Onko Lintulassa nunnia, jotka ovat nuorena kasvattaneet perheen/lapsia ja lasten kasvettua menneet luostariin? Onko se kehno syy luostariinmenolle, ettei vain enää välitä elää tässä maailmassa sen jälkeen kun lapset ovat itsenäisiä...ei oikeastaan ole mille ja miksi elää tässä arjessa...ei mitään mitä tavoitella. Olen tosin vielä tuossa lastenkasvatusvaiheessa, mutta minulla ei ole elämässäni muuta kuin heidät...kun he kasvavat isoiksi, ei minulla ole enää mitään...
luostariin lasten kasvettua
isoiksi...
14462
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
keskustella luottamuksellisesti Luostarin igumenian kanssa. Yleisesti ottaen mitkään oman elämän ongelmat eivät liene hyvä syy luostarikilvoittelun aloittamiseen, eihän ongelmat selviä mitenkään luostariin menemällä vaan ne pitää kohdata ihan oikeassa elämässä. Luostari kutsuu niitä, joille kilvoittelu luostarissa soveltuu parahiten. Sinulla on nyt sinun perheesi, ja perhe tarvitsee äidin.
Paitsi että luostari on "ihan oikeaa elämää"! Ei siellä mitään leikitä!
Muuten kyllä olen samaa mieltä, että ei ongelmia voi minnekään paeta eikä luostari ole pakopaikka. Mutta voihan käydä vaikka niin, että kuvittelet, että tässä on sinun syysi kiinnostua luostarista, ja kun menet sinne - vaikkapa aluksi talkoolaiseksi parin viikon ajaksi - huomaat, että sinulla itse asiassa on jokin muu syy kiinnostukseen. Luostareissa on kyllä todella monenlaisia ihmisiä, ei ole mitään yhtä "nunnatyyppiä", jollainen joko on tai ei ole ja sen mukaan sitten muka soveltuisi tai ei soveltuisi. Myös luostarit ovat erilaisia, vaikka syvimmät perusasiat ovatkin kaikissa samat.
Kun lapsesi kasvavat, ja jos luostariajatus sinua edelleen kiinnostaa, voisit ehkä kysyä, saatko ottaa lapsetkin mukaan luostarin talkoolaisiksi. Ikää pitää kyllä olla mielellään lähempänä 18 vuotta, yli 15 joka tapauksessa. Mutta voittehan vierailla luostarissa aikaisemminkin yhdessä ja vaikka yöpyäkin siellä.
mutta: nunna Kristodulilla on pitkä kokemus luostarielämästä.
hän korostaa sitä ,ettei luostarissa pärjää jos ei pärjää ylipäätään ihmisten kanssa.
yhteisöllisyys on haastavaa.
palaan otsikkooni: ovat lapset kasvattaneet ja menneet sen jälkeen esim. maalaamaan ikoneita.
Sitä en ymmärrä, että luostariin mennessä pitää olla niin kaikki kunnossa oman itsensä kanssa. Eihän sitä silloin tarvitse mihinkään mennä kilvoittelemaan jos on hengellisesti kaikki kunnossa. Kyllä kirkon historiassa luostariin on menty katumaan ja muuttumaan ja hengellistymään ja Pyhä Maria Egyptiläinen pakeni itseänsä ja elämäänsä erämaahan saakka. Ei hänkään jäänyt samaan arkeen, jossa kaikki oli mennyt päin jotakn. Jos olisi niin ehkä hän olisi jonkun ajan kuluttua palannut elämään ihan samoin kuin ennen katumustaan. En minä ainakaan kykene arjen keskellä mihinkään hengelliseen kilvoitteluun.
esim. tätä: puolison heikkouksien sietämistä, nöyryyttä sietää puberteinien oikkuja ja vedätyksiä ?
entä jos ottaisi ilman riitelyä vastuulleen viikonloppuaamujen koirien lenkityksen.
tässä on vain mielikuvitus rajana.
ortodoksisessa perinteessä avioliittoa tarkastellaan yhtenä askeesin muotona.
siis selibaatti tai avioliitto.
" henkisyys ja hengellisyys " : varsin käytännöllistä loppujen lopuksi.
