Vanhempani erosivat todella riitaisasti ollessani pieni. Olin 3-4 vuotias, mutta silti muistan ne riidat ja huutamisen. Näen vieläkin painajaisia siitä. Isäni kuoli ollessani 7 vuotta, siitä on 15 vuotta aikaa. En muista isästäni juurikaan mitään, enkä ole uskaltanut kysyä keneltäkään. En edes tiennyt mitä oli tapahtunut ennenkuin kuukausia myöhemmin tajusin itse ettei iskä tule hakemaan minua enää luokseen. Muistan itkeneeni hautajaisissa, vaikken tiennyt miksi itkin. Asiasta ei koskaan puhuttu meidän perheessä ja se vainoaa vieläkin. En vain uskalla kysyä mitä hänelle tapahtui, enkä vähiten siksi etten välttämättä pidä kuulemastani, sillä se mitä isästäni muistan on suurimmaksi osaksi hyvää.
Lapsuuteni oli muutenkin rankka, sillä olin koulukiusattuna suurimman osan ala-asteesta ja koko yläasteen. En voinut ymmärtää miksi minä. Kiusattuna oleminen jätti pysyvät arvet. Viimeisen 2 vuoden aikana olen menettänyt 3 parasta ystävääni. 2 heistä tappoivat itsensä ja viimeisin menehtyi pitkän sairauden nujertamana. Koko elämäni pysähtyi tuon 2 vuoden aikana. Ne ihmiset ovat poissa lopullisesti, jotka tukivat minua, pitivät pystyssä kun itselläni ei ollut voimia.
Olen aina taistellut elämässä eteenpäin, vaikka ei ole helppoa ollutkaan niin suunta on aina ollut eteenpäin. En ole ikinä luovuttanut, enkä edes harkinnut sellaista. Nykyään olen alkanut taipumaan. Miksi jatkaisin eteenpäin? Eikö olisi helpompaa luovuttaa? Jäädä tähän makaamaan, levätä ikuisesti. Ajatus on alkanut tuntua enemmän ja enemmän houkuttelevalta. Aina vähän kerrassaan se tuntuu paremmalta ajatukselta, lopettaa suru, murhe, tuska ja epätoivo kerralla.
Elämä ei ole maistunut hyvältä pitkään aikaan. Olen todellakin siis risteyksessä. En näe enää toivoa paremmasta huomisesta. Miten tästä jatkaa? Mistä voimia uuteen päivään?
Lapsuuteni oli muutenkin rankka, sillä olin koulukiusattuna suurimman osan ala-asteesta ja koko yläasteen. En voinut ymmärtää miksi minä. Kiusattuna oleminen jätti pysyvät arvet. Viimeisen 2 vuoden aikana olen menettänyt 3 parasta ystävääni. 2 heistä tappoivat itsensä ja viimeisin menehtyi pitkän sairauden nujertamana. Koko elämäni pysähtyi tuon 2 vuoden aikana. Ne ihmiset ovat poissa lopullisesti, jotka tukivat minua, pitivät pystyssä kun itselläni ei ollut voimia.
Olen aina taistellut elämässä eteenpäin, vaikka ei ole helppoa ollutkaan niin suunta on aina ollut eteenpäin. En ole ikinä luovuttanut, enkä edes harkinnut sellaista. Nykyään olen alkanut taipumaan. Miksi jatkaisin eteenpäin? Eikö olisi helpompaa luovuttaa? Jäädä tähän makaamaan, levätä ikuisesti. Ajatus on alkanut tuntua enemmän ja enemmän houkuttelevalta. Aina vähän kerrassaan se tuntuu paremmalta ajatukselta, lopettaa suru, murhe, tuska ja epätoivo kerralla.
Elämä ei ole maistunut hyvältä pitkään aikaan. Olen todellakin siis risteyksessä. En näe enää toivoa paremmasta huomisesta. Miten tästä jatkaa? Mistä voimia uuteen päivään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eräs vaihtoehto voisi olla se, että menisit juttelemaan asioistasi ja pahasta olostasi vaikkapa terveyskeskuspsykologille, joka voi sitten ohjata sut tarvittaessa eteenpäin. Tai voit käydä hänen kanssaan asioitasi läpi. Keskusteluaikoja saattaa tosin saada suhteellisen harvoin, mikä on tietenkin huono juttu silloin kun tarvitsisi jatkuvampaa tukea ja apua.
