>>Paholaisen asian ajossa
Synnyin luterilaiseen perheeseen ja osallistuin koulun uskonnonopetukseen aina lukion viimeiselle luokalle asti. Päästötodistuksessani seisoo komea kymppi.
Nyt olen ateisti ainakin siinä mielessä, että en koe suurten maailmanuskontojen jumalahypoteesien sopivan olemassa olevaan todistusaineistoon.
Olen myös kroonisesti ärtynyt, sillä mielestäni minulle on valehdeltu. Ehkäpä valehtelijat eivät itse ymmärtäneet valehtelevansa, mutta en katso velvollisuudekseni pitää sitä lieventävänä asianhaarana.
Mikä tärkeintä, uskon olevani ärtynyt, vaikka muutos olisi tapahtunut toiseen suuntaan. Tästä johtuen pidän viimeaikaista vilkasta keskustelua koulujen uskonnonopetuksesta erittäin virkistävänä, joskin osittain puutteellisena.
Richard Dawkins kirjoitti aikanaan, että tuntuisi kummalliselta puhua marxilaisesta tai keynesiläisestä lapsesta. Dawkinsin mukaan sama pätee uskontoihin - ei ole olemassa kristittyä tai ateistilasta, on kristittyjen tai ateististen vanhempien lapsia.
Tässä valossa näkemykset koululaisten oikeudesta omaan uskontoon tuntuvat hieman kummallisilta. Lapsella ei kai ole uskontoa tai muutakaan vakaumusta samasta syystä kuin ajokorttia tai tohtorintutkintoakaan: yläkerrassa ei raksuta vielä tarpeeksi.
Samaa ajatusta pidemmälle seuraamalla kyseenalaistan myös näkemyksen, jonka mukaan luterilaisilla on Suomessa 96 prosentin enemmistö.
En tiedä, mutta pohdin, onko problematiikka sisäistetty tarpeeksi hyvin.
Toisaalta en ole järin vakuuttunut ajatuksesta siirtää uskonnonopetus kirkon vastuulle; yleistyksiin syyllistymättä olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että jokaiseen elämänkatsomukseen liittyy riski eräänlaiseen yli-innokkuuteen.
Yleinen uskonto- ja elämänkatsomustieto lienee tasavertaisin ratkaisu, mutta eipä sekään ole vailla ongelmia. Pitäisikö eri elämänkatsomuksiin tutustua suhteessa niiden kannattajamääriin? Jos ei, mihin raja vedetään? Kuten yhdysvaltalainen vara-Dawkins Jerry Coyne ilman sarvia ja hampaita kysyi, miten skientologian väittämien totuusarvo eroaa muista uskonnoista?
Lopuksi: korostan kolumnini käsittelevän vain omia mielipiteitäni. En yritä loukata, kyseenalaistaa kylläkin. Puolestani voi toki rukoilla.
Mikko Pulliainen>ei ole olemassa kristittyä tai ateistilasta, on kristittyjen tai ateististen vanhempien lapsia.
Synnyin luterilaiseen perheeseen ja osallistuin koulun uskonnonopetukseen aina lukion viimeiselle luokalle asti. Päästötodistuksessani seisoo komea kymppi.
Nyt olen ateisti ainakin siinä mielessä, että en koe suurten maailmanuskontojen jumalahypoteesien sopivan olemassa olevaan todistusaineistoon.
Olen myös kroonisesti ärtynyt, sillä mielestäni minulle on valehdeltu. Ehkäpä valehtelijat eivät itse ymmärtäneet valehtelevansa, mutta en katso velvollisuudekseni pitää sitä lieventävänä asianhaarana.
Mikä tärkeintä, uskon olevani ärtynyt, vaikka muutos olisi tapahtunut toiseen suuntaan. Tästä johtuen pidän viimeaikaista vilkasta keskustelua koulujen uskonnonopetuksesta erittäin virkistävänä, joskin osittain puutteellisena.
Richard Dawkins kirjoitti aikanaan, että tuntuisi kummalliselta puhua marxilaisesta tai keynesiläisestä lapsesta. Dawkinsin mukaan sama pätee uskontoihin - ei ole olemassa kristittyä tai ateistilasta, on kristittyjen tai ateististen vanhempien lapsia.
Tässä valossa näkemykset koululaisten oikeudesta omaan uskontoon tuntuvat hieman kummallisilta. Lapsella ei kai ole uskontoa tai muutakaan vakaumusta samasta syystä kuin ajokorttia tai tohtorintutkintoakaan: yläkerrassa ei raksuta vielä tarpeeksi.
Samaa ajatusta pidemmälle seuraamalla kyseenalaistan myös näkemyksen, jonka mukaan luterilaisilla on Suomessa 96 prosentin enemmistö.
En tiedä, mutta pohdin, onko problematiikka sisäistetty tarpeeksi hyvin.
Toisaalta en ole järin vakuuttunut ajatuksesta siirtää uskonnonopetus kirkon vastuulle; yleistyksiin syyllistymättä olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että jokaiseen elämänkatsomukseen liittyy riski eräänlaiseen yli-innokkuuteen.
Yleinen uskonto- ja elämänkatsomustieto lienee tasavertaisin ratkaisu, mutta eipä sekään ole vailla ongelmia. Pitäisikö eri elämänkatsomuksiin tutustua suhteessa niiden kannattajamääriin? Jos ei, mihin raja vedetään? Kuten yhdysvaltalainen vara-Dawkins Jerry Coyne ilman sarvia ja hampaita kysyi, miten skientologian väittämien totuusarvo eroaa muista uskonnoista?
Lopuksi: korostan kolumnini käsittelevän vain omia mielipiteitäni. En yritä loukata, kyseenalaistaa kylläkin. Puolestani voi toki rukoilla.
Mikko Pulliainen>ei ole olemassa kristittyä tai ateistilasta, on kristittyjen tai ateististen vanhempien lapsia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Yleinen uskonto- ja elämänkatsomustieto lienee tasavertaisin ratkaisu, mutta eipä sekään ole vailla ongelmia. Pitäisikö eri elämänkatsomuksiin tutustua suhteessa niiden kannattajamääriin? Jos ei, mihin raja vedetään? Kuten yhdysvaltalainen vara-Dawkins Jerry Coyne ilman sarvia ja hampaita kysyi, miten skientologian väittämien totuusarvo eroaa muista uskonnoista?"
Miten tosiaan, kun minkään uskonnon väittämillä ei ole minkäänlaista totuusarvoa. Ja miten ne kannattajamäärät sitten laskettaisiin? Ei pikkulapsia oikein voi kannattajiksi sanoa.