Mielenkiintoista Paaveista... ehkäpä ei kovinkaan imartelevaa... Voisiko tosiaan pappeus säilyä alkukrikon paavien kautta?
Silmiini osui tämä netisivu
nenada
55569
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 55
Vanhimmat
netti sivun :)
http://www.geocities.com/paulntobin/papacy.html#victor
Jos ajattelemme, että pappeuden säilyminen olisi paavien varassa ja vaatisi sekä nuhteettomuutta että korkeaa moraalia ja kaikkea muuta vastaavaa nimenomaan paavilta, silloin voi sanoa, että pappeus ei ole voinut säilyä. Jos taas ajattelemme pappeuden säilymisen olevan kytköksissä Jumalaan, jos ajattelee pappeja Jumalan palvelijoina, silloin paaveilla ei ole vaikutusta pappeuden jatkumisen kannalta.
Käyttääkseni ehkä ymmärrettävämpää kieltä, kyse on valtuuksien antajasta. Jos pappeuden valtuus on ihmiseltä, silloin voi ajatella ihmisen epäonnistumisen kadottavan valtuuden. Jos pappeuden valtuus on Jumalalta, silloin ihmisen epäonnistuminen ei vaikuta jatkuvuuteen.
suurlähettälään tehtävään edustamansa valtion presidentin edustajana, kuinka kauan presidentti katselisi sormiensa läpi jos suurlähettiläs alkaa puhua ja toimia valtuuttajansa kanssa ristiin. Luulen, että tehtävä otettaisiin pois ja kutsuttaisiin uusi tilalle. Presidentti kutsuu, ei suurlähettiläitten joukko itse.
Näin on käynyt pappeuden suhteen. Valtuus kutsua ja lähettää suurlähettiläs on edelleen olemassa presidentillä, mutta valtuutta ei ole enää hulttiolähettiläällä.
Mielenkiintosta mormoneista ja heidän "profeetoistaan"... ehkäpä ei kovinkaan imartelevaa...
http://www.mormonismi.net
...ole saanut kirjaansa irti seinästä. :-)
hän ei pidä. Sanoisit kerrankin, että yhdyt edelliseen puhujaan.
...jo seksuaalista häirintää!
Hauska että Nenada taas vaihteeksi esiintyy ihan virallisella nimimerkillään.
Ihmeellisiä ovat viestien tiet ip-avaruudessa, mutta toki jäljitettävissä... :-D
Miten niin vaihteeksi?
On muuten aika mielenkiintoista havaita kuinka tänne kirjoittavilla EI mormoneille on valtava into yrittää työntää nimimerkittömiä posteja joidenkin tiettyjen mormonien niskaan! Sen sijaan mormonit vähät välittää kuka nimimerkittömästi puhelee... eihän vastustajiltamme voi rehellisyyttä vaatiakkaan!
On taas kiireitä, kuten ehkä olette huomanneet... ehkäpä se kirja tulee jokupäivä piankin... no... mitään hyvää EI odota liian kauan.
...heitellä kukkasia ( vaikka joskus pottuilumielellä ) kuin viljellä törkeyksiä? :-)
Siitä tunnistaa kultturellin ihmisen.
Hyvä että huumorintajusi on kohdallaan. :-)
...sinä vuonojen viehko Venus,
Atlantin aaltojen aulis Afrodite.
Miks muotosi on musta,
äänesi ärjyväinen?
Pois karkottaos Mormonin mörkö,
harhaopin hyinen hirviö häätäös.
Käy riemuin kerallemme keväiselle nurmelle mettä maistelemaan,
totuudesta nauttimahan.
Kirkon skandaalit
Katolisen kirkon historia on täynnä skandaaleja, mikä ei sinänsä ole yllätys, kun puhutaan miljardeista syntisistä ja kahdestatuhannesta vuodesta. Kirkon lasten tekemiin vääryyksiin kuitenkin vedotaan usein – erityisesti teologisten argumenttien puutteessa – siinä toivossa, että ne todistaisivat katolisen kirkon totuutta vastaan tai oikeuttaisivat ei-katolisuuden. Sekä katolilaisia että ei-katolilaisia hämmentää monesti ajatus ”erehtymättömästä” kirkosta, joka on erehtynyt historian saatossa usein sangen raskaasti. Tässä artikkelissa erotamme faktan fiktiosta ja opimme, mitä kirkon skandaalit todistavat ja miten niihin tulisi reagoida.
Ristiretket
Ristiretket ovat monien mielessä tietynlainen taikasana, jonka pelkän lausumisen toivotaan oikeuttavan erimielisyydet paavin ja kirkon kanssa tai heidän suoranaisen vastustamisensa. Ennen kuin voidaan keskustella siitä, mitä ristiretket ovat todistaneet, pitää kuitenkin ymmärtää, mistä ristiretkissä ylipäänsä oli kyse. Asiasta on nimittäin vallalla yleinen väärinkäsitys, jonka mukaan ristiretket olivat väkivaltaisia pakkokäännytysmatkoja ei-katolilaisia vastaan. Tämä on kaukana totuudesta – ristiretket olivat alun perin ja pääasiassa osa puolustussotaa kristillistä maailmaa uhkaavia ja valloittavia muslimivoimia vastaan.
300-luvulta asti kristityt olivat tehneet pyhiinvaelluksia pyhälle maalle. Ensimmäisen vuosituhannen toisella puoliskolla muslimit olivat kuitenkin levinneet väkivaltaisesti kovaa vauhtia ja ottaneet kristillisiä alueita haltuunsa. Kun Bysantin valtakunnasta suuri osa oli joutunut muslimivallan alle ja kun Jerusalemin kristityt ja sinne saapuvat pyhiinvaeltajat eivät enää saaneet olla rauhassa, Bysantin keisari pyysi paavilta apua kristittyjen suojelemiseksi ja heille tärkeiden paikkojen vapauttamiseksi.
Ristiretkiä tehtiin lopulta seuraavien vuosisatojen aikana useita ja ne kohdistuivat eri tarkoituksiin. Niihin liittyi paljon valitettavia ja kirkolle häpeällisiä tapahtumia (esim. Jerusalemin asukkaiden joukkomurha, hyökkäys Konstantinopoliin, antisemitismin paikoittainen väkivaltainen purkautuminen), mutta nämä vääryydet eivät kuuluneet paavin kehotukseen eivätkä kirkon opetukseen (päinvastoin piispat ja pyhimykset suojelivat juutalaisia ja puhuivat heidän puolestaan, ja Jerusalemin joukkomurha tehtiin ilman paavin legaatin valtuutusta, sillä hän oli ehtinyt kuolla matkalla), vaan ne johtuivat useista pienistä ja suurista seikoista, historian tapahtumista ja väärinkäsityksistä.
Kuten kaikissa sodissa, ristiretkillä tapahtui paljon pahaa. Katolilaisten ei tulisi pelätä tunnustaa ja pyytää anteeksi kirkon lasten syntejä – juuri näin teki julkisesti ja ikimuistoisesti paavi Johannes Paavali II vuonna 2000. Vaikka joitain ristiretkien tapahtumia ei voi oikeuttaa, niitä voi ymmärtää tutkimalla keskiajan maailman menoa ja senaikaisten ihmisten käsitystä maailmasta ja todellisuudesta. Tämän lisäksi ei tule unohtaa ristiretkien useita yleisesti tunnustettuja myönteisiä saavutuksia (esim. yhteydet idän ja lännen välillä, kaupankäynti ja liikenne, kristillisen Euroopan välttyminen suurelta kärsimykseltä, vahingolta ja tuholta sekä materiaalisesti että hengellisesti).
Harva ryhmä voi käyttää ristiretkiä argumenttina katolista kirkkoa vastaan vain sillä perusteella, että katolilaiset ovat tarttuneet miekkaan, sillä mitä suurimmalla todennäköisyydellä syytös pätee molempiin suuntiin (juutalaiset, muslimit, mormonit, protestantit, ateistit, agnostikot jne. ovat myös harjoittaneet ideologian motivoimaa väkivaltaa). Vain pasifistit (Jeesukseen uskovien joukossa erityisesti Jehovan todistajat) saattavat yrittää hyödyntää ristiretkiä argumenttina katolista kirkkoa vastaan.
Vaikka Jeesuksen opetus selvästi painotti rauhaa (esim. Matt. 5:9,32), hän sanoi myös toisaalla: “Nyt on toisin… Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan.” (Luuk. 22:36) Kun roomalaiset sotilaat kysyivät Johannes Kastajalta, mitä heidän pitäisi tehdä, hän ei vastannut erityisen pasifistisesti (Luuk. 3:14), vaan salli heidän jatkaa tehtävässään. Paavali puolestaan opetti: ”Esivalta ei kanna miekkaa turhaan.” (Room. 13:4) Vanhassa testamentissa Jumala salli ja jopa käski moneen otteeseen Jumalan valtion puolustuksen asein. Kuitenkin Jumalan päämäärä on aina rauha. Kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto, oli tarpeellista alkaa kehittää oikeudenmukaisen sodan oppia, joka on nykyäänkin laajasti hyväksytty.
