Älkää surko väistämätöntä.
Minä itkin ensin, kunnes lopulta tajusin, että kaikilla se on edessä.
Kyyneleet eivät tuo ketään takaisin.
Mitään tuonpuoleista ei ole.
Te jotka toisin uskotte, älkää te varsinkaan itkekö.
Teillä on jotain odotettavaa.
Te pelkäätte parempaan paikkaan pääsyä. Naurettavaa.
Älkää itkekö kuolleiden perään, he eivät tule takaisin sellaisina kuin olivat.
Ja te uskovat, älkää itkekö heidän kuolemaansa, heillä on nyt onni.
Kaipaus on vain itsekkyyttä, sitä kuinka teillä on huono olla. Hävetkää.
Minä itkin ensin, kunnes lopulta tajusin, että kaikilla se on edessä.
Kyyneleet eivät tuo ketään takaisin.
Mitään tuonpuoleista ei ole.
Te jotka toisin uskotte, älkää te varsinkaan itkekö.
Teillä on jotain odotettavaa.
Te pelkäätte parempaan paikkaan pääsyä. Naurettavaa.
Älkää itkekö kuolleiden perään, he eivät tule takaisin sellaisina kuin olivat.
Ja te uskovat, älkää itkekö heidän kuolemaansa, heillä on nyt onni.
Kaipaus on vain itsekkyyttä, sitä kuinka teillä on huono olla. Hävetkää.
Vastaukset 9
Vanhimmat
nimenomaan itsekkyyttä ja siihen meillä on täysi oikeus. Itkemme sitä, mitä teimme tai emme tehneet, sitä, mitä paitsi me jäämme. Itkemme samalla omaa kuolevaisuuttamme. Suru on tilaisuus oppia elämään oma elämänsä paremmin. Siksi siinä ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin, suru kasvattaa, tekee meistä täydempiä ihmisiä ymmärtämään itseämme ja muita.
Hei
Empatian ja empaattisuuden voi periä tai oppia vanhemmiltaan / kasvattajiltaan jo lapsena. Mikäli se jää jostakin syystä perimättä tai oppimatta voi todellakin käydä niin ettei osaa aikuisena myöskään itkeä, surra tai uskoa mihinkään parempaan. Kuuluisiko sekin hävettävien asioiden joukkoon?
Ja pitää, se on osa tätä surutyötä. Suruun kuuluu erilaisia vaiheita, kieltäminen on yksi niistä. myöhemmin tulee asian hyväksyminen ja sen kanssa elämään oppiminen. Emme me surusssa elävät todellakaan itke itsekkyydestä vaan suremme myös menetettyjä toiveita ja unelmia jotka kuolivat lastemme ( läheistemme) mukana.
Kuka on sanonut, että suru tuo läheiset takaisin? Mitä itsekästä suremisessa on? Sekö, että ihmiset jotka eivät kykene surevaa kohtaamaan saavat tämän taakan kantaakseen? Joutuvat sen todellisuuden eteen, että elämään kuuluu myös suru ja tuska. Suru on spontaani rekatio, jonka vuoksi menetyksen kokenut pystyy jatkamaan elämäänsä. Suru on ikäänkuin sopeutumisvaihe uuteen tilanteeseen. Ihminen oppii elämään menetyksensä kanssa. Jos ihmisellä ei olisi kykyä surra... Ihmisen mieli menisi ríkki. Suru on siunaus, ei kirous, eikä sillä ole mitään tekemistä itsekkyyden kanssa. Suru tekee ihmisestä vahvemman ja se on rakentavaa elämämme kannalta. Saamme surusta eväitä tulevan elämän varalle.
Jokaisella meistä on oikeus surra tavalla, joka on itselle sopiva. Jokaisella meillä on oikeus surra niin kauan kuin koemme sen tarpeelliseksi. Vain siten voimme jatka elämää ehjänä eteenpäin ja saada elämänilon takaisin. Kenelläkään ulkopuolisella ei ole oikeutta tulla sanoaan surustamme yhtään mitään. Se on jokaisen henkilökohtainen prosessi, jonka jokainen käy läpi tavallansa.
Voimia menetyksen kokeneille. Tuska ei kestä ikuisesti, surun kanssa oppii elämään. Ainakin uskon niin...
en haluaisi olla se joka joutuu itse kokemaan olevansa väärässä...koskaan ei tiedä..
Isoäitini saattohoito on aloitettu virallisesti tänään. Minulle toi lohtua aloittajan sanat siitä, että meillä jotka uskomme on jotain odotettavaa, pääsemme parempaan paikkaan. Tuo oli hienosti sanottu, kiitos siitä. Uskon Jumalaan ja minulle ajatus siitä, että näen vielä isoäitini kun oma aikani koittaa, on ajatus johon yritän tässä tulevina päivinä tukeutua.
Miksi joidenkin mielestä on pakko surra?
Minulta kuoli mummi 5 vuotta sitten. En häntä kovinkaan hyvin tuntenut, sillä tapasimme pari kertaa vuodessa ulkomailla asumisen takia. Eräänä päivänä hän yhtäkkiä kuoli, ilman mitään varoitusta.
Äitini ei ole vieläkään päässyt asiasta yli, eikä anna minunkaan päästä. Surin mummiani hetken, mutta olisin ollut valmis jatkamaan. En vain saanut.
Edelleenkin, 5 vuotta tapahtuneen jälkeen äitini sanoo minua "tunteettomaksi hirviöksi" koska en sure mummiani. Kerran sanoin hänelle miten asiat on, että en tuntenut mummia kovinkaan hyvin ja eniten olen surrut äitini surua mummini kuolemasta, en niinkään itse kuolemaa. Tämän sanomisen jälkeen äitini on vihannut minua. Hän ei kuulemma voi kun vihata tälläistä hirviötä, jolta puttuu tunteet.
Onko nykymaailmassa pakko suurra? Ihan vain periaatteesta? Eikö alaikäisen pakottaminen suruun ole hirviömäistä, eikä niinkään surematta jättäminen?
rakkaus tulee ihan itsestään.
Voi hyvänen aika sentään. Miksi minun pitäisi hävetä että suren kuollutta poikaani. Muuta minulla ei ole kuin ikävä ja suru. Poikani on ikusesti poissa. Sinä saat itse hävetä sanojasi. Olet kylmä ja tunteeton ihninen. HÄPEÄ !!!!!!!