Vuosipäivä

Joskus minun on vaikeaa puhua asiosta muille... Niin, että ihminen näkee kuinka paha olo minulla todella on... Se helpottaa kyllä, mutta ajattelen, että jos ihminen ei haluakkaan kohdata suruani. Surun käsittely on rankempaa yksin... Mutta pitäisi kerätä rohekutta ja puhua niille ihmisille, jotka osaavat surua kohdata. Yksin ei pitäisi kenenkään jäädä surun kanssa... Pitää kokeilla tuota kirjeen kirjoittamista, se varmasti helpottaisi oloa.

Voimia sinullekkin todella paljon... On lohduttavaa kuulla voimaa antavia sanoja, että surun kanssa voi oppia elämään. Elämä näyttää joskus niin harmaalta, sille ei aina anna mahdollisuutta näyttää kuinka kauniita asioita se voi myös antaa.

TyttöInSorrow kirjoitti:

Joskus minun on vaikeaa puhua asiosta muille... Niin, että ihminen näkee kuinka paha olo minulla todella on... Se helpottaa kyllä, mutta ajattelen, että jos ihminen ei haluakkaan kohdata suruani. Surun käsittely on rankempaa yksin... Mutta pitäisi kerätä rohekutta ja puhua niille ihmisille, jotka osaavat surua kohdata. Yksin ei pitäisi kenenkään jäädä surun kanssa... Pitää kokeilla tuota kirjeen kirjoittamista, se varmasti helpottaisi oloa.

Voimia sinullekkin todella paljon... On lohduttavaa kuulla voimaa antavia sanoja, että surun kanssa voi oppia elämään. Elämä näyttää joskus niin harmaalta, sille ei aina anna mahdollisuutta näyttää kuinka kauniita asioita se voi myös antaa.

Ei aina tarvitsekaan jaksaa nähdä asioista hyviä puolia, vaikka niitä olisi kuinka. Omalla kohdalla on ainakin helpottanut se, kun on lakannut pakottamasta suruaan ja antanut sille vapauden elää minussa. Niin kauan kuin ajattelin etteivät toiset jaksa minua, käperryin aika-ajoin yksin jonnekin suojamuurin sisään enkä edes antanut minkäänlaista mahdollisuutta kohdata minua. Aina piti tulla pienimuotoinen romahdus ennen kuin tajusin avata suuni ja kertoa miltä oikeasti tuntuu - ja kun sen kaamean peikkonsa sitten jakoi toisten kanssa, se kutistui yllättävän nopeasti. Tajusin myös etten olekaan yksin raastavien tunteitteni kanssa, moni muukin on kokenut itsensä surun eristämäksi.
Huomasin myös sen, että se jonka piti kasvaa tarpeeksi vahvaksi kestämään minun tunteeni, olin minä itse. Mutta siinäkin meni aikaa reilu kaksi vuotta menetyksistä, ja sitä edelsi rankka prosessointijakso jolloin kaikki kiertyi menetysten ympärille ja välillä tuntui siltä etten enää jaksa mitenkään päin.

Pienin askelin eteenpäin, välillä paikallaan polkien ja taaksepäin astuen, mutta silti vähitellen eteenpäin. Sitähän tämä on.

väreihin kirjoitti:

Ei aina tarvitsekaan jaksaa nähdä asioista hyviä puolia, vaikka niitä olisi kuinka. Omalla kohdalla on ainakin helpottanut se, kun on lakannut pakottamasta suruaan ja antanut sille vapauden elää minussa. Niin kauan kuin ajattelin etteivät toiset jaksa minua, käperryin aika-ajoin yksin jonnekin suojamuurin sisään enkä edes antanut minkäänlaista mahdollisuutta kohdata minua. Aina piti tulla pienimuotoinen romahdus ennen kuin tajusin avata suuni ja kertoa miltä oikeasti tuntuu - ja kun sen kaamean peikkonsa sitten jakoi toisten kanssa, se kutistui yllättävän nopeasti. Tajusin myös etten olekaan yksin raastavien tunteitteni kanssa, moni muukin on kokenut itsensä surun eristämäksi.
Huomasin myös sen, että se jonka piti kasvaa tarpeeksi vahvaksi kestämään minun tunteeni, olin minä itse. Mutta siinäkin meni aikaa reilu kaksi vuotta menetyksistä, ja sitä edelsi rankka prosessointijakso jolloin kaikki kiertyi menetysten ympärille ja välillä tuntui siltä etten enää jaksa mitenkään päin.