Inkvisitio
Inkvisitio on varmasti yksi eniten ja laajimmin väärinymmärretyistä katoliseen kirkkoon liittyvistä asioista. Ristiretkien ohella ja ehkä vielä useammin sitä käytetään kirkonvastaisena taikasanana, jonka takana piilee monesti täysi tietämättömyys siitä, mistä inkvisitiossa ylipäätään oli kysymys.
Sana inkvisitio itsessään tarkoittaa kyselyä, ja juuri kyselystä inkvisitiossa olikin kyse – se ei ollut kirkon keino etsiä käsiinsä, kiduttaa ja teloittaa vääräoppisia. On itse asiassa hieman harhaanjohtavaa puhua inkvisitiosta yksikössä, sillä todellisuudessa inkvisitioita oli monia eri vuosisatoina eri paikoissa, ja ne kohdistuivat eri ryhmiin. Pahamaineisin yleisen käsityksen mukaan oli Espanjan inkvisitio, jonka on joskus väitetty surmanneen miljoonittain ihmisiä.
Todellisuudessa inkvisitio ei surmannut eikä kirkko tappanut. Sen sijaan valtio, joka oli kristillinen toisin kuin nykyään, piti harhaoppia tai valheellista kristillisyyttä (Espanjan inkvisitio kohdistui valheellisiin juutalaisiin ja islamilaisiin ”käännynnäisiin” ja heidän aiheuttamaansa yhteiskunnalliseen vaaraan) raskaana rikoksena. Valtio pyysi kirkkoa tutkimaan epäiltyjä, ja jos joku todettiin syylliseksi eikä hän suostunut katumaan, hänet luovutettiin valtiolle, joka pani rangaistukset täytäntöön.
Myös surmattujen lukuja on liioiteltu rajusti katolisvastaisissa teoksissa. Jotkut esitetyt luvut ovat olleet niin suuria (kymmeniä miljoonia), että ne olisivat vaatineet koko Euroopan tuonaikaisen väestön surmaamista! Tosiasiassa kuolemaan tuomittiin vain muutamia tuhansia pitkällä aikavälillä. Inkvisitio ei ollut raaempi eikä epäoikeudenmukaisempi kuin muut tuonaikaiset tuomioistuimet. Päinvastoin sillä oli hyvä maine, koska todistusaineistot punnittiin erittäin tarkkaan ennen tuomiota. On olemassa merkintöjä tapauksista, joissa maallisessa oikeudessa syytetty lausui jumalanpilkkoja vain siksi, että hänen tapauksensa siirrettäisiin inkvisition tutkittavaksi.
Eräs huomionarvoinen asia on myös se, että inkvisitio ei ole katolisen kirkon vaan Jumalan itsensä keksintö. 5. Mooseksen kirjassa Jumala sanoo: “Jos jossakin niistä kaupungeista, jotka Herra, teidän Jumalanne, antaa teille, joku mies tai nainen tekee syntiä Herraa vastaan, rikkoo hänen liittonsa ja ryhtyy vastoin hänen kieltoaan palvelemaan ja kumartamaan vieraita jumalia tai aurinkoa, kuuta tai taivaan tähtien joukkoja, teidän tulee tutkia asia tarkoin (lat. inquisieris diligenter) heti, kun olette saaneet siitä tiedon. Jos käy ilmi, että tällainen iljettävä teko todella on tapahtunut Israelissa, teidän on vietävä pahantekijä kaupungin portille ja kivitettävä hänet kuoliaaksi.” (17:2–5)
Muinaisen Israelin tapaan keskiaikainen Eurooppa oli Jumalalle pyhitetty yhteiskunta, jossa virallinen uskonto oli myös virallinen totuus. On siis ymmärrettävää, että keskiaikaiset kristityt ymmärsivät Raamattua lukiessaan, että heidän tuli noudattaa tätä Uudessa testamentissakin toistettua Jumalan käskyä: “Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha.” (1. Kor. 5:13, vrt. 5. Moos. 13:6)
Jälleen on kuitenkin tunnustettava, että inkvisitioissa mentiin joskus liian pitkälle, väärinkäytöksiä tapahtui (esim. kidutus), ihmisten syntisyys sai käytännössä voiton hyvistä tarkoitusperistä. Paavin johdolla kirkko on ilmaissut katumuksensa kaikista lastensa tekemistä vääryyksistä useaan otteeseen, ja kirkko aloittaa jokaisen messun yhteisellä synnintunnustuksella. Katolilaisten puutteellisuus on kuitenkin totta ilman inkvisitioitakin, eikä asia varsinaisesti liity mitenkään siihen, onko katolinen kirkko Jumalan perustama tai onko katolinen usko totta. Nämä asiat on selvitettävä toisin perustein.
Galileo Galilein tapaus
Toinen kirkolle monien mielestä nolo tapaus on Galileo Galilein kohtelu ja kohtalo. Tähänkin tapaukseen liittyy useita väärinkäsityksiä. Galileo Galilei ei keksinyt eikä todistanut teoriaa, jonka mukaan maa kiertää aurinkoa – jo muinaisesta Intiasta (700–800-luvut eKr.) ja antiikin Kreikasta (300 eKr.) tunnetaan kirjoituksia, jotka pohtivat kysymystä, eikä kukaan tiedemies nykyään hyväksy Galileon perusteita heliosentrisyyden todistamiseksi.
Katolinen kirkko ei myöskään automaattisesti ollut heliosentristä näkemystä vastaan – kirkko ei ole koskaan ollut tieteenvastainen, vaan päinvastoin keskiajalla kirkko oli useissa tapauksissa tieteen edelläkävijä. Katolinen pappi Kopernikus oli omistanut paaville teoksensa heliosentrisyydestä ennen Galilei-kiistaa, eikä häntä ollut siitä tuomittu. Myös Galileo oli paavin ystävä ennen hänen tuomitsemistaan.
Heliosentrisyyttä vastustivat Galileo Galilein aikana arvostetut tiedemiehet eikä vain Raamattua sokean kirjaimellisesti tulkitseva kirkko. On olemassa eri näkemyksiä siitä, mikä oikeastaan johti Galileon ja kirkon konfliktiin, mutta on selvää, että kirkko ei ole koskaan erehtymättömästi julistanut mitään geosentrisyyden todellisuudesta eikä heliosentrisyyden harhaoppisuudesta.
Galileon ”harhaopista suuresti epäillyksi” julistanut tuomioistuin sai päätökselleen paavin hyväksynnän, mutta erehtymättömyyden oppi koskee vain paavin tai ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittelemää koko kirkkoa sitovaa uskonoppiin tai moraaliin liittyvää kysymystä. Tapaus ei siis kyseenalaista kirkon tai paavin erehtymättömyyttä.
Huhut Galileon kiduttamisesta ja karusta vangitsemisesta ovat perättömiä – Galileoa kohdeltiin erittäin hyvin eikä hänen tuomionsa ollut kotiarestia vakavampi. Silti kirkko tunnustaa virheensä Galileon tuomitsemisessa – vuonna 1992 Johannes Paavali II pahoitteli sitä, miten tapaus aikoinaan hoidettiin.
Kaikesta huolimatta ja lähes kaikkien yllätykseksi on kuitenkin edelleen avoin ja väiteltävissä oleva kysymys, oliko Galileo kenties täysin väärässä ja kirkon perinteinen näkemys oikeassa. Joidenkin omankin aikamme ihmisten mielestä heliosentrisyyttä ei ole koskaan todistettu – he uskovat geosentrisyyteen rationaalisin perustein ja ovat valmiina väittelemään asiasta. (Näillä ja näillä sivuilla modernit geosentrisyyden puolustajat esittävät näkemyksiään ja argumenttejaan.)
Paavit ja orjuus, Pius XII ja juutalaiset
Joskus paaveja syytetään orjuuden hyväksymisestä ja harjoittamisesta monien vuosisatojen ajan. Ymmärtääksemme tämän kiistakysymyksen oikein meidän on ensin eroteltava erilaiset orjuuden muodot toisistaan. Kun puhumme orjuudesta, ajattelemme nykyään ensimmäisenä rasistista (valkoiset isännät omistivat ja kauppasivat tummaihoisia orjia) orjuuttamista. On kuitenkin olemassa toisenlaista ”orjuutta”, joka on ollut yleistä eri aikoina ja joka voi olla oikeudenmukaista.
