Menetin pikkuveljeni pari kuukautta sitten, äkillisesti, onnettomuudessa. Meillä oli aina läheiset välit, ja olimme päivittäin yhteydessä. Ikävä ja suru on suunnaton. Sitä elää muiden mukana, katsoen, kun muut tekevät ja menevät, itse on vain elämän "kyydissä". Elämä jatkuu, ja itse tulee mustassa sumussa mukana. Kun tuska yllättää, se on kuin tuli kehon sisällä. Tekisi mieli repiä, potkia ja huutaa. Ikävä ja kuoleman muistaminen sattuu niin, että haluaisi itsekin mielummin kuolla kuin kestää sitä kamalaa oloa.
Olisin valmis antamaan oman henkeni, jos saisin sillä tavalla veljeni takaisin. Säälin pikkuveljeäni, koska hän joutui kokemaan kuoleman meidän perheestä ensimmäisenä. Mietin jatkuvasti, mitä hän tunsi kuolinhetkellään, oliko hänellä kipuja, ymmärsikö hän, että kuolee nyt. Mietin, onko hänellä nyt levollinen olo, miltä kuolema tuntuu, onko hän jollain tasolla luonamme päivittäin, kuuleeko hän ajatuksemme. Haluaisin uskoa, että hän on luonamme ja esim. unen kautta pystyy kommunikoimaan kanssamme. On musertava lukea tekstejä, jossa sanotaan, että ihminen vain lakkaa olemasta. En kestä sitä ajatusta, ettei veljeä enää ole.
En tiedä miten tämän tunteen kanssa jaksaa elää loppuelämänsä. Se tuska joka yllättää ainakin kerran päivässä, on helvetillinen tunne. Oman suruni lisäksi kannan myös huolta vanhempieni voinnista ja surusta. En haluaisi nähdä äitiäni niin surullisena, ja isääni kalpeana ja haavoittuvana. Haluaisin iloita ja tuntea onnea. Haluaisin, että kaikki olisi taas niinkuin ennenkin.
Olisi hienoa vaihtaa ajatuksia nuorten ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet pikkuveljensä. Saada jonkinlaista vertaistukea.
Olisin valmis antamaan oman henkeni, jos saisin sillä tavalla veljeni takaisin. Säälin pikkuveljeäni, koska hän joutui kokemaan kuoleman meidän perheestä ensimmäisenä. Mietin jatkuvasti, mitä hän tunsi kuolinhetkellään, oliko hänellä kipuja, ymmärsikö hän, että kuolee nyt. Mietin, onko hänellä nyt levollinen olo, miltä kuolema tuntuu, onko hän jollain tasolla luonamme päivittäin, kuuleeko hän ajatuksemme. Haluaisin uskoa, että hän on luonamme ja esim. unen kautta pystyy kommunikoimaan kanssamme. On musertava lukea tekstejä, jossa sanotaan, että ihminen vain lakkaa olemasta. En kestä sitä ajatusta, ettei veljeä enää ole.
En tiedä miten tämän tunteen kanssa jaksaa elää loppuelämänsä. Se tuska joka yllättää ainakin kerran päivässä, on helvetillinen tunne. Oman suruni lisäksi kannan myös huolta vanhempieni voinnista ja surusta. En haluaisi nähdä äitiäni niin surullisena, ja isääni kalpeana ja haavoittuvana. Haluaisin iloita ja tuntea onnea. Haluaisin, että kaikki olisi taas niinkuin ennenkin.
Olisi hienoa vaihtaa ajatuksia nuorten ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet pikkuveljensä. Saada jonkinlaista vertaistukea.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Itse olen menettänyt äitin iäkillisesti auto-onnettomuudessa..
ymmärrän että sinulla on hirveän paha olla, mutta voin lohduttaa että se tuska häipyy ajan kanssa ja usein jää vain suru jäljelle, jota on helpompi kestää ja jonka kanssa voi elää.
