onko paraneminen edes mahdollista?

olen 20-vuotias ja sairastuin ensin anoreksiaan 14-vuotiaana. vähitellen sairaus alkoi muuttua anoreksian ja bulimian sekoitukseksi. muistaakseni 17-vuotiaana aloin oksentaa säännöllisesti, vuoden päästä myös ahmia ja oksentaa.
minun pelastukseni oli nykyinen poikaystäväni, joka sai minut olemaan pelkäämättä painon nousua. hän sai minut vähitellen uskomaan, että näyttäisin paremmalta normaalipainoisena kuin alipainoisena. poikaystäväni ei tiennyt eikä tiedä edelleenkään bulimiastani, niinkuin ei kukaan muukaan.
kun painon nousu ei enää tuntunut ahdistavalta, uskalsin vähitellen alkaa syödä normaalia ruokaa. ruoka-ajoista tuli säännölliset, joten verensokeri ei päässyt laskemaan. näin ei ollut tarvetta myöskään ahmimiseen.
tietysti joskus tuntui siltä, että haluaisi mennä kauppaan ja ostaa mitä haluaa ja mennä yksin kotiin ja tehdä niinkuin ennenkin. sortumisia ei ole kuitenkaan tullut, sillä en yksinkertaisesti jaksa enää sitä oksentamisrumbaa. voin hyvällä omatunnolla syödä suklaata tai karkkeja tai mitä vain, eikä sen tarvitse mennä överiksi. ennen ajattelin, että en saisi syödä yhtään herkkuja, enkä oikeastaan yhtään mitään. siksi sorruin heti ahmimaan, jos heikolla hetkellä satuin syömään esimerkiksi voileivän. ajattelin että noniin pieleen meni, kun virhe on kerran tapahtunut niin miksen samantien söisi vielä kymmenen leipää lisää ja jäätelöä ja karkkia... jne. suuria ruokamääriä oli mielestäni helpompi oksentaa kuin sitä yhtä leipää, joten siinä oli yksi tekosyy lisää. hedelmät olivat ehkä ainoa ruoka jotka eivät aiheuttaneet tuollaista ketjureaktiota.
kun puolivuotta sitten söin esim karkkia, jouduin vielä muistuttamaan itseäni, että tämän saat pitää mahassasi. EI tarvitse oksentaa. nykyisin oksentaminen käy yhä harvemmin ja harvemmin mielessä.

tiedän, että parantuminen riippuu paljon siitä, mitkä syyt ongelman taustalla ovat. itse oksensin lihomispelon takia. muistan, että rupesin helpommin ahmimaan, jos minulla ei ollut kotona mitään muutakaan tekemistä. harvemmin käytin bulimiaa tunteiden säätelyyn. minun piti siis ensin parantua alkuperäisestä sairaudestani, eli anoreksiasta, voidakseni parantua myös bulimiasta.
en tiedä olenko oikeassa, mutta jotenkin tuntuisi, että tuo tunnesyöminen olisi ehkä kaikkein ongelmallisinta parantumisen kannalta. vai mitä mieltä olette?

parantuunut kirjoitti:

olen 20-vuotias ja sairastuin ensin anoreksiaan 14-vuotiaana. vähitellen sairaus alkoi muuttua anoreksian ja bulimian sekoitukseksi. muistaakseni 17-vuotiaana aloin oksentaa säännöllisesti, vuoden päästä myös ahmia ja oksentaa.
minun pelastukseni oli nykyinen poikaystäväni, joka sai minut olemaan pelkäämättä painon nousua. hän sai minut vähitellen uskomaan, että näyttäisin paremmalta normaalipainoisena kuin alipainoisena. poikaystäväni ei tiennyt eikä tiedä edelleenkään bulimiastani, niinkuin ei kukaan muukaan.
kun painon nousu ei enää tuntunut ahdistavalta, uskalsin vähitellen alkaa syödä normaalia ruokaa. ruoka-ajoista tuli säännölliset, joten verensokeri ei päässyt laskemaan. näin ei ollut tarvetta myöskään ahmimiseen.
tietysti joskus tuntui siltä, että haluaisi mennä kauppaan ja ostaa mitä haluaa ja mennä yksin kotiin ja tehdä niinkuin ennenkin. sortumisia ei ole kuitenkaan tullut, sillä en yksinkertaisesti jaksa enää sitä oksentamisrumbaa. voin hyvällä omatunnolla syödä suklaata tai karkkeja tai mitä vain, eikä sen tarvitse mennä överiksi. ennen ajattelin, että en saisi syödä yhtään herkkuja, enkä oikeastaan yhtään mitään. siksi sorruin heti ahmimaan, jos heikolla hetkellä satuin syömään esimerkiksi voileivän. ajattelin että noniin pieleen meni, kun virhe on kerran tapahtunut niin miksen samantien söisi vielä kymmenen leipää lisää ja jäätelöä ja karkkia... jne. suuria ruokamääriä oli mielestäni helpompi oksentaa kuin sitä yhtä leipää, joten siinä oli yksi tekosyy lisää. hedelmät olivat ehkä ainoa ruoka jotka eivät aiheuttaneet tuollaista ketjureaktiota.
kun puolivuotta sitten söin esim karkkia, jouduin vielä muistuttamaan itseäni, että tämän saat pitää mahassasi. EI tarvitse oksentaa. nykyisin oksentaminen käy yhä harvemmin ja harvemmin mielessä.