Monissa kielissä sanoilla ”orja” ja ”palvelija” ei ole etymologisesti eroa. Jos orjuus tarkoittaa palvelutyötä, josta isäntä maksaa ”orjalle” oikeudenmukaisesti, tai jos se on rikoksesta rangaistukseksi saatua palvelusaikaa, ei kyseessä suinkaan ole automaattisesti moraalittomuus. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tutkitaan orjuuden historiaa. Toisaalta pitää ymmärtää, että vaikka kristillinen moraali ei olisikaan hyväksynyt orjuutta, kirkon tuli joskus kerta kaikkiaan elää orjuuden todellisuuden rinnalla ja hyväksyä se tosiasiana, koska kirkolla ei ollut kykyä tai valtaa poistaa ongelmaa yhteiskunnan järjestyksestä (ks. esim. Ef. 6:5, Tit. 2:9).
Katolisen kirkon väitetään tukeneen rasistista orjuutta vuosisatojen ajan (koska katoliset maat olivat valloitusten ja orjamarkkinan johdossa), kun se alkoi 1400-luvulla Amerikkojen löytymisen jälkeen. Tosiasiassa paavit nostivat äänensä orjuutusta vastaan jo ennen Kolumbuksen tekemää löytöä. Vuonna 1435 paavi Eugenius IV määräsi orjuutettujen Kanarian saarten asukkaiden täydellisen ja pysyvän vapauttamisen ilman mitään korvausvaatimuksia.
Kolumbuksen ajan jälkeen Rooman piispat tuomitsivat orjuuden ja orjakaupan johdonmukaisesti useaan otteeseen. Näin tekivät paavit Paavali III (Sublimis Deus 1537), Gregorius XIV (Cum Sicuti 1591), Urbanus VIII (Commissum Nobis 1639), Benedictus XIV (Immensa Pastorum 1741) ja Gregorius XVI (In Supremo 1839). Valitettavasti suuret joukot rivikatolilaisia sivuuttivat paavien opetukset. Historia toistaa itseään traagisesti myös nykyään, kun lukemattomat ”katolilaiset” eivät tottele paavien opetusta keinotekoisten ehkäisyvälineiden käytöstä (Pius XI: Casti Connubi 1930, Paavali VI: Humanae Vitae 1968).
Aivan oma kysymys sinänsä on paavi Pius XII:n toiminta toisen maailmansodan aikana. On yleiseksi väärinkäsitykseksi levinnyt katolisvastainen käsite, että kirkko tuki natseja eikä paavi tehnyt mitään juutalaisten suojelemiseksi, vaikka olisi voinut painavalla sanallaan vaikuttaa monien juutalaisten hengen pelastamiseksi. Tämä väärinkäsitys on kovin ironinen, sillä se kääntää todellisuuden täysin päälaelleen.
Käsitys juutalaisten joukkomurhan edessä hiljaisesta, välinpitämättömästä ja passiivisesta paavista levisi lähinnä fiktiivisestä työstä, nimittäin vuodelta 1963 peräisin olleesta näytelmästä. Itse näytelmän kirjoittaja Rolf Hochhuth myönsi, että todellisuudessa paavi oli auttanut juutalaisia parhaansa mukaan, mutta myöhemmin kirkonvastaiset voimat väänsivät todellisuuskuvaa yleisessä mielikuvituksessa niin, että paavia syytetään nykyään aiheetta.
Jo ennen paaviuttaan Pius XII eli Eugenio Pacelli oli puhunut kovasti natseja vastaan ja saanut heistä itselleen vihamiehiä. Edellinen paavi Pius XI oli kirjoittanut kokonaisen kiertokirjeen natseja vastaan (Mit Brennender Sorge 1937). Sodan aikana natsit olivat kuitenkin armottomia heitä vastustaville katolisille voimille. Kun Utrechtin arkkipiispa Hollannissa puhui maan juutalaisten pakkosiirtoa vastaan, natsit vastasivat lähettämällä kaikki maan juutalaiskatolilaiset (heidän joukossaan pyhä Edith Stein) kohti kuolemaa. Juutalaiset eivät todistetusti halunneet paavin ottavan kantaa äänekkäästi, koska he tiesivät, että se aiheuttaisi vain pahempia seurauksia.
Hiljaisuudessaan paavi Pius XII teki kuitenkin valtavan paljon arvokasta työtä juutalaisten pelastamiseksi. Hän hankki heille piilo- ja majoituspaikkoja lukuisista luostareista ja jopa omasta kesäasunnostaan. Entinen israelilainen diplomaatti ja juutalainen rabbi Pinchas E. Lapide arvioi kirjassaan paaveista ja juutalaisista, että katolinen kirkko Pius XII:n johdolla pelasti vähintään 700 000 ja todennäköisesti lähemmäs 860 000 juutalaisen hengen – enemmän kuin kaikki Euroopassa juutalaisten vapauttamiseksi toimineet järjestöt yhteensä.
Pius XII:n sankarillinen toiminta ja sen tunnustus näkyy selvästi useissa juutalaisten johtajien, rabbien ja poliitikkojen kiitoskirjeissä ja kunnianosoituksissa 1940- ja 1950-luvuilla. Erityisen huomionarvoinen kommentti asiasta on Albert Einsteinilta: ”Vain katolinen kirkko protestoi Hitlerin ankaraa vapaudenvastaista hyökkäystä vastaan. Siihen saakka en ollut kiinnostunut kirkosta, mutta nykyään tunnen suurta ihailua kirkkoa kohtaan, joka yksin oli tarpeeksi rohkea kamppaillakseen hengellisen totuuden ja moraalisen vapauden puolesta.”
Pahat paavit ja pedofiilipapit
Joskus kirkon vastustajat tai hämmentyneet katolilaiset ottavat esiin kysymyksen erityisen pahoista ja tekopyhistä kirkon johtajista. Parhaita esimerkkejä tästä ovat varmasti keskiajan pahat paavit, jotka syyllistyivät mitä karmivimpiin moraalittomuuksiin. Toinen nykyään suosittu tapaus on hiljattain paljastunut pappien pedofiiliskandaali. Kun argumentit loppuvat kesken, joillain kirkon vastustajilla on taipumus (ja vielä useammilla houkutus) vedota pappien seksiongelmiin.
Pahat paavit ovat valitettava historiallinen tosiasia, eikä heidän synneilleen ole oikeutusta. He eivät kuitenkaan todista vääräksi paavin erehtymättömyyttä, sillä oppi koskee paavien virallista opetusta eikä henkilökohtaista elämää. Paavi voi joutua kadotukseen aivan kuin kaikki muutkin, mutta paavi ei voi opettaa virallisena totuutena sitä, mikä ei ole totta – Jumala estää sen.
Pahat paavit ovat itse asiassa mahtava osoitus siitä, että Jumala suojelee katolista kirkkoa – yksikään paha paavi ei koskaan muuttanut kirkon opetusta omille mieltymyksilleen sopivammaksi. Kun eräs kardinaali kerran kuuli Napoleonin uhkauksesta tuhota kirkko, hän vastasi: ”Ei hän onnistu. Emme ole pystyneet siihen itsekään!” Missä tahansa inhimillisessä järjestössä absoluuttinen valta ja henkilökohtainen pahuus olisivat yhdessä varmasti aiheuttaneet katastrofaalisia seurauksia, mutta katolinen kirkko on selvinnyt pahoista paaveista ja lukemattomista muista sisäisistä ja ulkoisista uhista voittajana.
Kirkko on pysynyt kasassa, se on suurempi kuin koskaan, se on yhä uskollinen samalle evankeliumille ja sen pää, paavi, on esimerkillinen kristillisen rakkauden julistaja. Onkin huomionarvoinen asia, että yli 250 paavista kaikista vallan ja lihan houkutuksista huolimatta vain kymmenkunta voidaan laskea erityisen pahojen paavien kastiin, kun taas ylivoimaisen suuri määrä heistä on ollut pyhimyksiä tai pyhimyksenomaisia.
Pedofiilipappiskandaali on traaginen ja monimutkainen. Itse asiassa kyse ei niinkään ole ollut pedofiliasta, vaan homoseksuaalisuudesta – pappien ”uhrit” ovat pikemminkin olleet nuoria partnereita. Joka tapauksessa on selvää, että kyseessä on vakava rikkomus, ja kirkko katuu sitä syvästi. Yhtä selvää on tietysti, että papit eivät toimineet kirkon opetuksen mukaisesti. Uskontoa ei pidä tuomita niiden perusteella, jotka eivät noudata sen moraalia, vaan niiden, jotka noudattavat.
Skandaalin syitä voidaan etsiä Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeiseltä kirkolle erittäin vaikealta ajalta, jolloin seminaareja lakkautettiin, kutsumuksista oli suurta pulaa ja papeiksi otettiin lähes ketä hyvänsä. Kirkko teki virheitä varmasti myös joidenkin jo paljastuneiden tapausten hoitamisessa. Tämä kuitenkin vain vahvistaa jälleen vanhan totuuden siitä, että kirkossa on syntisiä.
