Vainajan näkeminen

että ei kannata katsoa kun jo viikko kulunut. Muutenkin jos ollut onnettomuudessa ja ruhjeita ym...Parempi jättää se muisto minkä muistaa elävänä. Toki katsomaan pääsee muukin kuin omainen jos omaiset sen sallivat.

Mitään yleistä vainajan katselmusta ei järjestetä, eikä asiasta ole olemassa mitään lakia, vaan kaikki riippuu hautajaisten järjestäjästä, eli useimmiten varmaankin lähiomaisista. Perinteisissä suomalaisissa(kin) hautajaisissa arkku on ollut auki ja koko hautajaisväki sen ympärillä. Minusta eirttäin hyödyllinen tapa, miksi kätkeä se mikä tapahtuu kaikille kuitenkin ja on luonnollista?

Voistitko kysyä asiasta ystäväsi omaisilta? Lähiomaisien toivomuksesta arkku usein vielä avataan ennen varsinaisten hautajaisten alkua ja omaiset ja läheiset voivat vielä läheisensä hyvästellä. Jos sinusta tuntuu siltä, että haluaisit viimeiset jäähyväiset jättää, älä arkaile soittaa ystäväsi omaisille. Viikossa ei ole vielä suuria muutoksia ehtinyt tapahtua, mieti kuitenkin asiaa tarkoin. Siinä arkussa on enää vain ihmisen kuori, osalle meistä vainajan näkeminen ja hyvästienjättö auttaa surutyössä, herkempiä ihmisia se voi taas järkyttää.

Voimia sinulle!

Mikäli ystäväsi ei ole loukkaantunut pahasti kasvoiltaan, vainaja näytetään kyllä ainakin lähiomaisille. Ja kuten jo aiemmat vastaajat kertoivat, riippuu arkkuunlaittotilaisuuden osallistujat täysin vainajan omaisista.

Itse olen vastikää ollut vastaavassa tilanteessa menetettyäni pikkuveljeni liikenneonnettomuudessa. Meidän tapauksessa minä itse ilmoitin kaikille veljeni ystäville, että saavat tulla ystävänsä vielä arkkuunlaittoon (, joka tapahtui reilu viikko onnettomuuden jälkeen) hyvästelemään jos itse niin haluavat. Selvitin myös etukäteen onko mahdollista avata arkku vielä ennen siunaustilaisuutta uudelleen, ja tämä olisi ollut hautaustoimiston mukaan mahdollista, mutta emme lopulta mahdollisuutta sitten käyttäneet.

Ketään ei vainajaa voi pakottaa katsomaan, mutta omasta kokemuksestani voin kertoa, että katsominen oli lopulta hyvä asia. Järkytyin veljeni nähdessäni enemmän kuin koskaan aiemmin ja tilaisuus kului loppuun sumussa. Näin myös painajaisia ja näky riivasi jonkin aikaa, mutta nyt vaja pari kuukautta myöhemmin olen tyytyväinen mentyäni häntä katsomaan. En olisi voinut elää loppuelämääni epätietoisuudessa siitä miltä hän näytti "viimeiseksi" ja/tai tiedostaen, että valitsin itse olla menemättä katsomaan.

Etukäteen voin kuitenkin "varoittaa", että kuollut ei näytä enää itseltään, vaan jäljelle on jäänyt pelkkä kuori. Toisaalta itse koin tämän niin, että arkussa oli enää vain kuoret ja ihminen itse on sieluna paremmassa paikassa. Ja tavallaan sekin lohdutti.

Mieheni kuoli kotonamme oman käden kautta. Viranomaisten poistuttua hän jäi odottamaan "Monosen" miehiä. Saimme tyttäreni kanssa jättää isälle hyvästit. Siitä on nyt kaksitoista vuotta. Yhä tärkeämmältä tuntuu, että näin hänet kuolleena. Omissa vaatteissaan makaamassa kodin lattialla kuin nukahtaneena, levollinen ilme kasvoillaan. Kauan vaivanneet tuskat olivat poissa. Ja yhteiset tuskat, jotka olimme jakaneet mieheni sairastuttua ensin fyysisesti, sitten psyykkisesti. Tuli varma tunne, että hän on nyt tallella ja turvassa. Minä voin jatkaa elämääni sen, mitä tässä on jäljellä. Tiedän myös tyttäreni jotenkin siinä tilanteessa selvittäneen välinsä isänsä kanssa. Tapaus on "suljettu". Näin poliisiviranomainen ilmoitti minulle parin kuukauden päästä kuolintutkimuksen päätyttyä. Vainajan näkeminen auttoi minua ja tytärtämme sulkemaan kuoleman ja hyvät muistot pääsivät vallalle.