinnalla, ehkä odottamassa sopivaa tilaisuutta päästäkseen puhkeamaan kukkaan. Minä ajattelen omasta elämästäni samalla lailla kuten itsekkin kirjoitit. Mielestäni meidän pitäisi hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat. Perintötekijät, lapsuus, nuoruus ja eletty elämä on muovannut itse kutakin omaksi itseksemme. Jos elämässämme kohtaamme, niinkuin minäkin toivon, vielä uuden ystävän hän myös muovaa minua ja minä luultavsti häntä ommalla laillamme. Täydentäen toisiamme, vastakohtiamme.