Uskon, että ihminen pyrkii kaikissa toimissaan kohti täydellistä onnea. Näin myös kaiken ihmillisen toiminnan pohjalla on aina tarkoitus tehdä elämästä mahdollisimman mielekästä itselleen. Usko ei tee poikkeusta tässä asiassa sen paremmin kuin ateismi tai ylipäätään mikään uskonnollinen vakaumus. Tavoitteena on aina saada tyydytys elämästä. Itsemurhaa hautovakin pyrkii teollaan saavuttamaan kuoleman kautta saavutettavan vapauden tuskasta - vapauden täydelliseen rauhaan.
Otsikon aihe on askarruttanut mieltäni jo vuosia enkä ole päässyt siinä vielä lopulliseen totuuteen. Elämänkokemukseni mukaan uskovaiset ovat uskottomia onnellisempia ihmisiä, heillä tuntuu olevan voimakas sisäinen rauha. Ateisti voi olla onnellinen mutta koskaan yltämättä samalle tasolle uskovaisen kanssa. Itse lapsena olin uskovainen ja en muista olleeni koskaan niin onnellinen kuin tuolloin. Rippikoulun käytyäni koin jonkinasteisen uskonnollisen heräämisen ja olin onnellisempi jälleen kuin vuosiin. Nyt olen agnostikko enkä ole yhtä onnellinen kuin niinä päivinäni kun uskoin jumalaan.
Agnostismiin ajoivat omat aivoni. Kristinuskon ja muiden uskontojen olemassaolo ei riitä todisteeksi minulle jumalasta sen paremmin kuin ihmeparantumisetkaan. Kuitenkin tiedän, että uskovaisena elämällä olisi selvä tarkoitus ja suunta ja voisin saavuttaa tämän sisäisen rauhan. Ja silti en voi uskoa koska mikään ei pysty todistamaan mitään jumalaa todeksi eikä moderin yhteiskunnan muokkaama mieleni voi hyväksyä mitään, mikä ei ole varmaa. Tästä syntyy rienaava yhteentörmäys joka vaivaa ainakin minua. Toisaalta tiedän, että uskovaisena olisin onnellisempi, mutta toisaalta tiedän myös, että usko on mahdotonta niin kauan kuin epäilee jumalan olemassaoloa, eikä tuota epäilyä näytä mikään pystyvän kumoamaan.
Jos uskoisin ehdottomasti jumalaan tai että sitä ei ole, voisin kuolla tuntien syvää rauhaa tietäen, että kuolema ei tuo ikuista helvettiä eli kärsimystä. Koska olen agnostikko, ei helvetin tuskien uhkaa voi kuitenkaan heittää pois.
Miten kestää helvetin pelko, kun ainoa lääke on järkeni vuoksi ulottumattomissa? Vastausta odotellessa on kai viisainta keskittyä nauttimaan elämästä täysin siemauksin. Lyhyet ja pitkät onnen hetket ovat nyt parasta mitä nyt olla.
Olisi kiinnostavaa tietää onko muilla agnostikoilla ollut joskus samankaltaisia tuntemuksia ja ajatuksia.
Otsikon aihe on askarruttanut mieltäni jo vuosia enkä ole päässyt siinä vielä lopulliseen totuuteen. Elämänkokemukseni mukaan uskovaiset ovat uskottomia onnellisempia ihmisiä, heillä tuntuu olevan voimakas sisäinen rauha. Ateisti voi olla onnellinen mutta koskaan yltämättä samalle tasolle uskovaisen kanssa. Itse lapsena olin uskovainen ja en muista olleeni koskaan niin onnellinen kuin tuolloin. Rippikoulun käytyäni koin jonkinasteisen uskonnollisen heräämisen ja olin onnellisempi jälleen kuin vuosiin. Nyt olen agnostikko enkä ole yhtä onnellinen kuin niinä päivinäni kun uskoin jumalaan.
Agnostismiin ajoivat omat aivoni. Kristinuskon ja muiden uskontojen olemassaolo ei riitä todisteeksi minulle jumalasta sen paremmin kuin ihmeparantumisetkaan. Kuitenkin tiedän, että uskovaisena elämällä olisi selvä tarkoitus ja suunta ja voisin saavuttaa tämän sisäisen rauhan. Ja silti en voi uskoa koska mikään ei pysty todistamaan mitään jumalaa todeksi eikä moderin yhteiskunnan muokkaama mieleni voi hyväksyä mitään, mikä ei ole varmaa. Tästä syntyy rienaava yhteentörmäys joka vaivaa ainakin minua. Toisaalta tiedän, että uskovaisena olisin onnellisempi, mutta toisaalta tiedän myös, että usko on mahdotonta niin kauan kuin epäilee jumalan olemassaoloa, eikä tuota epäilyä näytä mikään pystyvän kumoamaan.