" tosi Jumala ja tosi ihminen" tekee ut:n kertomusten mukaan paljon muutakin kuin harjoittaa hartautta.
ja Jeesuksen Rukousta voi toistaa missä ja milloin vaan!
mutta ap onkin ilmeisesti leski tai eronnut. Jos hänellä olisi puoliso, ei hän tietenkään suunnittelisi luostariin menoa lasten vartuttua. Aina muiden kanssa asuneen voi olla vaikeata tottua asumaan yksin. Luostarit eivät kai kuitenkaan mielellään ota vanhoja noviiseja? Avioliitossa ollut (nainen varsinkin) sopeutuu kuitenkin todennäköisesti luostarielämään paremmin kuin vanha naimaton henkilö, sillä hän on tottunut noudattamaan toisen ihmisen tahtoa ja ottamaan toiset huomioon.
Suomessa on kai suorastaan kiellettyä asua lastensa perheissä, kun on vanha, päätellen siitä, miten egyptiläistä Eveline Fadayelia on maassamme kohdeltu. Evelinen kaikki lapset asuvat Suomessa, mutta hän ei saa jäädä Suomeen poikansa perheeseen asumaan. Saisikohan Eveline asettua Lintulaan? Hän on ortodoksikristitty eikä kopti niin kuin lehdissä on harhaanjohtavasti väitetty.
Jos ortodoksinen kirkkomme olisi fiksu se ottaisi kantaa tämän isöäidin puolesta ettei häntä karkoittettaisi Egyptiin.
luepa tästä:
http://www.ort.fi/fi/uutispalvelu/uutiset.php?we_objectID=5783
ja mieti seuraavaksi, miksi sinä itse ensimmäisenä ajattelit, ettei mitään ole asian hyväksi tietenkään tehty?
Hienoa että on toimittu. Meidän kirkkomme nyt ei yleensä ole ottanut kantaa tällaisissa. Olen tottunut kovaan linjaan.
Kiitos. Ehkä toivoa on sitten. Nuorena halusin luostariin mutta meninkin naimisiin kuvitellen saavani elää turvallisesti avioliitossa lopunelämän. Mieheni kuitenkin lähti ja elämäni särkyi. Yritin löytää uutta kumppania mutta sillä seurauksella että sydän on särkynyt kahta kauheammin kunnes nyt yhtäkkiä havahduin, että ehkä Jumala on järjestänyt niin, että nuorena hartaasti lukemani rukoukset, että saisin viettää viimeiset vuoteni luostarissa, sitten mahdollisesti toteutuisivatkin. Siksi olen alkanut miettiä, jos unohtaisin sen kumppanin etsinnän, kasvattaisin lapset ja odottaisin tulevaisuuttani luostarissa. Se tuntuu niin lohdulliselta.
jos olet tottunut vain "kovaan linjaan"? Helppoahan on heittää vaikka mitä epäilyksiä asiaan mitenkään perehtymättä. Älä kuitenkaan anna vääriä todistuksia.
Oikeastaan ortodoksikirkko voisi adoptoida tämän isoäidin. Kirkkoon säilöön ja suojeluun.
jospa olet liian "hurskas", jospa miehet lähtee siksi. Kyllä miehet haluaa elävän naisen, ei huiveihin kääriytynyttä nunnailijaa. Tämä näin yleisesti, enhän tiedä ollenkaan millainen ihminen olet.
että miksi kaiken pitäisi olla niin ongelmaton ta että voisi mennä luostariin. Luostariin ei siis voi mennä pakoon mailman vaikeuksia tai itseään. Minkäköhän laista elämää nykyiset luostarikilvoittelijat ovat vielä maailmassa ollessaan eläneet. Ainakin itselläni o yllin kyllin taloushuolia,ihmissuhdehuolia, onpa joskus vaikea tulla itsensäkään kanssa toimeen. Tarkoittaako tämä että turha tuommoisen pyrkiäkään? Tämä nyt vain ajatuksen tasolla, en ole menossa. Miksi edes mennä luostariin jos maailmassakin kaikki onnistuu elämään lailla enkelin?