Kuulostaa tosi rankalta että menetit parhaat ystäväsi niin lyhyessä ajassa! Sulla on ollut varmasti hirveä tuska kun menetit heidät.
Onko sulle löytynyt uusia ystäviä, ja onko ketään sellaista, jonka kanssa voisit jutella kaikista asioistasi, myös siitä, miltä susta tuntuu ja miten vaikeita asioita käyt läpi? Kaikkein rankinta on silloin, jos joutuu vain miettimään kaikkea ihan yksin. Silloin ajatukset menee helposti pahasti solmuun ja alkaa kiertää tosi pientä ja synkkää kehää... Siksi olisi tärkeää päästä puhumaan jollekin luotettavalla henkilölle.
Sun täytyy jatkaa taistelua elämän puolesta. Sulla on monia hienoja hetkiä tulossa elämässäsi, sellaisia, joiden vuoksi kannattaa olla olemassa. Vaikka tällä hetkellä näyttäisi miten toivottomalta, niin joskus kaikki on vielä paremmin. Mä tiedän tämän omasta kokemuksestani. Älä luovuta, koska silloin sulta jäisi todella paljon hyvää kokematta.
iTSEMURHA EI OLE MIKÄÄN RATKAISU ONGELMIIN! Lapsuutesi ja elämäsi kuulostavat todella rankalta, mutta voin sanoia, että et tiedä mitä menetät, jos tapat itsesi.
Oma isäni lähti kun olin kuuden, petti äitiäni ja sanoi vielä lähtiessään, ettei koskaan tätä rakastanutkaan. Vanhenpani olivat naimisissa 15 vuotta. Olin niin pieni kun hän lähti, enkä oikein muista mitään yhteisestä elämästäni äidin ja isän kanssa yhteisesssä kodissa. Avioero oli riitaisa ja vielä 12 vuoden eron jälkeenkin he eivät kykene aikuismaiseen keskusteluun, lähinnä isäni takia. olen kuullut isäni suusta lauseita kuten: " Isyys ei ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi" "Äitisi on huora" " Sinä olet taloudellinen rasite". Pahinta tässä on se, että isäni on kuin kuka tahansa suomalainen mies. Hänellä on oma yritys ja rahaa, ystäviä yms. Toisinaan toivonkin, että isäni olisi kuollut. Silloin tämä ei olisi niin vaikeaa.
Olen itse ollut myös pienenä koulukiusattu, samoin siskoni. Sitä kesti minun kohdallani kaksivuotta, sisareni kärsi siitä kuusivuotiaasta yhdeksännelle luokalle. Nykyään hän on hyvin menestyvä työssäkäyvä nainen, joka elää onnellisessa parisuhteessa. Minä taas koin takapakkia elämässäni kolmevuotta sitten, kun riitelin taas kerran isäni kanssa pahemman kerran. Emme puhuneet yli vuoteen toisillemme. Tilanne meni kohdallani niin pahaksi, että hakeuduin hoitoon. Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja ilman lääkkeitä en olisi selvinnyt. Psykologi ehdotti minulle hoitojaksoa paikallisessa mielisairaallassa, en kokenut tarvitsevani sitä.
Nyt olen taas onnellinen. Söin masennus lääkkeitä puolivuotta ja niiden lopettamisesta on kulunut melkein kaksi vuotta. Minulla on poikaystävä ja osa-aikainen työpaikka leipomossa, ja samalla opiskelen sosiaali- ja terveys alla. Itsemurha ei ole mikään ratkaisu, usko minua. Päättämällä elämänsä ei saa koskaan tietää, mitä olisi voinut tapahtua. Olisinko tavannut jonkun? Rakastunut? Mennyt naimisiin? Saanut lapsia? Pyytäisikö isäni anteeksi tekojaan ja sanojaan? Näkisinkö lapsenlapseni, sisaruksieni lapset? Näkisinkö äitini menevän uudestaan naimisiin? Elämässä täytyy olla vastoinkäymisiäkin, jotta osaisi arvostaa elämän hyviä hetkiä.