Jos uskoisin ehdottomasti jumalaan tai että sitä ei ole, voisin kuolla tuntien syvää rauhaa tietäen, että kuolema ei tuo ikuista helvettiä eli kärsimystä. Koska olen agnostikko, ei helvetin tuskien uhkaa voi kuitenkaan heittää pois.
Miten kestää helvetin pelko, kun ainoa lääke on järkeni vuoksi ulottumattomissa? Vastausta odotellessa on kai viisainta keskittyä nauttimaan elämästä täysin siemauksin. Lyhyet ja pitkät onnen hetket ovat nyt parasta mitä nyt olla.
Olisi kiinnostavaa tietää onko muilla agnostikoilla ollut joskus samankaltaisia tuntemuksia ja ajatuksia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Elämänkokemukseni mukaan uskovaiset ovat uskottomia onnellisempia ihmisiä, heillä tuntuu olevan voimakas sisäinen rauha."
Muistaakseni asiasta on ollut jotain kyselytutkimuksia ja uskovaiset ovat hieman uskonnottomia onnellisia, mutta ero oli muistaakseni aika marginaalinen. Minä taas olen törmännyt uskovaisissa sellaiseen ilmiöön, että ulos päin pitää näyttää onnelliselta, mutta todellisuus voikin olla jotain aivan muuta. Ateismissa on ainakin se hyvä puoli, että se ei luo painetta tekopyhälle käyttäytymiselle.
Oman kokemukseni mukaan yksilölliset erot ovat kuitenkin niin merkittäviä, että pienellä tilastollisella korelaatiolla ei ole kovin suurta merkitystä. Varsinkin kun kyselytutkimuksissa on aika hankala määrittää todellisen tilanteen virherajaa.
"Kuitenkin tiedän, että uskovaisena elämällä olisi selvä tarkoitus ja suunta ja voisin saavuttaa tämän sisäisen rauhan."
Tämäkin riippuu paljon ihmisestä. Monet ovat tyytyväisiä elämään ilman lupauksia taivaspaikoista ja toisaalta tarkoitus ja suunta voivat luoda henkisiä paineita.
>>> Uskon, että ihminen pyrkii kaikissa toimissaan kohti täydellistä onnea. > Usko ei tee poikkeusta tässä asiassa sen paremmin kuin ateismi tai ylipäätään mikään uskonnollinen vakaumus. >Otsikon aihe on askarruttanut mieltäni jo vuosia enkä ole päässyt siinä vielä lopulliseen totuuteen.> Elämänkokemukseni mukaan uskovaiset ovat uskottomia onnellisempia ihmisiä, heillä tuntuu olevan voimakas sisäinen rauha. > Ateisti voi olla onnellinen mutta koskaan yltämättä samalle tasolle uskovaisen kanssa. Itse lapsena olin uskovainen ja en muista olleeni koskaan niin onnellinen kuin tuolloin. > Agnostismiin ajoivat omat aivoni. Kristinuskon ja muiden uskontojen olemassaolo ei riitä todisteeksi minulle jumalasta sen paremmin kuin ihmeparantumisetkaan. >> Kuitenkin tiedän, että uskovaisena elämällä olisi selvä tarkoitus ja suunta ja voisin saavuttaa tämän sisäisen rauhan.
>>> Ja silti en voi uskoa koska mikään ei pysty todistamaan mitään jumalaa todeksi eikä moderin yhteiskunnan muokkaama mieleni voi hyväksyä mitään, mikä ei ole varmaa. >> Jos uskoisin ehdottomasti jumalaan tai että sitä ei ole, voisin kuolla tuntien syvää rauhaa tietäen, että kuolema ei tuo ikuista helvettiä eli kärsimystä. Koska olen agnostikko, ei helvetin tuskien uhkaa voi kuitenkaan heittää pois. Miten kestää helvetin pelko, kun ainoa lääke on järkeni vuoksi ulottumattomissa? > Vastausta odotellessa on kai viisainta keskittyä nauttimaan elämästä täysin siemauksin. Lyhyet ja pitkät onnen hetket ovat nyt parasta mitä nyt olla.