Tapauksesi on sen verran tuore vielä että varmasti nyt hetken sattuu kovaa:/ voin sanoa ettei ihminen vain lakkaa olemasta vaan kuoleman on vielä elämää...
oletko kokeillut rukoilemista? se on kaikkein suurin asia millä olen jaksanut ja kestänyt elämässäni äidin kuoleman jälkeen..
itsemurhan kun olin 15- vuotta. ikävä ja tuska oli suunnaton. kyllä se tuska joskus helpottaa, ainankin lievenee, sinulle tulee hyvät muistot mieleesi päivittäin. on varmasti pysähtynyt olo.kuolema on niin lopullinen. minä lohduttaudun sillä kun rakkaitani kuolee, että täällä maan päällä eletään vain hetken ja elämme ikuisesti taivaan kodissa. uskon siis taivaan ja helvetin olemassaoloon.
varmasti sinunkin tuskasi helpottaa, ei varmasti vielä , mutta ajan kanssa. sen voin sanoa sinulle !
voimia jaksamiseen !!
Täällä on yksi saman kohtalon kokeneen isosisko. Tekstisi oli aivan kuin omaani, ihan sanattomaksi vetää. Menetin oman pikkuveljeni heinäkuun lopussa, nyt siis kolme kuukautta sitten, joten olemme hyvin samassa 'vaiheessa'.
Kuulisin mielelläni lisää sinusta, veljestäsi ... ja tästä kaikesta. Ikäänkuin vertaistukena (kuten toivoit).
Muistan hyvin tuon mustan pimeän tyhjyyden... olisko sulla sähköpostiosoitetta, johon vois viestiä laittaa?
"irtisanottu isosisko"
Meitä on täälläkin näköjään useampia :(
Ilmoitelkaa itsestänne, olisi mukava vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia.
Tuo alkuperäinen teksti kuulostaa niin tutulta, niin tutulta.. Sisältä päin kasvaa jonkulainen "ahistusmöntti", joka ei helpota muuten ku huutamalla, itkemällä ja riehumalla. Näitä patoutumia on ainakin minun pakko päästä välillä vaan purkamaan, tai muuten tuntuu että järki lähtee. Tuntuu, ettei surulle ole olemassa mitään sopivia sanoja, ulos tulee vain huutoa. Siis HUUDA, RIEHU, tee mitä vain, mikä tuntuu hyvältä! Surun on pakko päästä ulos.. Jos ei mahdollisuutta riehumiseen, niin pura itseäsi jollain muulla tavalla: kirjoita, piirrä, laula..
Minäkään en jaksa lukea mitään paskaa semmosesta, että ihminen muka lakkais vaan olemasta kuoltuaan. Koska eihän sillon tässä elämässä olis mitään järkeä! Tupsahdettais vaan tänne ja lähdettäs yhtä yllättäen pois. Ei, pakko tässä on jotain suurempaa olla takana. Minua ainakin auttaa suunnattomasti merkitysten näkeminen tämmöisessä tilanteessa. Raamatusta löytyy yllättävän paljon hyviä ajatuksia.
Itseltänikin kuoli pikkuveli ihan äskettäin, joten vertaistuki olis mahtavuutta..! Pahinta on ollut kuoleman äkillisyys, sitä on vain jotenkin niin vaikea tajuta, kun ei osannut ollenkaan varautua tilanteeseen.. Ihan kuin pikkuveli olisi jossain käymässä, ja tulisi ihan kohta takaisin, ihan kohta..
olen huomannut, ettei pikkuveljensä menettäneille ole minkäänlaisia vertaistukipaikkoja, nettisivuja tms. Se on todella kurjaa. Sitä kaipaisi niin paljon ihmisiä, jotka ymmärtäisivät tämän surun ja tuskan. Jotka olisivat kokeneet juuri saman. Välillä tuntuu, että tulee hulluksi, koska kukaan ei tunnu ymmärtävän. Kaikki surevat lapsensa menettäneitä vanhempia, kukaan ei muista lapsen sisaruksia, jotka surevat myös..
Jos joku haluaa asiasta kirjoitella, laittakaa mailiosoitteita, niin kerron omasta kokemuksestani.
Niin totta.. itse olen kokenut jääneeni pikkuveljeni menetyksen jälkeen asian kanssa niin kovin yksin. Harva esimerkiksi kysyy kuinka minä voin ja mitä minulle kuuluu. Moni sen sijaan kysyy mitä äidille ja isälle kuuluu.