Joillain protestanteilla on taipumus ajatella (toisilla se on virallinen oppi), että kirkko koostuu vain valituista, pelkistä pyhistä. Raamattu osoittaa kuitenkin jotain aivan muuta. “Vielä taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja. Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät kalat koreihin mutta viskasivat huonot pois. Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 13:47–49)
Ilmestyskirjassa yhtä lukuun ottamatta kaikki seitsemän kirkkoa saivat moitteita syntisyydestä: tekopyhyydestä, haaleudesta, vääräoppisuudesta, haureudesta, epäjumalanpalveluksesta. Silti kaikkia kutsuttiin edelleen kirkoiksi (Ilm. 2–3). Paavali moitti sekä korinttilaisia että galatalaisia kovin sanoin erilaisista synneistä ja vääristä opeista, mutta silti hän kutsui kummankin kaupungin kristittyjä kirkoksi. Kirkossa on aina syntisiä, ja Jumala kyllä tuomitsee kaiken oikeudenmukaisesti maailman lopussa. Erottelu tehdään vasta sitten, ei vielä nyt. Meidän tehtävämme on keskittyä uskollisuuteen eikä uskottomuuden ongelmaan, joka kuitenkin häviää vain uskollisuudella.
Jeesus itse valitsi 12 opetuslasta, mutta yksi heistä petti hänet. Jos kristinusko olisi keskittynyt Juudaksen uskottomuuteen eikä koonnut voimiansa muiden apostolien uskollisuudesta, kirkko olisi ollut tuomittu epäonnistumaan jo alusta asti. Jumalan vastaus kriiseihin on kuitenkin kaikilla vuosisadoilla ollut aina sama: pyhyys. Pahimpina ja vaikeimpina aikoina Jumala kutsuu ja nostaa esiin aina uusia pyhiä. Monet pyhät ovat ilmaisseet halunsa elää mieluummin kirkolle vaikeana aikana kuin kirkon menestyksen aikana, jotta he voisivat silloin osoittaa uskollisuutensa.
Jeesus sanoi: ”Saatana on saanut luvan seuloa teitä niin kuin viljaa.” (Luuk. 22:31) Skandaalit ja kriisit kohtaavat kristittyjä ajasta aikaan, kirkon lasten synnit ovat aina vaivaamassa Jumalan kansaa, mutta kirkko ei koskaan katoa eikä häviä, koska sillä on Jeesuksen suojelus ja Pietarille annettu lupaus: ”Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi.” (Luuk. 22:32) Jeesus muistuttaa meitä siitä, että vaikea ja epäkristillinen aika on paras aika olla kristitty: “Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” (Matt. 5:11–12)
tulkitsemalla saadaan profeetta väännettyä kommenttiensa ja mielipiteidensä ansiosta vääräksi, mutta paavi on aina paavi, vaikka olisin paha paavi.
Samoilla argumenteilla voi katolisen kirkon kädet pestä, mutta mormonit tuomitaan harhaoppia toteuttavana helvettiin.
Toisinajattelijoita ja 'toisennäköisiä' vainottiin ja tapettiin.
Mutta miksi tämä sama jatkuu vielä v. 2009?
(en kohdista asiaa mihinkään tiettyyn uskoon).
...mikään koskaan ole todistanut Smithiä profeetaksi.
...edelleen sekä uskontojen varjolla että uskonnoista riippumatta koska ihminen on syntinen.
Että ei tilanne juurikaan ole muuttunut. Miekan on korvannut rynnäkkökivääri ja piinapenkin pikku kemiallinen käsittely. Ihmisiä tapetaan kuin kärpäsiä - jopa huomattavasti enemmän kuin pimeällä keskiajalla.
Ei siis mitään uutta eikä ihmeellistä. Ruumiita tulee kuin liukuhihnalta konsanaan vaikka ajat pitäisi olla humaanimmat ja sivistyneemmät.
todistanut paavia Jumalan kutsumaksi kirkon päämieheksi. Otettu virka se on.
...Pietarilta ja Paavalilta peritty.
Smithillä ei ole kuin omat päiväunensa aiheesta joten saahan sitä satuilla sydämensä kyllyydestä.
Oletetaan tällainen tilanne:
- MAP-vaarnanjohtaja vetää kahta roolia joista toisessa hän on puhtoinen piispa ja toisessa hän on alaikäisiin sekaantuva huumeisiin menevä talousrikosten tehtailija ja murhamies.
- Puhtoinen nuori mies pitäisi asettaa vanhimmaksi.
- Oletetaan, että kaikki pappeuden asettajat ovat samanlaisia tyyppejä kuin vaarnanjohtaja.
- Nuori mies asetetaan pappeuteen.
No, miten on? Saako tuo nuori ja puhtoinen mies sen pappeutensa? Vai käykö niin, että hän vaan luulee saaneensa pappeuden kun taasen Jumala hykertelee taivaassa, että "turha luulo, mutta minkäs sinä reppana sille voit".
Terävästi asian ytimeen kuten tapanasi on!
Jokainen ihminen on enemmän tai vähemmän syntinen.
Sinun esitämäsi esierkkitapaus on yliampuva, koska huumeita käytävää jäsentä ei edes esitettäisi vaarnanjohtajaksi. Ja murhaam syyllistynyt paljastuisi ennen pitkää. Mutta asiaan.
Jos niin tapahtuisi, että pappeuden asettaja ei olisi jostain syystä kelvollinen toimituksen suorittamiseen, niin pappeuteen asettaminen olisi silti pätevä, koska johtavat paikalliset johtajat ovat antaneet siihen luvan. Piispa (Aaronin pappeudessa) ja vaarnan johtaja (Melkisedekin pappeudessa) ovat vastuussa siitä, että pappeuteen asettaja on kelvollinen. Itse toimitus vastaisi tilannetta, jossa sairaalle annettaan siunaus, mutta siunauksen suorittava/t vanhin/mmat eivät olisi kelvollisia tai niillä ei olisi uskoa.
Ymmärrän bointisi Katolisen kirkon suhteen. Erhdyksiä voi sattua, niin että pappeustoimituksen suorittaminen voidaan antaa sellaiselle, jonka ei pitäisi sitä tehdä. Mutta pitemmän päälle se ei onnistuisi. Sellainen vaarna, jonka jotaja rikkoisi käskyjä ja asettaisi korkeaneuvostoon samanhenkisiä veljiä, todennäköisesti hajoaisi ennen pitkää.
Muuan kirkkoisä selitti aikoinaan, että kirkolliset toimitukset ovat päteviä myös silloin, kun ne toimittaa "synitinen" pappi. Mielestäni siitä seurasi se, että kirkko ei välitänyt valvoa pappien moraalia, josta oli seurauksena moraalinen rappio papiston piirissä paaveja myöten. Nähdäksen pappien pedofiiliskandaalit on seurausta juuri siitä opista, että pappien syntisyydellä ei ole niin väliä.
profeettojen oletetaan olevan täysin nuhteettomia. Eivät olleet sitä Raamatun aikaankaan.
Ovat Jumalan edustajia, eivät jumalia. Jokuhan täytyy olla kutsuttu hoitamaan edusmiehen tehtävää, muuten menee ihan hulinaksi.
Paavikin hoitaa edusmiehen tehtäväänsä.
MAP-profeetta hoitaa edusmiehen tehtäväänsä.
jne.
Sitten on iso joukko vapaita suuntauksia, joissa jokaisella on oma korostetun henkilökohtainen yhteytensä Jumalaan, ja älämölöstä sen huomaa. Eivät osaa itsekään kertoa, mitä Jumala haluaa, haluavat olla vaan niin kuin itse haluavat ja haluavat kuvitella, että Jumala hyväksyy kaikki toilailut. Ja armahtaa tarvittaessa.
...ei ole mikään profeetta.
Ei Smithillä ole mitään näyttöä profeetallisuudestaan.
...ajat itseäsi kohti loogista umpikujaa. :-)
Mieti asiaa nyt ensin yön yli.
ollut jokaisen Paavin kanssa, mitä näyttöä on heidän asemastaan Jumalan edusmiehenä? Ei yhtään mitään.
Milloin olen aikaisemmin mennyt "loogiseen umpikujaan"? Ja miten nyt olen ajanut itseni siihen "loogiseen umpikujaan"?
Mitä jos mietisit itse yön yli...
Rooman piispat Pietarin seuraajina
Paaviuteen liittyy useita kiistanalaisia kysymyksiä. Yksi yleisimmin kyseenalaistetuista katoliseen paaviuskäsitykseen kuuluvista olettamuksista on Pietarin viran periytyminen Rooman piispoille. Monet ovat valmiita myöntämään, että Pietari oli apostolien johtaja, mutta samaan hengenvetoon he kieltävät ajatuksen Pietarin seuraajista kirkon johtajina. Monet ovat jopa väittäneet, ettei Pietari edes koskaan mennyt Roomaan, joten Rooman piispat eivät voi väittää olevansa Pietarin seuraajia. Nämä väitteet perustuvat Raamattuun, tai tarkemmin siihen, mitä protestanttien mielestä ei löydy Raamatusta. Tässä artikkelissa tutkimme sekä Raamatun että varhaiskristillisten tekstien todistusta ja selvitämme, ovatko Rooman piispat todella Pietarin seuraajia.
