Hyvät kuulijat! Ruotsalaisuuden päivänä me suomalaiset, niin ruotsin- kuin suomenkielisetkin, muistelemme lämmöllä, melkeinpä nostalgialla, yhteistä historiaamme Ruotsin osana, ja kiitämme olosuhteita siitä, että yhteinen kieli eli ruotsi edelleen liittää suomalaiset henkisesti ja kulttuurisesti vanhaan emämaahan. Valtiollinen yhteys katkaistiin väkivaltaisesti 1809, vain 200 vuotta sitten, mutta kulttuurin, uskonnon, tapojen ja arvojen yhteys on säilynyt ja tulee toivottavasti vastakkaisuudessakin säilymään.
Mistä puhumme, kun puhumme Suomesta? Puhumme Ruotsin itäisestä puoliskosta, joka kuului Ruotsiin elimellisenä osana valtakunnan synnystä saakka. Ruotsi muodostui, kun Göötanmaa, Sveanmaa, Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi ja Satakunta liitettiin yhteen. Aloite tuli Pohjanlahden länsipuolelta. Kuitenkin Suomessa etenkin Satakunta oli vanhastaan sekä kristillistynyt että toiminut poliittisesti yhteistyössä svealaisten kanssa. Suomea ei vieras "kansa" valloittanut ja pakkokäännyttänyt "vieraaseen uskoon" tulella ja miekalla, vaan ruhtinaallinen järjestystahto ainoastaan loi keskiajan oloissa toimivan kokonaisuuden joukosta maakuntia yhden esivallan alaisuuteen. "Ruotsalaisia" ja "suomalaisia" ei sanojen nykymerkityksessä ollut. Ylipäänsä historiassa pätee, toisin kuin nationalismi väittää, että valtiot muodostavat kansat, eikä päinvastoin. Valitettavasti Suomessa on nationalismin perinne ollut tietyistä historiallisista syistä vahva, mistä seikasta enemmän tuonnempana.
Suomen valtion ja sitä kautta myöskin kansakunnan rakensi Venäjän keisarikunta, joka perusti Suomen suuriruhtinaskunnan valtaamastaan Ruotsin vanhasta itämaasta, joukosta Ruotsin itäisiä läänejä, liittäen niihin 1812 omista alueistaan Viipurin kuvernementin, jotta kokonaisuus olisi taloudellisesti toimivampi ja väestöllisesti elinkelpoisempi. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin kaikki Suomen suuriruhtinanmaan asukkaat lakkasivat pitämästä Ruotsia varsinaisena isänmaanaan, jota suomalaiset olivat vv. 1808-1809 sodassa niin sankarillisesti puolustaneet viimeiseen saakka Ruotsin kuninkaalle uskollisina, minkä ikuisti jälkipolville kansallisrunoilijamme Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, kansallisen surutyömme tuote ja kanava. Helposti ei käynyt emotionaalinen etääntyminen historiallisesta emämaasta, josta Suomi 1809 oli raa'asti revitty erilleen.
Aleksanteri I ymmärsi, ettei Suomesta tulisi koskaan samalla tavalla osa Venäjää kuin se oli ollut osa Ruotsia. Oli luotava Suomen Ruotsista erillinen valtio, Ruotsista erillinen kansakunta ja kansallistunne, jotta heikkenisi suomalaisten halu palata Ruotsin yhteyteen. Aleksanteri I:n seuraajat alkoivat etenevässä määrin tukea suomenkielisen kansallisen sivistyksen ja identiteetin rakentamista - varovaisesti, koska nationalismin voimistuminen oli uhka myös monietniselle Venäjän imperiumille (siihen se lopulta hajosikin). Merkkipaalu tavoitettiin Aleksanteri II:n aikana, kun suomi otettiin perinteisen ruotsin rinnalle autonomisen Suomen viralliseksi kieleksi. Ratkaisu oli, siirryttäessä moderniin koulutus- ja kasvatusyhteiskuntaan, epäilemättä välttämätön, kun kerran suurin osa Suomen asukkaista puhui suomea, jonka kansatieteemme isä Porthan oli ennustanut ajan mittaan yhteiskunnalisen kehityksen kautta harvinaistuvan. Porthanin ennustus olisi epäilemättä pitänyt paikkansa väestön enemmistön kohdalla, jos Ruotsin valtakuntaa ei olisi hajotettu kahtia 1809. Ei suomenkieli silti olisi Ruotsin alaisuudessakaan mihinkään hävinnyt, toisin kuin kiihkosuomalaiset väittivät ja väittävät edelleen.