En missään tapauksessa halua väheksyä heidän suruaan, mutta monesti itsestä tuntuu, että minut sivuutetaan täysin kun minulta kysellään heidän kuulumisiaan. Hassua ehkä, mutta tunteet ovat tämmöisten asioiden kanssa joskus monimutkaisia..
Törmäsin joskus tekstiin sisarensa menettäneistä:
http://www.poliklinikka.fi/?page=5575414&id=9364182
Itsestäni tuntui kuin tuo olisi puhunut suoraan minusta. Onko joku muu kokenut asiaa vastaavalla tavalla?
Jos joku haluaa jakaa kokemuksiaan ja tarinaansa, minulle voi kirjoittaa henk.koh. osoitteeseen [email protected]
"olen huomannut, ettei pikkuveljensä menettäneille ole minkäänlaisia vertaistukipaikkoja, nettisivuja tms. "Se on todella kurjaa. Sitä kaipaisi niin paljon ihmisiä, jotka ymmärtäisivät tämän surun ja tuskan. Jotka olisivat kokeneet juuri saman. Välillä tuntuu, että tulee hulluksi, koska kukaan ei tunnu ymmärtävän. Kaikki surevat lapsensa menettäneitä vanhempia, kukaan ei muista lapsen sisaruksia, jotka surevat myös.. "
Itse olen myös huomannut uskomattoman vähättelyn sisaruksien surusta.. Ihan kuin se olisi jotenkin tois- tai vähempiarvoisempaa kuin vanhempien tai lapsien suru ja menetys. Käsittämätöntä.
Facebookissa on ryhmä sisaruksensa menettäneille ihmiselle, meitä on siellä ole paljoa, mutta pienikin vertaistuki on hyväksi.
http://www.facebook.com/home.php#!/group.php?gid=102757516426909
Lukiessani kirjoitustasi pikkuveljen menetyksestä, tuntui kuin olisin lukenut omaa tuskaani ja suruani.
Menetin veljeni liikenne onnettomuudessa 5.8.2008.
Sama tunne täällä aivankuin olisin "elämän kyydissä." Vastasin tähän viestiin kaikesta huolimatta, vaikka toiveesi oli saada nuorilta vertaistukea. Itse en enää ole nuori,mutta kuvio on sama kuin sinullakin, meistä nuorin lähti ensin. Minulla on sisko, joka on vähän nuorempi minua. Veljeni oli meitä liki viisitoistavuotta nuorempi. Äitini ja Isäni ovat vielä elossa ja heidän tuskansa näkeminen sattuu.
Veljeni oli meidän kaikkien ilo, tuntui kuin suurelta juhlalta hänen saapuessa luoksemme.
Mietimme aivan samoja asioita, kuin sinä kuolemasta. Tunsiko tuskaa,ehtikö ajatella mitään sillä hetkellä,kun moottoripyörä hajosi alta pois. Kyselimme toinen toisiltamme onko kukaan nähnyt unta veljestämme.
Odotimme jokainen, että hän antaisi meille jonkinlaisen merkin missä on ja onko kaikki hyvin.
Aikaa on kulunut jo vuosi ja kahdeksankuukautta päivittäin ajattelemme veljeäni.
Haudalla käyn usein ja kynttilä palaa jatkuvasti siellä. Vaikka satoi paljon lunta, niin lapioimme sinne tien. On pakko käydä haudalla. Kävin siellä monta kertaa aivan pimeällä ja juttelin veljelleni.
Surua kannamme aina mukanamme,mutta suru muutta muotoaan ajan kuluessa.Toivon sinulle ja perheellesi paljon voimia ja jaksamista. Vain samanlaisen menetyksen kokenut tuntee tuskasi ja voi myötäelää tuskassasi.
Voimia teille kaikille nuorille, jotka olette menettäneet läheisenne. Olette joutuneet kokemaan kovia kovin nuorena. Itse menetin kaksi siskoani aikuisena.
Uskon, että pikkuveljenne tai äitinne seuraavat elämäänne enkelinä pilven reunalta - suojellen teitä.