Pietari Roomassa – Raamatun todistus
Protestanttien väitteet siitä, ettei Pietari koskaan mennyt Roomaan, perustuvat siihen, ettei Raamattu sano hänen menneen sinne. Apostolien teot ei mainitse mitään Pietarin oletetusta marttyyrikuolemasta ikuisessa kaupungissa, eikä Rooman seurakunnalle osoitettu Paavalin kirje viittaa mitenkään siihen, että Pietari olisi ollut kaupungin piispa.
Apostolien tekojen loppuosa, joka käsittelee niitä vuosia, joina Pietari mahdollisesti olisi mennyt Roomaan, keskittyy Paavalin eikä Pietarin toimintaan. Tämän lisäksi Apostolien teot kirjoitettiin lähes varmasti jo vuosia ennen Pietarin marttyyrikuolemaa Roomassa, sillä se jättää mainitsematta useita 60-luvun alussa kristityille tärkeitä tapahtumia. Myös Roomalaiskirje kirjoitettiin mitä todennäköisimmin aikana, jona Pietari ei ollut Roomassa. Paavali itse todisti Pietarin olleen ympäriinsä matkusteleva apostoli (1. Kor. 9:5), eikä se, että Pietari ei aina ollut Roomassa, todista mitään siitä, etteikö hän olisi perustanut siellä kirkkoa ja kuollut siellä.
Itse asiassa Raamattu todistaa siitä, että Pietari todella oli Roomassa. Pietari kirjoitti ensimmäisen kirjeensä lopussa: ”Teille lähettää tervehdyksen Babylonissa oleva seurakunta, valittu niin kuin tekin. Samoin tervehtii teitä poikani Markus.” (1. Piet. 5:13) Nykyisen kirkkoraamatun alaviitteessä selitetään, että tässä jakeessa ”Babylon on peitenimi, jolla tarkoitetaan Roomaa”. Babylon sopi Rooman peitenimeksi, koska Rooma vainosi kristittyjä. Ensimmäisen puolentoista vuosituhannen ajan kristityille oli selvää, että tämä jae viittasi vertauskuvallisesti Roomaan (jo heti apostolien jälkeen elänyt Hierapoliksen piispa Papias selitti kyseisen kohdan näin), kunnes vasta reformaation jälkeen tämän tulkinnan kieltäminen saavutti paaviuden kieltävien kristittyjen suosion.
Pietari Roomassa – historian ja arkeologian todistus
Ensimmäisten kristittyjen kirjoituksista säilynyt todistusaineisto Pietarin oleskelusta ja kuolemasta Roomassa on valtava. Asiasta vallitsi alkukirkossa täysi yksimielisyys, eikä kukaan koskaan uskonut tai väittänyt Pietarin kuolleen missään muualla. Seuraavassa siteeraamme muutamia esimerkkejä lukuisista varhaisista viittauksista Pietarin oleskeluun ja kuolemaan Roomassa.
Apostolisella ajalla elänyt Antiokian piispa Ignatius kirjoitti kirjeessään Rooman seurakunnalle heti toisen vuosisadan alussa: ”En minä käske teitä niin kuin Pietari ja Paavali.” (Ignatius roomalaisille 4:3) Korintin piispa Dionysius kirjoitti Rooman seurakunnalle noin vuonna 170: ”Täten te olette… yhdistäneet… Pietarin ja Paavalin perustaman istutuksen. Sillä molemmat… ovat yhdessä Italiassa opettaneet ja kärsineet marttyyrikuoleman samaan aikaan.” (Eusebiuksen Kirkkohistoria II, 25:8)
Ireneus Lyonilainen kirjoitti noin 20 vuotta myöhemmin: ”Matteus julkaisi heprealaisten keskuudessa kirjoitetun evankeliumin, kun Pietari ja Paavali olivat Roomassa julistamassa evankeliumia ja perustamassa kirkkoa. Heidän lähtönsä (kuolemansa) jälkeen Markus, Pietarin oppilas ja tulkki, jätti meille kirjallisesti sen, mitä Pietari julisti.” (Harhaoppeja vastaan 3:1:1) Tämä lähde vahvistaa myös edellä siteeratun Pietarin kirjeen tiedon siitä, että Markus oli yhdessä Pietarin kanssa Roomassa (1. Piet. 5:13).
Raamatun ja varhaisten kristittyjen todistuksen lisäksi kirkolla on arkeologista todistusaineistoa siitä, että Pietari oli ja kuoli Roomassa. 1900-luvun puolivälin tienoilla paavi käski aloittaa arkeologiset kaivaukset Pietarin kirkon alla, missä Pietarin jäännösten perinteisesti uskottiin olevan. Tämän artikkelin puitteissa on mahdotonta käydä läpi kaivausten ja löytöjen historiaa yksityiskohtaisemmin, mutta sanottakoon, että Pietarin luut löytyivät haudattuina Roomasta Pietarin kirkon alta ja että kukaan asiaa rehellisesti ja objektiivisesti tutkiva ei enää voi kyseenalaistaa Pietarin oleskelua ja kuolemaa Roomassa.
Pietarin seuraajat
Suurin kiistakysymys koskee Pietarin viran luonnetta. Onko paavius myöhempi Rooman piispojen keksintö, vai ymmärrettiinkö alusta asti, että Pietarilla tulisi olla seuraajia? On useampia painavia ja hyviä syitä siihen, että Pietarilla tuli olla, oli ja on seuraajia, kun taas päinvastaista kantaa ei tunnu tukevan monikaan vakavasti otettava argumentti. Yleensä Pietarin viran suksessio yksinkertaisesti kielletään ilman sen kummempaa positiivista todistusaineistoa. Useimmiten kuulee vain sanottavan, ettei mikään Raamatussa viittaa siihen, että Pietarilla olisi pitänyt olla seuraajia kirkon johdossa. Kuten kohta huomaamme, tämä ei kuitenkaan kerta kaikkiaan pidä paikkaansa.
Käymme seuraavaksi läpi kuusi perustetta, jotka antavat meille aihetta uskoa, että Pietarilla tuli olla, oli, ja on seuraajia Kristuksen kirkon johdossa. Näistä ensimmäiset neljä ovat raamatullisia ja viimeiset kaksi historiallisia. Ensimmäinen liittyy kirkon jatkuvuuteen, toinen ykseyteen, kolmas apostoliseen suksessioon, neljäs Jeesuksen Pietarille antamaan erityiseen virkaan, viides Pietarin ja Paavalin omaan toimintaan, ja kuudes varhaisten kristittyjen yksimieliseen todistukseen.
Raamatulliset perusteet
On selvää, että Pietarilla oli apostolien joukossa selvä johtoasema. Miksi Kristus olisi valinnut apostolien joukosta yhden johtajaksi kirkon ensimmäistä sukupolvea varten, jos hän ei halunnut kirkolla olevan yhtä selkeää johtajaa tulevilla vuosisadoilla? Kirkon olemassaolon tuli jatkua maailman loppuun asti (Matt. 28:20), joten on outoa olettaa, että Pietarin johtoaseman ei ollut tarkoitus jatkua apostolin kuoleman jälkeen kirkon tuleville sukupolville.
Yhteen mieheen nojaava lopullinen auktoriteetti kirkossa takaa myös kirkon ykseyden, jota Jeesus ja apostolit vahvasti painottivat (Joh. 17:21, 1. Kor. 1:10, Ef. 4:5). Kuten ortodoksisten ja protestanttisten kirkkojen historia on osoittanut, samanarvoisiin piispoihin tai yksin Raamattuun perustuva lopullinen auktoriteetti ei onnistu säilyttämään kirkon ykseyttä, sillä ihmiset päätyvät aina erimielisyyksiin. Sen sijaan yksi taatusti totuutta opettava johtaja, jota Jumala suojelee virheeltä, toimii tehokkaasti ykseyden kulmakivenä kaikille uskollisille kristityille.
Jos apostoleilla yleensä ottaen oli seuraajia, miksei Pietarin johtajuus myös periytynyt häntä seuranneille piispoille? Raamatussa Juudaksen kuoltua Mattias valittiin hänen seuraajakseen (Ap.t. 1:20–26), ja apostolit jakoivat Jeesukselta saamansa auktoriteetin eteenpäin piispoille eli vanhimmille (2. Tim. 1:6, 2:2, Tit. 1:5–7, Ap.t. 14:23, 15:4–6, 20:28). Ensimmäinen Uuden testamentin ulkopuolinen kristillinen kirje kertoo, että apostolit asettivat seurakuntiin piispoja ja että heidän kuollessansa muiden tulisi seurata heitä tässä palveluvirassa (Klemensin kirje korinttilaisille 42:3–4, 44:1-2). Jos siis piispat perivät virkansa apostoleilta, on täysin loogista, että johtavan apostolin eli Pietarin viran perivällä piispalla on myös johtoasema muihin piispoihin nähden.