Tulemmekin nyt suomalaisen nationalismin ongelmaan, periaatteeseen "yksi kieli, yksi mieli, yksi kansa". Sitä vastaa svekomaanien "kaksi kieltä, kaksi mieltä, kaksi kansaa". Niiden välillä on yritetty ylläpitää tasapainoa periaatteella "kaksi kieltä, yksi mieli, yksi kansa". Sitä minäkin kannatan, ja se on ollut Suomen virallinen linja, jota mikään aitosuomalainen kiihkoilu ei ole onnistunut horjuttamaan - toistaiseksi. Nationalismi, Suomeen Saksasta 1800-luvun alussa tuotu ideologia, on aina uhannut kääntyä kielipoliittiseksi kiihkoiluksi, joka tahtoo alistaa ruotsin vähemmistökielen asemaan, vaikka ruotsi on Suomen alunperäinen pääkieli. Uhka ei ole poistunut. Nykyinen historiaton kulttuurimme ruokkii sekin ruotsalaisvastaisuutta yhtä pahasti kuin kansallisromantiikan ajan suomalais-ugrilaiset myytit, kun ei käsitetä, miten ruotsalaisuus on osa suomalaisuutta ja suomalaisuus osa ruotsalaisuutta. Siksi "suomenruotsalainen" on peräti huono ilmaus, jonka vakiintumista on pidettävä suurena vahinkona.
Mistä puhumme, kun puhumme Suomesta? Puhumme Ruotsin itäisestä puoliskosta, joka kuului Ruotsiin elimellisenä osana valtakunnan synnystä saakka. Ruotsi muodostui, kun Göötanmaa, Sveanmaa, Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi ja Satakunta liitettiin yhteen. Aloite tuli Pohjanlahden länsipuolelta. Kuitenkin Suomessa etenkin Satakunta oli vanhastaan sekä kristillistynyt että toiminut poliittisesti yhteistyössä svealaisten kanssa. Suomea ei vieras "kansa" valloittanut ja pakkokäännyttänyt "vieraaseen uskoon" tulella ja miekalla, vaan ruhtinaallinen järjestystahto ainoastaan loi keskiajan oloissa toimivan kokonaisuuden joukosta maakuntia yhden esivallan alaisuuteen. "Ruotsalaisia" ja "suomalaisia" ei sanojen nykymerkityksessä ollut. Ylipäänsä historiassa pätee, toisin kuin nationalismi väittää, että valtiot muodostavat kansat, eikä päinvastoin. Valitettavasti Suomessa on nationalismin perinne ollut tietyistä historiallisista syistä vahva, mistä seikasta enemmän tuonnempana.
Suomen valtion ja sitä kautta myöskin kansakunnan rakensi Venäjän keisarikunta, joka perusti Suomen suuriruhtinaskunnan valtaamastaan Ruotsin vanhasta itämaasta, joukosta Ruotsin itäisiä läänejä, liittäen niihin 1812 omista alueistaan Viipurin kuvernementin, jotta kokonaisuus olisi taloudellisesti toimivampi ja väestöllisesti elinkelpoisempi. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin kaikki Suomen suuriruhtinanmaan asukkaat lakkasivat pitämästä Ruotsia varsinaisena isänmaanaan, jota suomalaiset olivat vv. 1808-1809 sodassa niin sankarillisesti puolustaneet viimeiseen saakka Ruotsin kuninkaalle uskollisina, minkä ikuisti jälkipolville kansallisrunoilijamme Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, kansallisen surutyömme tuote ja kanava. Helposti ei käynyt emotionaalinen etääntyminen historiallisesta emämaasta, josta Suomi 1809 oli raa'asti revitty erilleen.