Kaikkea hyvää!
tiedän sinun tunteesi minä menetin 3v sitten aivan yllättäin pikkuveljeni joka myös joutui lähtemään meistä ensimmäisenä..suru oli musertavaa ja on vieläkin välillä..välillä tulee hetkiä kun yhtäkkiä kun ajelee yksin autolla esim,että siis voiko tämä olla totta.vasta oli luonamme niin elin voimaisena.ja inhosin aluksi sanaa jota ihmiset hoki että kyllä se ajan kans suru muuttaa muotoaan ajattelin että kunhan sanovat ajattelin että ei se voi muuttaa muotoaan..olen saanut ulkopuolista apua surun käsittelyyn kun minä luulen etten olisi muuten jaksanut..pidämme haudalla aina kynttilät palamassa.koska hautajaisten jälkeen minulla ahdisti kun jouduttiin peittämään maahan rakaspikku veluni ja oli pakkaset ja pimeää.ja tämä palsta on myös auttanut paljon kun lukee samanlaisia kohtaloita..helppoa se ei ole sen voin sanoa.voimia tarttee ja tukea..
todella ikävä asia! Itse olen kokenut samanlaisen surun joka elää vieläkin tässä päivässä. Siskoni kuoli noin 3 v sitten. Kyllä kuolemasta toipuu mutta se on aina rankkaa ja surutyö voi kestää vuosia. Koko elämänkin kenties. Itse menetin 7 vuotiaan siskoni... Voimia sulle paljon ja elä päivä kerrallaan. Muista elämän hyvät asiat,vaikka vaikealta se voi tuntuakkin. Ymmärrän sua todella hyvin! Itse en henkilökoht. ole päässyt siitä vieläkään enkä tule pääsemäänkään! itselle tärkeä ihminen on aina mukana ja pysyy mielessä.!
4kk sitten auto-onnettomuudessa. Eilen tuli itseasiassa 4kk täyteen.. Veljeni oli 21 kuollessaan, minä olen häntä vuotta nuorempi.
Ikävä on musertava. Nyt se on alkanut jo hieman helpottaa, mutta muistan vielä ensimmäiset pari kuukautta.. Sen tunteen, kun pelkää huomista päivää. Ei haluaisi eikä jaksaisi huomista päivää. Haluaisi vain olla veljensä mukana tuolla jossain. Mutta kun se nyt ei vain käy päinsä..
Pahinta tässä kaikessa on ollut nähdä vanhempien maailman murenevan hetkessä, sydämien särkyvän silmänräpäyksessä. Olin perheestäni ensimmäinen joka kuuli kolarista. Olin ravintolassa ystäväni syntymäpäiviä juhlimassa. Veljeni ja perheeni asuvat n 70km kilometrin päässä omasta kodistani. Sain kuskin, ja lähdimme sairaalaan toiseen kaupunkiin mihin tiesin loukkaantuneet vietävän. Vanhempani eivät vastanneet puhelimiinsa, eli tiesin heidän olevan nukkumassa. Veljenikään ei vastannut.. puhelin hälyytti vielä monen tunnen jälkeen hänen kuolemastaan. Pääsimme sairaalaan, mihin veljeäni ei ollut viety, mutta sen verran kertoivat että kolarin muita uhreja sinne oltiin viety. Siinä vaiheessa sen tiesi ja pahimman käyneen. Sieltä vielä alle 100km ajoimme vanhempieni luokse. Kello oli noin 2 yöllä. Herätin heidät.. en olisi ikinä halunnut herättää heitä. Puoli tuntia sen jälkeen poliisipartio papin kanssa tulivat pihaan kertomaan suru-uutisen. Se hetki, kun näki miten vanhempieni maailma murtui sekunneissa.. sitä ei toivo kellekään.
Nyt 4kk kun on mennyt, suru on jo helpottanut.. Jokaisella meillä on oma tapansa käsitellä sitä. Minä en ollut veljeni kanssa enää tällä ikää kovin läheisiä, mutta veli on silti aina veli. Ja ikävä on raskas ja kaipaa järjetön. Olen nyt yksin, kun ainoa veljeni vietiin..
Olen hyväksynyt asian, etten tässä elämässä enää häntä näe. Itse uskon asioihin, että fyysinen kuolema ei ole kaiken loppu, elämä jatkuu vain toisella puolella. Se ajatus helpottaa ja lohduttaa. Tulen näkemään veljeni vielä.