Jeesus sanoi Pietarille: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” (Matt. 16:19) Nämä sanat viittaavat selvästi Vanhaan testamenttiin: ”Hänen olalleen minä ripustan Daavidin huoneen avaimen. Hän avaa, eikä kukaan sulje, hän sulkee, eikä kukaan avaa.” (Jes. 22:22) Kyseessä on hovin päällikkönä toimineen kuninkaan voudin virka: ”Mene ja vie Sebnalle, kuninkaan voudille ja hovin päällikölle, tämä viesti… Näin käy: Herra viskaa sinut menemään… Hän sysää sinut pois virastasi… Sinä päivänä minä kutsun palvelijani Eljakimin, Hilkian pojan, ja hänen ylleen minä puen sinun pukusi” (Jes. 22:15,17,19–21).
Kyseessä oli selvästi virka, joka siirtyi ihmiseltä toiselle. Raamattu kertoo hovin päällikkönä toimineen eri aikoina mm. Ahisarin (1. Kun. 4:6), Arsan (1. Kun. 16:9) ja Obadjan (1. Kun. 18:3), ja edellä siteeratussa profetiassa puhutaan siitä, että Eljakim tulisi ottamaan Sebnan paikan tässä virassa (Jes. 22:15–22). Matteuksen evankeliumissa Jeesus, uusi Daavidin valtaistuimen Kuningas (Luuk. 1:32–33), antaa Pietarille taivaallisen valtakuntansa avaimet ja tekee hänestä täten ikuisen kuningaskuntansa ensimmäisen hovipäällikön. Pietarilla tuli olla ja on seuraajia, koska Jeesuksen valtakunta, kirkko, kestää maailman loppuun asti ja koska hovipäällikkö on nimenomaan sukupolvesta toiseen jatkuvan viran haltija (kuten presidentti tai pääministeri).
Historialliset perusteet
Varhaiskristilliset tekstit paljastavat Pietarin ymmärtäneen, ettei hänen ollut tarkoitus olla johtaja hänen oman mahtavuutensa vuoksi, vaan siksi, että Kristus oli uskonut hänelle viran. Pietari ei aikonut jäädä kirkon historian ainoaksi muiden ylitse nousevaksi johtajaksi, vaan hän halusi antaa virkansa eteenpäin. Ireneus Lyonilainen kirjoitti 180-luvulla: ”Autuaat apostolit [Pietari ja Paavali], perustettuaan ja rakennettuaan kirkon [Roomassa] antoivat piispanviran eteenpäin Linukselle. Paavali mainitsee tämän Linuksen kirjeessään Timoteukselle.” (Harhaoppeja vastaan 3:3:3).
Jotkut ovat vastustaneet paaviutta sillä perusteella, että Linus ei seurannut Pietaria vaan Pietaria ja Paavalia ja että Paavali eikä Pietari vihki Linuksen piispaksi. Paavin ei kuitenkaan tarvitse olla edellisen paavin vihkimä ollakseen paavi, ja vaikka on totta, että Pietari ja Paavali olivat molemmat Rooman seurakunnan johdossa toimineita apostoleja, kristityt ymmärsivät aina Pietarin ensisijaisen aseman.
Se, että Pietarilla oli seuraajia Rooman piispanistuimella ja että Rooman piispat olivat nimenomaan Pietarin seuraajia, käy ilmi useista varhaiskristillisistä lähteistä. Eusebiuksen Kirkkohistoria siteeraa ensin varhaista kirkkohistorioitsijaa Hegesippusta, joka kirjoitti noin vuonna 180: ”Tultuani Roomaan laadin luettelon piispojen jaksosta Anicetukseen asti. Hänen diakoninsa oli Eleutherius. Anicetuksen jälkeen Soter sai piispanviran, ja hänen jälkeensä Eleutherius.” (IV 22:3)
Myöhemmin Eusebius siteeraa 200-luvun alussa kirjoitettua kirjaa: ”…julistuksen totuus oli säilynyt aina Viktorin aikaan asti, joka Pietarista luettuna oli kolmastoista Rooman piispa.” (V 28:3) Samaan 300-luvun alussa kirjoittamaansa teokseen Eusebius talletti myös seuraavat sanat: ”Linus, jonka hän [Paavali] mainitsee toisessa kirjeessä Timoteukselle (4:21), koska tämä oli hänen kanssaan Roomassa, sai Pietarin ensimmäisenä seuraajana piispanviran Rooman seurakunnassa…” (III 4:8)
200–400-luvuilla Pietarin seuraajista kirjoittivat suorasti tai epäsuorasti mm. Kyprianus Kartagolainen (250-luku), paavi Julius I (340-luku), Sardikan kirkolliskokous (340-luku), Mileviksen piispa Optatus (360-luku), Epifanius Salamislainen (370-luku), paavi Damasus I (380-luku), Ambrosius Milanolainen (380-luku), Hieronymus (390-luku), Augustinus (400-luku), Efeson kirkolliskokous (430-luku), paavi Leo I (440-luku) ja Khalkedonin kirkolliskokous (450-luku).
Varhaisen ja jakautumattoman kirkon todistus Pietarin seuraajien ja Rooman piispojen suhteen on valtava, maailmanlaajuinen ja yksimielinen. Kirkko ymmärsi, että Pietarilla oli seuraajia ja että he olivat nimenomaan Rooman piispat, eikä ole mitään jälkiä varhaisten ”oikeaoppisten” kristittyjen (jotka siis olisivat protestanttien tavoin ymmärtäneet, ettei Pietarilla kuulunut olla seuraajia) protesteista tätä käsitystä vastaan. Täten on täysin selvää, että paavius ei ole myöhempi katolisen kirkon keksintö, vaan alkuperäiseen Kristuksen perustamaan kirkkoon olennaisena kuuluva osa.
Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.
valmiiksi pureskeltujen vastausten kopioiminen, kuka tuota soopaa jaksaa lukea sivu tolkulla. Et näköjään osaa mitään OMIA ajatuksia kirjoittaa, kaikkiin keskusteluihin on sinulla valmiiksi hyväksytyt vastaukset, ihan kuin Jehovilla. Ei järin kekseliästä, etkö pysty parempaan?
poliisi ei. Maitomies se useinmiten ajaa itsensä umpikujaan ja sitten aikansa intettyään vaihtaa aihetta tai katoaa, alkaakseen taas alusta.
....kyllä tämä liittyy siihen "pata kattilaa soimaa" -kuvioihin. Ihan totta. MAP-kirkko opettaa nykyään sellaista oppia, joka tavallaan kumoaa luopumuksen: kelvollinen ihminen saa pappeuden riippumatta pappeuden antajan kelvollisuudesta.
Kun puhutaan pappeuden antajan kelvollisuudesta, niin on hyvä muistaa, että siinä voi olla monta astetta. Kukaan ei ole täydellinen. Kelvollisuudella tarkoitettaan kuitenkin minimivaatimusta, jota kaikki eivät vältämättä täyttä.
Piispa voi sallia miehen, jonka elämä ei ole täysin kunnossa, osallistua pappeuden asettamistoimitukseen siinä toivossa, että saisi siinä hengellisen kokemuksen, joka saisi miehen muutamaan elämän. Sama periaatte voi koskea muitakin asioita, kuten opettajan tehtävää tai jotakin muuta.
Pappeuteen asettamisesta vielä, että siinä on tavallisesti kaksi avustamassa, joten siinä mielessä toimtuksen pätevyys ei vältämättä vaarannu. Tämä henkilö, joka ei kaikin puolin ehkä täyttäisi kelvollisuusvaatimusta voi suoritta toimituksen itse avustajien läsnäollessa, tai saataa toimia avustajana. Tavallisesti piispa toimii itse avustajana.
Mutta kuten sanoin, pitemmän päälle sellainen ei kuitenkaan onnistuisi. Jotakin tapahtuisi seurakunnassa, jos kelvollisuudesta ei pidetäisi kiinni.
Kerran seurakunnassani oli pappeuskokouksessa keskustelu tästä asiasta ja todettiin, että pappeuden toimitukset ovat päteviä, vaika toimituksen suorittaja ei täyttäisi kaikilta osin kelvollisuusvaatimusta. Sen jälkeen olen yksityisesti maininut kirkkoisän Augustinuksen opin, että kirkkolliset toimitukset ovat päteviä, vaikka pappi olisi syntinen ja siitä seuranut papiston rappio. Tälläisessä keskustelussa toinen osapuoli on myöntänyt, että sellainen vaara on olemassa.
Luopumuksen suhteen emme kuitenkaan opeta, emmekä usko, että papiston moraalin rappio olisi ollut luopumuksen perussyy, vaan pidämme apostolien kuoleman yhteydessä tapahtunutta pappeuden avainten menettämistä syynä keskiajan papiston rappioon. Meille keskiajan kirkon tila on vain osoitus tapahtuneesta luopumuksesta. Toivottavasti ymmärrät tämän eron.
teksti. Mielenkiintoista luettavaa.