Aleksanteri I ymmärsi, ettei Suomesta tulisi koskaan samalla tavalla osa Venäjää kuin se oli ollut osa Ruotsia. Oli luotava Suomen Ruotsista erillinen valtio, Ruotsista erillinen kansakunta ja kansallistunne, jotta heikkenisi suomalaisten halu palata Ruotsin yhteyteen. Aleksanteri I:n seuraajat alkoivat etenevässä määrin tukea suomenkielisen kansallisen sivistyksen ja identiteetin rakentamista - varovaisesti, koska nationalismin voimistuminen oli uhka myös monietniselle Venäjän imperiumille (siihen se lopulta hajosikin). Merkkipaalu tavoitettiin Aleksanteri II:n aikana, kun suomi otettiin perinteisen ruotsin rinnalle autonomisen Suomen viralliseksi kieleksi. Ratkaisu oli, siirryttäessä moderniin koulutus- ja kasvatusyhteiskuntaan, epäilemättä välttämätön, kun kerran suurin osa Suomen asukkaista puhui suomea, jonka kansatieteemme isä Porthan oli ennustanut ajan mittaan yhteiskunnalisen kehityksen kautta harvinaistuvan. Porthanin ennustus olisi epäilemättä pitänyt paikkansa väestön enemmistön kohdalla, jos Ruotsin valtakuntaa ei olisi hajotettu kahtia 1809. Ei suomenkieli silti olisi Ruotsin alaisuudessakaan mihinkään hävinnyt, toisin kuin kiihkosuomalaiset väittivät ja väittävät edelleen.
Tulemmekin nyt suomalaisen nationalismin ongelmaan, periaatteeseen "yksi kieli, yksi mieli, yksi kansa". Sitä vastaa svekomaanien "kaksi kieltä, kaksi mieltä, kaksi kansaa". Niiden välillä on yritetty ylläpitää tasapainoa periaatteella "kaksi kieltä, yksi mieli, yksi kansa". Sitä minäkin kannatan, ja se on ollut Suomen virallinen linja, jota mikään aitosuomalainen kiihkoilu ei ole onnistunut horjuttamaan - toistaiseksi. Nationalismi, Suomeen Saksasta 1800-luvun alussa tuotu ideologia, on aina uhannut kääntyä kielipoliittiseksi kiihkoiluksi, joka tahtoo alistaa ruotsin vähemmistökielen asemaan, vaikka ruotsi on Suomen alunperäinen pääkieli. Uhka ei ole poistunut. Nykyinen historiaton kulttuurimme ruokkii sekin ruotsalaisvastaisuutta yhtä pahasti kuin kansallisromantiikan ajan suomalais-ugrilaiset myytit, kun ei käsitetä, miten ruotsalaisuus on osa suomalaisuutta ja suomalaisuus osa ruotsalaisuutta. Siksi "suomenruotsalainen" on peräti huono ilmaus, jonka vakiintumista on pidettävä suurena vahinkona.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ilman ruotsalaisten materiaali- ja miesapua Suomi ei olisi selviytynyt vapaussodasta, talvisodasta eikä jatkosodasta, joissa kaikissa Suomen ruotsalaisilla vapaaehtoisilla vahvistettua armeijaa johti ruotsinkielinen suomalainen Mannerheim, kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi valittu kansallissankari ja suomalais-ruotsalaisen yhteyden, ystävyyden, yhteistyön ja avunannon pysyvä symboli. Muistakaamme mitä Mannerheim lausui 67 vuotta sitten, Lützenin taistelun ja yhteisen hallitsijamme Kustaa II Adolfin kuoleman 300-vuotispäivää kunnioittavassa tilaisuudessa: ”Kaukaa pohjolasta olemme tulleet Lützeniin tuomaan Suomen tervehdyksen kuolemattomalle sankarille, rakastetulle kuninkaalle, ja siunaamaan esi-isäimme muistoa, jotka rinnan veljiensä ja uskonystäväinsä kanssa taistelivat ja vuodattivat vertaan hänen voitollisten lippujensa alla.”