Uskon ja tavallaan tiedän, että hän on vielä luonamme. Hän on kanssamme ja katsoo että pärjäämme täällä. Hänen on nyt hyvä olla toisella puolen, hän on ystävänsä kanssa, joka kuoli samassa onnettomuudessa. Lähdön hetki oli kuin henkäys, hän ei tuntenut kipua.
Ainoa asia mikä harmittaa, joka on todella kornia, etten ikinä hänen eläessään kertonut hänelle miten paljon häntä rakastan. Mutta hän tietää sen, olen sen hänelle nyt kertonut.
Mä menetin pikkuveljeni tasan kaks kuukautta sitten. Mun pikkuveli oli kuusvuotta ja mää vasta 11 vuotta. Ihan kamalaa. Mun pikkuveli kuoli siihen ku se hukku. Mä syytän siitä itteeni joka päivä. Se oli ihan hirveet tuskaa laskee se pikkuarkku sin hautaa. Ja sit ku oltiin vanhempien kanssa siinä ovella ja sit kaikki sukulaiset tuli toivottaa voimia ja halaamaan ni mää en kestäny enää ku siit paikast itkin taukoamatta viis tuntia. En tiedä tuntiko pikkuveljeni tuskaa mut sen ainaki tiedän et pikkuveljen kuolema muuttaa ihmistä
:(
itse menetin pikkusiskoni, kolme vuotta sitten, kaksi kuukautta ennen kuin esikoiseni syntyi. silloin tuntui ettei siitä voi selvitä mitenkään, kaikki se tuska ja suru ja ne lukuisat tuntemukset sisälläni. uskaltaisinko sillä hetkellä iloita tulevasta tyttärestäni? saanko olla vihainen siskolleni hänen kuolemastaan?
tahdon vain kertoa, että ikävä ei poistu varmasti koskaan, elämä ei tule olemaan koskaan samanlaista, eikä kaikki asiat tunnu samalta, kuin jos sisaruksesi olisi mukana konkreettisesti. mutta joskus huomaat että olet oppinut elämään ikävän kanssa, joku päivä huomaat että voit nauttia taas elämästäsi, sen lupaan! :)
ja mitä tulee tuohon kysymykseen, että onko hän tuolla jossain, niin itse olen ainakin kokenut siskoni läsnäolon kuoleman jälkeen. hän ei ole voinut vain "lakata olemasta", tiedän hänen olevan koko perheemme vierellä! usko siihen että veljelläsi on nyt kaikki hyvin, hän kulkee varmasti vierelläsi! voimia sinulle!
Pikkuveljeni kuoli tapaturmassa, saman päivän yönä kun viimeisen kerran puhuimme puhelimessa. Olin puhelun jälkeen kävellyt kaverini olohuoneeseen huokaisten onnellisena "minulla on ehkä maailman paras pikkuveli!". Aamulla hän oli jo poissa. Siitä tulee kohta vuosi. Hän oli sisarusparvestamme ainoa, jolla oli samat vanhemmat, sama kasvatus, sama menneisyys, sama huumori. Ainoa kaksilahkeinen, joka ymmärsi minua ja jaksoi siitäkin huolimatta hymyillä. En vieläkään pysty uskomaan, että hän on kuollut. En ole pystynyt kadottamaan hänen numeroaan, enkä oikein mitään muutakaan mikä liittyy häneen, tai yhteisiin juttuihimme. Aina ajoittain tulee halu soittaa hänelle ja pyytää hänet missä ikinä menenkin. En usko että tietty osa tällaisesta menetyksen tuskasta ja "luonnottomuudesta" katoaisi kokonaan ikinä, se odottaa vain hetkeä jona olet heikko, muistuttaakseen itsestään, kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Pienetkin asiat voivat sen valtavan surumielisyyden herättää. Se on vaikeinta ikinä! Ja silti, SILTI, samaan aikaan elämä jatkuu, lähistöllä muilla ei ole kukaan kuollut, töihin pitää mennä ja laskut maksaa sekä muistaa syödä. Hah. Enkö voisi vain minäkin saada jo lähteä, mitä täällä pitää muka vielä tehdä? Ai niin, olla ja rakastaa... Rakkaus on toisaalta auttanut