Muutama asia tekstistä:
"Kuten ortodoksisten ja protestanttisten kirkkojen historia on osoittanut, samanarvoisiin piispoihin tai yksin Raamattuun perustuva lopullinen auktoriteetti ei onnistu säilyttämään kirkon ykseyttä, sillä ihmiset päätyvät aina erimielisyyksiin. Sen sijaan yksi taatusti totuutta opettava johtaja, jota Jumala suojelee virheeltä, toimii tehokkaasti ykseyden kulmakivenä kaikille uskollisille kristityille."
Tuossa on se suuri ero MAP kirkon opetuksiin, että me emme usko kenekään ihmisen virheettömyyteen. Ainoastaan Jumala ja Kristus ovat virheettömiä. Jumala voi suojella ketä tahansa virheiltä, mutta se vaatii asianomaisen reheellistä jatkuvaa rukousta sekä puhdasta elämää, jotta kanava pysyy aivan auki. Vain Jumala ja Kristus opettavat totuutta.
Mistäs tämä löytyy: Klemensin kirje korinttilaisille 42:3–4, 44:1-2
"Pietari ei aikonut jäädä kirkon historian ainoaksi muiden ylitse nousevaksi johtajaksi, vaan hän halusi antaa virkansa eteenpäin...." Kuitenkin hänestä EI Jumalsta on lähtöisin maailman ehkä suurin kirkkokunta.
En usko että Pietari antoi KIRKON johtajuuden avaimia Rooman piispalle. Hän varmaan antoi Piispan valtuudet ja se on aivan eri asia. Liekö ko. piispa edes ollut valittu Apostoliksi!? Juuri tuossa on tapahtunut virhe! Olisi mielenkiintoista tietää KENET Apostolit valitsivat kirkon johtajaksi Pietarin kuoltua? Luultavasti ei ketään, koska heitä ei saatu edes kokoon erinäisten syiden takia, Pietarin kuoleman jälkeen... vai saatiinko? Juudaksen ja parin muun Apostolin tilalle kyllä valittiin kokouksessa uusi, mutta kuinka kauan tuo jatkui? Apostolit olivat, ei ainoastaan ERI mieltä monesta seikasta, vaan myös lähteneet sananjulistukseen ympäri maailmaa ja heitä oli todella vaikeata saada kokoon. Rooman Piispalla EI ollut mitään oikeuksia julistaa itseään kirkon pääksi ainoastaan piispaksi valintansa vuoksi!
...virheetön tai synnitön, mutta jutun tekee jännäksi se, ettei yksikään paavi ole peukaloinut itse alkuperäistä oppia joka on juuri se mikä oli apostolisessa seurakunnassa.
Tämä on se suuri ihme, pahoistakin paaveista huolimatta. Organisaatio on kuitenkin pyörinyt jo parisen tuhatta vuotta säilyttäen alkuperäisen opin kaikista ihmisen hulluudesta ja historian myrskyistä huolimatta. Tähän ei muuten ole kukaan muu kyennyt.
Mikä on mielestäsi todennäköisyys sille, että moinen onnistuisi pelkin ihmisvoimin? Minusta se olisi mahdotonta.
Mutta sittenhän sinä et juurikaan ole näitä keskusteluita lukenut - tosin itse sanoit ettet juuri muutenkaan lukemisesta pidä.
Ellet pidä lukemisesta niin älä ihmeessä lue. Ei se pakollista ole.
...luopumusoppi lähti nimenomaan Smithin omasta tarpeesta tehdä itsestään tarpeellinen eikä mistään muusta.
Jo pelkällä huolellisella loogisella ajattelulla huomaa koko luopumusopin mahdottomuuden. Etenkin kun 'palautuksen' tuloksena syntyi käenpoikanen joka teologisesti on hyvin kaukana sekä Kristuksesta sekä apostolisen seurakunnan opeista.
Tähän vielä päälle se, että Smithin profeetallisuudesta ei ole minkään valtakunnan puolueetonta näyttöä niin kyllä tämä asia on aivan kristallinkirkkaan selvä.
Kukaan ei voinut julistaa paavia pannaan, joten ei ollut vältämätöntä muuttaa sääntöjäkään.
Tässä lainaukset Klemensin kirjeen kohdista, jotka sinun mielestäsi tukee paaviutta:
"2.Jumala siis lähetti Kristuksen ja Kristus apostolit; kumpikin asia on tapahtunut hyvässä järjestyksessä Jumalan tahdosta. 3. Kun nyt apostolit olivattehtävänsä saaneet, päässeet täyteen varmuuteen Herran Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta ja vajvistuneet uskossa Jumalan sanaan, he lähtivät liikkeelle Pyhää Henkeä täynnä julistaen evankeliumia siitä, että Jumalan valtakunta oli tulossa. 4. Maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin he julisitvat sanomaansa ja asettivat samalla ensi hedelmänsä, heitä Hngessä koeteltuaan, tulevien uskovien piispoiksi ja diakoneiksi. 5. Eivätkä he tehneet tässä mitään uutta. Sanoohaan Raamattu jossakin: Minä asetan heidän kaitsijansa vanhurskaudessa ja palvelijansa uskossa."(1Klem.42:2-5)
"44 Myös meidän apostolimme olivat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta selvillä siitä, että piispan virasta tulisi riitaa. 2. Tästä syystä he saatuaan ennakolta täydellisen tiedon asiasta asettivat virkaan edellä mainitsemamme miehet ja sääsivät myöhemmin lisäksi, että jos nämä kuolisivat, toiset koetellut miehet ottaisivat heidän jälkeensä heidän palveluvirkkansa."(1Klem.44:1-2)
Miten nämä kohdat tukevat teoriaa apostolisesta seurannosta tai paaviutta?
Mainitakoon vielä, että Paavali ei ole voinut asettaa Pietarista seuraavaa piispaa, koska Linuksen piispan kausi on merkitty alkaneeksi vuonna 68 ja Paavalin kuolin vuosi on joko v.64 tai 67jKr.
Minkäläinen olisi se palautettu kirkko, jonka sinä hyväksyisit? Oletetaan, että Katolinen kirkko hajoaisi ja lakkaisi olemasta. Miten tapahtuisi apostolisen seurannon palauttaminen?
Oppi on edelleen sama kuin apostolisessa seurakunnassa.
Sitä eivät ole muotivirtaukset tai kaikenmaailman 'profeetat' päässeet peukaloimaan.
...hävinnyt mihinkään eikä koskaan tässä ajassa häviä joten koko kysymys on turha.
Ei Jumala ole ikinä lapsiaan hylännyt ( edes kahdeksaksisadaksi vuodeksi ) eikä hylkää.
En minä hyväksy minkäänlaista 'palautettua' kirkkoa koska sellaista ei tarvita - etenkään kun näistä nykyisistäkään kandidaateista yksikään ei ole lähellekään vakuuttava.
On se ihme että MAP-kirkko väittää olevansa palautettu vaikka jo jumalkäsitteestä lähtien oppi on eri kuin mitä Kristus opetti.
Eikös se Paavi olekkaan julistettu Jumalan sijaiseksi maan päällä ja virheettömäksi! Näin oli ainakin ennen koskas se muuttui!?
Eihän kukaan ole väittänytkään että Paavit olisivat peukaloineet tekstejä. Heille iskettiin eteen paperit ja sanottiin saarnaa tosta. Tää on oikein. Paavi oli aikanaan vallanpitäjän sätkynukke. Asiat sujui kuin leikiten. Valtias käski Paavin julistaa joku pannaan aj Paavi julisti... ja jos se ei muuttanut tapojaan meni vallanpitäjän sotilaat sen juttusille... siis sen jonka vallanpitäjä, tai Paavi halusi poistaa... kummasti vastustajilla tahtoi pituus lyhetä pään pituudella....
ole koskaan ollutkaan puhetta siitä että Katolinen kirkko olisi kadonnut jonnekin! Katolisen kirkon alkuperähän oli jo pielessä. EI Rooman Piispasta mitään Paavia pitänyt tehdä. Apostoleiden olisi pitänyt kokoontua ja valita Pietarille jatkaja. EI Pietari yksi voinut ketään valita tai nimetä muualle kuin Piispaksi!
Ei Jumala lapsiaan hylännyt vaan lapset Jumalan! Kuitenkin oli Jumala läsnä monessa, vaikka kirkko olikin kadonnut maan päältä. Jumalan henki johdatti monia ihmisiä aikanaan. Niin Lutheria kuin Columbusta ym...
Mitä Kristus opetti Jumalasta: Johannes 8:42,54; 13:3; 20:17 Jeesus sanoi myös, että joka on nähnyt minut on nähnyt isän. Tuon kaiken me opetamme aivan kuten Kristus opetti.