En ole koskaan ollut pahasti uskovainen, mutta uskominen ilmiönä on kiinnostanut kovasti ja olen tutustunut siihen jonkin verran. Niin, nyt olen agnostikko, varmaan sieltä kaukaisemmasta (attemaisesta) päästä.
Olen huomannut, että usko parhaimmillaan antaa ihmiselle paljon. Se voi tosin myös pahimmillaan muuttaa elämän helvetiksi. Uskova voi saada aitoa (ainakin omasta mielestään todellista) lohtua, rauhaa ja voimaa uskostaan. Uskova voi antautua herran kämmenelle ja luottaa korkeamman apuun. Joskus toivoisin, että voisin itsekin kokea samaa. Lisäksi samanmielisten ystävien kanssa saa kontakteja muihin ihmisiin yhteisen "harrastuksen" parissa.
Olen kokenut saman turvan lapsena. Isä ja äiti pitivät huolta. Vaikka oma halu veti seikkailuihin, niin tiesi että vaikeuksien kohdatessa aina apu oli lähellä. Se oli onnellista aikaa. Sitten aikuistuin. Piti ottaa vastuu omasta elämästä ja myöhemmin antaa samaa turvaa omille lapsille. Oma lapsuus antoi hyvän pohjan tulevaisuudelle ja vaikka muistelenkin sitä joskus kaiholla, ymmärrän että se on iäksi mennyt. Lisäksi elämä avautui uusina seikkailuina ja haasteina. Huomasin myös, että en ollut yksin, vaan läheisten, ystävien ja kavereiden tuella ja heitä auttaen hapuillaan elämässä eteenpäin.
Ymmärrän hyvin, että joku haluaa turvata isään, jumalaansa. Itse en voi sitä tehdä, sillä uskonnoista paistaa liian kauas ja liian selvästi ihmisen kädenjälki. Uskominen olisi minulle sama kuin aivojen kytkeminen pois päältä. Vaikka jumalien olemassaolo tuntuukin hyvin epätodennäköiseltä ja se, että jumalat olisivat juuri sellaisia mitä ihmiset julistavat, täysin mahdottomalta, en voi täysin kiistää hypoteettista mahdollisuutta jonkin yliluonnollisen olemassaolosta tai olemattomuudesta. Siksi olen agnostikko ja onnellinen ihminen.
Ps. Ja hyvä ihminen.
..täytyy myöntää. Jäi vähän ihmetyttämään vain se, että vaikket usko Jumalaan tai raamattuun, niin silti pelkäät helvettiä ja ikuista kärsimystä?
Valitettavasti en pysty erityisemmin jelppimään ongelmassasi, sillä oma taustani on toisenlainen, eli en ole varsinaisesti ollut koskaan erityisemmin uskovainen ja ennen kuin valitsin agnostismin omaksi oikeaksi vakaumukseksi olin parin vuoden ajan ihan oikea ateisti, joten taustamme on siinä suhteen vähän erilainen.
Mutta täytyy onnitella sinua oikean tien valitsemisesta, mutten tiedä miten voin neuvoa sinua sen kummemmin, mutta ehkä sinun kannattaa miettiä sitä, että jos et edes usko jumalaan varsinaisesti, niin miksi ylipäätään edes pelkäät helvettiä. Ja muista kuitenkin että jos kuoleman jälkeen helvetti on mahdollinen, niin on myös taivaskin. Pitää vain odottaa ja katsoa, onhan se varmasti viimeinen jännä seikkailu mihin joutuu. Mutta on todennäköisintä ettei joudu muualle kuin hautaan ja siinä se.
Minusta sinun ehdottamasi keino nauttia elämästä on erittäin järkevän kuuloinen keino. Arvailen myös että helvettipelkosi taustalla on uskovaisena oppimasi tapa ajatella itsesi suurena syntisenä, sinun vain on päästävä eroon tästä ajatuksesta ja luotettava järkeesi ja omiin havaintoihisi että sinulla on myös hyviä puolia.
Ja mitä onnellisuuteen tulee, niin ainakin omalla kohdallani syy olla agnostikko perustuu siihen että agnostikkona voin olla onnellinen. Minun ei tarvitse puoltaa tai kieltää mitään sellaista mihin en itse aidosti usko.
T:C.E.