Pienin askelin eteenpäin, välillä paikallaan polkien ja taaksepäin astuen, mutta silti vähitellen eteenpäin. Sitähän tämä on.

kuulostavat niin tutuilta ja on lohduttavaa huomata, ettei ole yksin. Että on muitakin ihmisiä, jotka käyvät samaa asiaa läpi. Joskus tulee yksinäisyyden tunne, tuntuu että kaikki hylkää ja jättää, että on surunsa kasnsa ihan yksin. Se on tosi pelottava tunne kun se tulee niin voimakkaana... Silloin sitä ajattelee kaikenlaista hulluakin... Onneksi se tunne lähtee sitten lopulta pois... Pitäisi saada rohkeutta kohdata muut ihmiset... Joskus on niin paha olla ja haluaisi vaan puhua asiasta jollekkin kun tulee kyyneleet, mutta en vain pysty siihen... Joskus olen romahtanut ihmisten edessä, se on aina helpottanut. Kuitenkin koetan vältellä ihmisiä viimeiseen asti... Kunpa minäkin saisin siihen rohkeutta, kuten sinäkin sait. Kiitos sinulle sanoistasi. On ihanaa jutella jonkun kanssa. Toivottavasti sinä olet saanut elämänilosi takaisin ja voit nauttia täysin siemauksin elämästä.

TyttöInSorrow kirjoitti:

kuulostavat niin tutuilta ja on lohduttavaa huomata, ettei ole yksin. Että on muitakin ihmisiä, jotka käyvät samaa asiaa läpi. Joskus tulee yksinäisyyden tunne, tuntuu että kaikki hylkää ja jättää, että on surunsa kasnsa ihan yksin. Se on tosi pelottava tunne kun se tulee niin voimakkaana... Silloin sitä ajattelee kaikenlaista hulluakin... Onneksi se tunne lähtee sitten lopulta pois... Pitäisi saada rohkeutta kohdata muut ihmiset... Joskus on niin paha olla ja haluaisi vaan puhua asiasta jollekkin kun tulee kyyneleet, mutta en vain pysty siihen... Joskus olen romahtanut ihmisten edessä, se on aina helpottanut. Kuitenkin koetan vältellä ihmisiä viimeiseen asti... Kunpa minäkin saisin siihen rohkeutta, kuten sinäkin sait. Kiitos sinulle sanoistasi. On ihanaa jutella jonkun kanssa. Toivottavasti sinä olet saanut elämänilosi takaisin ja voit nauttia täysin siemauksin elämästä.

elämästä täysillä - tosin sekin on erilaista kuin joskus ennen - ja sitten tulee taas huonompi hetki. Minä ainakin olen huomannut, että ne ihmiset jotka eivät kykene kasvamaan mukanani tai edes hyväksymään sitä että minä kasvan, saavat mennä. Menetys ravistelee syvältä, ja välillä on pelottanut että mitähän tästäkin vielä tulee, mutta ennemmin tai myöhemmin tullut siihen tulokseen että se minkä sydämessäni koen oikeaksi, vie oikeaan suuntaan. Joskus sen pienen äänen löytäminen sisältään on vaikeaa, mutta aina se sieltä jossakin vaiheessa työntyy esiin ja pyyhkii ajoittaiset epäilykset pois.
Uskon että löydät kaiken tarvittavan rohkeuden ynnä muun itsestäsi, kun jaksat vain olla mahdollisimman läsnä itsessäsi sekä hetkessä.
Itse päätin aikoinaan että minähän selviydyn ja sillä siisti, muita vaihtoehtoja ei ole. Välillä taistelin tunteitani vastaan ja koetin paeta niitä kun kävivät liian raskaiksi, välillä olin täysin turta enkä pystynyt puhumaan edes arkisia asioita. Välillä tuntui kuin ihmiset ympäriltäni olisivat kadonneet, mutta jälkeenpäin en tiedä oliko kyse sittenkin siitä että olin itse niin käpertynyt suruuni etten nähnyt muita, hautausmaalla käydessä olen vasta alkanut huomata että siellähän käy toisiakin, en ole ainoa.
Aika hurjaa vuoristorataa sitä on tullut kiidettyä, mutta myös käsiteltyä asioita matkan varrella. Paljon on käsittelemättäkin, mutta ei ole kiire, suruprosessia ei voi nopeuttaa vaan se kulkee omaa tahtiaan. Niin siellä kuin täälläkin, ja monella muullakin taholla..