tiedän, että parantuminen riippuu paljon siitä, mitkä syyt ongelman taustalla ovat. itse oksensin lihomispelon takia. muistan, että rupesin helpommin ahmimaan, jos minulla ei ollut kotona mitään muutakaan tekemistä. harvemmin käytin bulimiaa tunteiden säätelyyn. minun piti siis ensin parantua alkuperäisestä sairaudestani, eli anoreksiasta, voidakseni parantua myös bulimiasta.
en tiedä olenko oikeassa, mutta jotenkin tuntuisi, että tuo tunnesyöminen olisi ehkä kaikkein ongelmallisinta parantumisen kannalta. vai mitä mieltä olette?

Lue lisää

Sylin täydeltä voimia ja jaksamisia sulle! Muista, että välillä tulee alamäkiä, mutta kovalla tahdolla nekin pääsee ylös!

Kylläpäs oma tapaukseni liippaa paljon tuota Miomin kertomusta - itselläni tosin bulimiataustaa löytyy reilun viiden vuoden verran (nyt olen ollut terveenä kolmen vuoden ajan). Minullekin oksentelusta muodostui päivien ainut huvi, joka myös syrjäytti minut sosiaalisesta elämästä, häiritsi perhesuhteitani sekä koulunkäyntiä. Olin lopulta (lukiota seuranneen välivuoden jälkeen) niin pohjalla ja väsynyt siihen kaikkeen, että kaivoin jostakin sen suuren tahdonvoiman lopettaa. Muutinkin opiskelupaikan saamisen ansiosta uudelle paikkakunnalle ja päätin, että nyt tuo saastainen vanha elämä jää taakse ja aloitan puhtaalta pöydältä, päätän itse tulevaisuudestani. Muutin myös ajatusmalliani bulimiaa kohtaan: mietin kuinka rumaa, vastenmielistä, ahdistavaa, järjetöntä ja omaa ruumistani tuhoavaa tuo entinen "päivieni ilo" onkaan. Tuo tehosikin oletettua paremmin, sillä lopulta aloin suorastaan pelkäämään oksentamista enkä olisi voinut kuvitellakaan ahmivani ja suuntaavani pöntölle (joskus jopa näin painajaista oksentamisesta - mikä sekin oli vain parantumista vahvistaja juttu). Vielä kun huomasin muutokset kropassani oksentelujen loputtua; ihoni kunto kohentui, naamani kaamea turvotus oli tiessään, sydäntäni ei enää öisin särkenyt ja oksentelujen jälkeiset vapinaheikotukset olivat vain paha muisto...Se uusi terveyden tunne oli aivan mahtavaa!! Olisinko ollut siis enää valmis luopumaan tuosta vahvuuden tunteesta palaamalla ruokahelvettiin ja ahdistukseen - tasan en!! Opin suhtautumaan ruokaan terveemmällä tavalla, ajattelemalla sitä ruumistani ravitsevana asiana ja mieltäni piristävänä nautintona. Hitaasti nautiskeltu suklaarivi ja hyvä kahvi sanomalehden kera on täysin sallittu herkku, ja voin sano, että tuhansia kertoja nautinnollisempi kokemus kuin herkkuja pursuava ahmintahetki. Toisinaan jos mieleni olisikin halannut jatkaa syömistä tarpeellisen määrän jälkeen, pysähdyin aina miettimään: "Minun on nyt hyvä ja sopivasti kylläinen, lämmin ja miellyttävä olo, en tarvitse enempää. Tämä ei myöskään ole viimeinen ateriani, vaan ruokailuhetkiä on tiedossa myöhemminkin.".

Miomia kompaten korostan tahdonvoiman tärkeyttä ja siinä piilevää suurta voimaa - kun parantumista oikein kovasti haluaa, niin siihen kyllä pystyy (bulimia ei sentään ole syöpä). Vanhat rutiinit on vain rikottava, ajateltava elämänsä uudelleen ja haluttava/sallittava itselle terve onnellisuus. Me kaikki olemme sen arvoisia! :)