hyvin paljon, vastavoimana suruun se auttaa kadottamaan sen tyhjyyden tunteen minkä kuolema tuntuu jättävän, sen syyllisyyden ja ikävän. Rakkaudella tarkoitan tässä syvää muista välittämistä ja omien tarpeiden unohtamista, hetkessä elämistä. Rakkaus muistuttaa myös siitä, että ainoa tapa selvitä on hyväksyä kaiken katoavaisuus, emme voi säilöä rakkaita ihmisiä saati mitään jo valmiiksi elotonta mukaamme, meillä on vain sydämemme. Sydämessäni keskustelenkin veljeni kanssa, ja hän vastaa, koska muistan miltä hänen äänensä ja naurunsa kuulostaa. Muistan hänen luonteensa, sekä pieniä eleitä ja vitsinpätkiä. Ne kaikki olivat osa häntä, hänen energiaansa, eivätkä ne katoa ainakaan niin kauan kun annan niiden sielussani elää. Ehkä hänestä on jäljellä enemmänkin, kuka tietää, mutta se on vain sellaisessa muodossa, ettemme sitä voi tavallisin aistein havaita. Vähän niinkuin vesi muuttaa muotoaan höyryksi ja jääksi ja taas vedeksi ollen silti kemiallisesti sama aine, uskon päivä päivältä enemmän, että mekin vain muunnumme, niin että jokin olennainen säilyy... Tietoisuus? Jonain päivänä tulee minun aikani seurata häntä, sittenhän tiedän, mutta siihen asti pohdin näitä, ikävöin, yritän nauraa niin paljon kuin mahdollista ja pitää huolta elämän mielekkyydestä. Toivon myös, että jollekulle olisi apua tästä tekstistä. Tämä on silkkaa tajunnanvirtaa, jota aloin suoltamaan sillä menin katsomaan vanhoja valokuvia ja itkuhan siinä tuli. Onneksi löysin tämän sivuston, helpotti lukea samantyyppisiä tuntemuksia. Voimia taipaleillenne, siskot!! Luottakaa edes, että kaikelle löytyy tarkoitus vielä joskus...
Moi menetin 2 kuukauta vanhan pikku velien on ikävä koko aika
aivan samat ajatukset oli minulla 2007 kun pikkuveluni yllättäin kuoli:(ja olin ihan varma että tästä en tuu selviämään.olimme niin läheisiä ja joka päivä kuulumiset vaihdettiin,ja oltiin tekemisissä.sovimme tapaamisen pelastushenkilöiden kans eli ambulanssi ja ensi vasteen kans jotta voivat mulle kertoa että kerkesikö minun veljeni tuntea kipua ja tiesikö se että on vakava tilanne ym:(saatiin kysellä kaikki asiat ettei jää vaivaamaan:(ja sen takia kaikki saatiin selvitettyä kun noin 2vuotta sain apua kriisi terapiasta ja psykoterapiasta.eräältä tunnetulta psykoterapeutilta:)sen avulla olen voinut jatkaa elämää eteen päin,ja todella ajattelin kun kaikki hoki että kyllä se siitä helpottaa ja kaikkea muuta niin aatte,in että turhaan puhuvat ku ei tiiä mitä on menettää pikkuvelu:(ikävä on aina mutta tänään pystytään puhumaan melkein jokapäiväisessä elämässä miten pikkuveli ois tehnyt jonlu asian ja mitä se sanois tähän ym,jokapäiväsesessä elämässä on mukana:)
Vitsit... lukea näitä... kuin lukisin omia tunteitani eri vaiheissa... edelleen.... menetin veljeni, parhaan kaverini 19 vuotta sitten.
Pääosin tunnen kiitollisuutta, todella syvää kiitollisuutta. Jokaisesta eletystä hetkestä ja vuodesta, päivästä ja jopa riitelyistä lapsena, kun lähes samanikäisiä olimme...
Mutta tänä ikäväni, yllättäen mutta onneksi suht harvoin iskevä, viiltävä suru.... se ei lähde minusta ikinä. Ei koskaan. Yritän kääntää sen iloisiin ajatuksiin hänestä ja kiitollisuuteen. Tänään silti taas, nämä luettuani, itkin. Tsemppiä jokaiselle.
I feel ya ❤️