sitä nauttii kirjoitti:

elämästä täysillä - tosin sekin on erilaista kuin joskus ennen - ja sitten tulee taas huonompi hetki. Minä ainakin olen huomannut, että ne ihmiset jotka eivät kykene kasvamaan mukanani tai edes hyväksymään sitä että minä kasvan, saavat mennä. Menetys ravistelee syvältä, ja välillä on pelottanut että mitähän tästäkin vielä tulee, mutta ennemmin tai myöhemmin tullut siihen tulokseen että se minkä sydämessäni koen oikeaksi, vie oikeaan suuntaan. Joskus sen pienen äänen löytäminen sisältään on vaikeaa, mutta aina se sieltä jossakin vaiheessa työntyy esiin ja pyyhkii ajoittaiset epäilykset pois.
Uskon että löydät kaiken tarvittavan rohkeuden ynnä muun itsestäsi, kun jaksat vain olla mahdollisimman läsnä itsessäsi sekä hetkessä.
Itse päätin aikoinaan että minähän selviydyn ja sillä siisti, muita vaihtoehtoja ei ole. Välillä taistelin tunteitani vastaan ja koetin paeta niitä kun kävivät liian raskaiksi, välillä olin täysin turta enkä pystynyt puhumaan edes arkisia asioita. Välillä tuntui kuin ihmiset ympäriltäni olisivat kadonneet, mutta jälkeenpäin en tiedä oliko kyse sittenkin siitä että olin itse niin käpertynyt suruuni etten nähnyt muita, hautausmaalla käydessä olen vasta alkanut huomata että siellähän käy toisiakin, en ole ainoa.
Aika hurjaa vuoristorataa sitä on tullut kiidettyä, mutta myös käsiteltyä asioita matkan varrella. Paljon on käsittelemättäkin, mutta ei ole kiire, suruprosessia ei voi nopeuttaa vaan se kulkee omaa tahtiaan. Niin siellä kuin täälläkin, ja monella muullakin taholla..

Surua on oppinut paremmin ymmärtämään kun sitä on nyt vuoden pian käynyt läpi. Tajuaa, että se ei ole ihan niin yksinkertaista kun aluksi ajatteli. Siihen sisältyy niin paljon asioita. Ymmärtää sen, että on paljon muitakin jotka surevat. Ymmärtää, että kuolemaa tapahtuu koko ajan. Se on luonnollinen osa elämää, jokainen meistä joskus kuolee. Sitä on vain yksi pieni ihminen sen suuren maailman kaikkeuden keskellä.

Elämä jatkuu. Sitä on niin vaikeaa ymmärtää, elämä jatkaa menoaan, vaikka yksi omalle elämälle tärkeä vaeltaja on poissa. Sitä tuntee sisällään sen tyhjyyden, mutta pian oppii hyväksymään sen palan puuttuvan. Huomata, että elämässä on muitakin rakkaita, joista pitää pitää huolta.

Huomata se suuri muutos, joka muuttaa koko elämän. Uskon, että surua kantaa mukana aina jollain tapaa. Kärsimystä ihminen ei voi koskaan unohtaa, mutta sen kanssa oppii elämään. Siitä tuskaisesta verta pulppuavasta haavasta ei tule enää verta ja kipu katoaa. Siihen jää arpi muistuttamaan kärsimästään tuskasta. On oltava rohkea, kohdattava suru ja sen tuomat tunteet. Taakat jotka meille annetaan on otettava kantaakseen.

Siunausta ja kauniita päiviä elämääsi. Rukoilen, että olisit onnellinen. Ansaitset sen.

Olet joutunut kokemaan kovia elämässä, mutta juuri nuo rankat kokemukset opettavat ihmistä kaikkein eniten... Itsekkin huomaan omat muutokseni. Kaverini, jotka eivät ole surua kohdanneet katsovat minua oudoksuen. Puhun paljon kuolemasta, elämän viisauksista ja kaikesta siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Olen muutenkin syvällinen ihminen ja tämä tapaus syvensi minua entisestään. Tuskin näen elämää enää koskaan samallalailla kuin näin sen ennen. Elämä sai uudet värit, uuden ulottuvuuden. Kuin olisin kääntänyt uuden sivun elämässäni. Suru on asia, joka ei vanhene koskaan.

Lohduttavaa lukea toisten kokemuksia, huomata etten ole sekoamassa. Kauniita päiviä elämääsi ja siunausta. Vaikka elämä ei olisi koskaan entisensä, voimme nauttia siitä erilailla kuin ennen. Yhdessä selviämme pahimman yli.