...olemme asiasta vahvasti erimielisiä. :-)
Paavin virka ei ole perinnöllinen vaan uusi paavi valitaan edellisen paavin kuoleman jälkeen ns. konklaavissa.
Turust
Eikö mielestäsi opin oikea tulkitseminen voida laskea samaksi asiaksi kuin peukalointi. Jonkun protestantin mielestä paavin tulkinta joistakin kohdista on väärä eikä sama kuin alkukirkossa oli ja paavin mielestä esim jehovan todistajien tulkinta on väärä eikä ole alkukirkon mukainen. Mutta mihin oikea tulkinta perustuu? Uskotteko että Paavi saa ilmoitusta Jumalalta tulkita oikein, kun opillinen ongelma ilmenee? Ymmärtääkseni uskotte ainakin että kirkolliskokouksen kautta Jumala ilmoittaa/on ilmoittanut tahtonsa ja eikö oppinne ole muovautunut myös tradition kautta? (Katolisuuden tuntemukseni ei valitettavasti ole kauhean hyvä).
Jos ilmoitusta ei ole, niin mistä voit tietää että Paavin tulkinta on juuri se oikea, eli mitä Jumala on oikeasti kohdalla tarkoittanut. Tai uuden Paavin valinnassa, mistä tiedät että uusi Paavi on Kristuksen haluama henkilö johtamaan Hänen tosi kirkkoaan?
Sinänsä pidän katolisten oppia apostolisesta jatkumosta loogisena. Protestanttinen yleinen pappeus ei istu ymmärrykseeni millään. Jumala ei voi olla sekasorron Jumala.
http://hyviauutisia.wordpress.com/paavi-ja-kirkko/paavin-erehtymattomyys/
http://hyviauutisia.wordpress.com/paavi-ja-kirkko/paavin-erehtymattomyys/
...huutelijat eivät uskalla edes rekisteröidä nimimerkkiään vaan hyppivät nimimerkistä toiseen kuin heinäsirkat.
Mitään järkevää tai perusteltuja kommentteja ei teikäläisiltä kyllä ole nähty.
Millä tavalla Paavi eroaa tässä mielestäsi MAP-profeetasta? Ainakin tämän määritelmän perusteella Paavilla on oikeus peukaloida alkuperäistä oppia..
"on autuaassa Pietarissa hänelle luvatun jumalallisen avun turvin se erehtymättömyys, jolla jumalallinen lunastaja halusi kirkkonsa varustaa sen määritellessä uskoon tai moraaliin liittyvää oppia"
Eli jonkun sellaisen ihmisen joka ei usko paavin olevan innoitettu mielestä Paavi peukaloi opin erilaiseksi kuin se alunperin oli tarkoitettu, aivan kuten mielestäsi MAP-kirkon profeetat ovat tehneet.
Kuinka siis voit olla varma siitä että seuraamasi Paavi on oikeasti innoitettu Pietarin seuraaja, niin että sinua ei vain johdeta harhaan? Tai edes että kyseisenlaista yhtä ainoaa johtajaa ja auktoritettia tarvitaan. Jos se pystyttäisiin aukottomasti ja kiistattomasti todistamaan historiallisesti faktoilla, niin miksi niin ei olla tehty? Eivät maailman kaikki protestantit ja mormonit ole kääntyneet katolisiksi puhumattakaan juutalaisista ja muslimeista. Oikea vastaus on se, että Paavin seuraaminen ei perustukaan faktoihin vaan uskoon aivan samoin kuin kaikki muutkin uskonnot. Varmaa tietoa ja todistusta ei Katolisen kirkon oikeudesta siis näin ollen voi saada, koska ette ymmärtääkseni usko henkilökohtaiseen ilmoitukseen, mikä on ainoa tapa millä uskonasioista voisi saada tietää totuuden. Itse en loogisesti ajatellen keksi muutakaan tapaa. Keksitkö sinä?
Seuraavan kerran kun haluat arvostella mormonikirkkoa jostain, niin pyytäisin että miettisit ensin voiko samaa arvostelua käyttää myös katolista kirkkoa vastaan.
...että paavi on oikeasti paavi mutta MAP-'profeetta' ei ole oikeasti profeetta.
Jos paaviin usko on mielestäsi hupsua niin MAP-'profeettaan' usko on suorastaan tolkutonta.
Kun lisäksi MAP-oppi on esimerkiksi monijumaluuskysymyksessä täysin Jeesuksen opetusten vastainen niin eipä tässä paljon tarvitse miettiä että kuka laskettaa luikuria.
jumaluudesta? Taitaa olla paavien keksintöä tuo nykyinen jumaluusoppinne.
Jeesus sanoi, että ”Jumala on henki” (Joh. 4:24) ja että ”ei hengellä ole lihaa eikä luita” (Luuk. 24:39). Mormonin kirjassa Jumala on ”Suuri Henki”, joka on luonut ”kaiken” (Alma 22:8–11). Myöhemmässä eli nykyisessä mormoniopissa Jumala ei ole luonut kaikkea, koska ennen hänen jumaluuttaan ennen on ollut lukemattomia muita jumalia, jotka kaikki ovat järjestäneet omat maailmansa ikuisesta materiasta.
Raamatussa Jumala sanoo: ”Minä olen Jumala enkä ihminen.” (Hoos. 11:9) ”Ennen minua ei ole jumalaa syntynyt eikä ollut eikä minun jälkeeni tullut eikä tule. Minä, minä yksin olen Herra…” (Jes. 43:10–11) Jumala ilmaisee tässä täydellisen erimielisyytensä mormoniopin kanssa. Mormonit uskovat Jeesuksen olleen Vanhan testamentin Jumala, mikä tekee siteeratusta jakeesta heille vielä ongelmallisemman, sillä hänen jälkeensä meidän Jumalaksemme on tullut hänen Isänsä.
Mormonin kirja todistaa nykyistä mormonioppia vastaan, että on olemassa vain yksi Jumala ja että muita jumalia ei ole (Alma 11:27–31). Mormonin kirjan mukaan Jumala asuu vanhurskaiden sydämissä (Alma 34:36), mutta myöhempi mormonioppi tuomitsee tämän ”lahkolaisen” eli kristillisen ajatuksen (Opin ja liittojen kirja [LK] 130:3). Mormonin kirja opettaa toisaalta kristillistä kolminaisuutta (Mormon 7:77, 3 Nefi 11:27, Alma 11:44) tai harhaoppista modalismia (Eter 3:14, Moosia 16:15), kun taas nykyään mormonit uskovat Isän, Pojan ja Pyhän Hengen olevan keskenään täysin eri olentoja.
Mielenkiintoisimmat Jumalaa kuvaavat kohdat Mormonin kirjassa ovat varmasti ne, jotka painottavat hänen ikuisuuttaan ja muuttumattomuuttaan (Mormon 9:9, Moroni 8:18, 1 Nefi 10:18). Mormonilähetyssaarnaajilta kannattaa ehkä kysyä, miten nämä jakeet ovat sovitettavissa Jumalaan, joka ei ensin ollut Jumala lainkaan ja joka sitten on vuorotellen ollut ruumiiton henki ja ruumiillinen, kolminaisuus ja moninaisuus, yksi ainoa ja yksi muiden joukossa.
Mormonien oppi Jeesuksesta ei ole yhtään vähemmän ongelmallinen. Jeesus oli ensin taivaallisen Isä Jumalan ja hänen taivaallisen vaimonsa synnyttämä henkilapsi, Saatanan ja meidän muiden veli (mormonismin mukaan olimme olemassa ennen syntymäämme henkiolentoina). Millä tavalla Jeesus on sitten Jumalan ainosyntyinen Poika? Monet mormonit eivät edes tiedä, että kirkon virallisen opetuksen mukaan Jumala on Jeesuksen (ja vain Jeesuksen – siksi ainosyntyinen) Isä “lihan mukaan”. Neitsyt Maria olikin siis neitsyt vain ennen neitsyytensä menettämistä, tai ehkä lihallista suhdetta Jumalaan ei vain lasketa.
Jälleen kerran Jumalan sanan todistus on täydessä ristiriidassa mormoniopin kanssa. Raamattu opettaa, että Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä eikä Isä Jumalasta: ”Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä.” (Matt. 1:20, ks. myös. Luuk. 1:35) Mormonioppi Isä Jumalan toimista Jeesuksen siittämisessä on häpeällinen – ei vain kristityille, vaan myös mormoneille. Se nimittäin herättää kysymyksen Isä Jumalan uskollisuudesta hänen vaimo(i)lleen taivaassa.
on Jumalan sanaa. Ainakin jollakin tavoin, koska viitaat siihen jatkuvasti.
...historiallisesa mielessä humpuukia niin miksi se olisi hengellisessä mielessä totta?
Tehtailihan Smith Aabrahamin kirjankin, jolle nauraa sokeat hevosetkin - egyptologeista nyt puhumattakaan.
Eli humpuukia on Mormonin kirja - ja Smith - ja mormonismi.