Ilon ja ylpeyden päivä, suruvuotenakin, 200 vuotta sen jälkeen, kun Ruotsi menetti Suomen, ja Suomi emämaansa. Skål!
Ikuinen häpeä suomenruotsalaisuudelle suomalaisten tapattamisen juhlimisesta 6.11, ikuinen häpeä vahvalle ruotsalaisuudelle, ikuinen häpeä "pyhälle ruotsalaiselle maalle", ikuinen häpeä SFP:lle, puolueelle, jolla ei ole edes suomalaista nimeä puolueena!
Suomi viettää Ruotsin hullun kuninkaan päivää 6.11. kautta Suomen. Koko Suomi liputtaa Ruotsin riistäjäkuninkaista pahinta eli Kustaa Adolfia joka vuosi 6.11. MIKSI?
Carl Gustaf Emil Mannerheim osallistui Lützenin taistelun 300-vuotismuistojuhlaan yhdessä sotilasvaltuuskunnan kanssa Lützenissä, Saksassa lokakuussa 1932. Kirkonmenojen jälkeen Ruotsin kruununprinssi Kustaa Aadolf esitti Ruotsin tervehdyksen. Sitten Mannerheim vuorostaan tervehti sankarikuninkaan muistoa lausumalla:
”Kaukaa pohjolasta olemme tulleet Lützeniin tuomaan Suomen tervehdyksen kuolemattomalle sankarille, rakastetulle kuninkaalle, ja siunaamaan esi-isäimme muistoa, jotka rinnan veljiensä ja uskonystäväinsä kanssa taistelivat ja vuodattivat vertaan hänen voitollisten lippujensa alla”
Mannerheim mainitsi puheessaan myös uskonpuhdistuksesta ja huomautti siitä, kuinka Suomen kansalla oli ollut voimaa pitää vuosikymmeniä lippujen alla 20.000 miestä ja täyttää rivien aukot aikana, jolloin sen väkiluku oli kaikkiaan vain 300.000 henkeä.
Puheen loppu kuului irvokkaasti näin:
”Kustaa II Adolfissa, sotapäällikössä ja valtiomiehessä, maani viljelyksen edistäjässä ja sen itärajan turvaajassa Suomen kansa yhä vielä kunnioittaa jaloimmillaan ilmenevää miehuutta, tahdon ylväyttä, aatteen lentoa, pyrkimysten puhtautta ja uskon nöyryyttä.”
(Lähde: G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II ss 37..38 kuva osa I s. 467 Otava 1952.)
Kuka vielä väittää, ettei Suomen alhainen väkiluku johtunut juuri Ruotsin loputtomista sodista pitkin eurooppaa! Siis voimaa pitää vuosikymmeniä lippujen alla 20.000 miestä tuollaisesta, 300 000:n, aiemmin jopa sen allekin, väkiluvusta. Siellä on siis täytynyt olla käytännössä kaikki kynnelle kykenevät ja likimainkaan terveet miehet. Millaista riistoa. Vasta 1800 -luvun alkuvuosikymmenillä päästiin miljoonan asukkaan rajan yli. Ei ihme kun aina sanotaan Ruotsin sotineen viimeiseen suomalaiseen (vai itämaalaiseen=österland?) hakkapeliittaan ja sitten tehtiin kiireesti rauha.
Liki 10% KOKO väestöstä pakko-otettiin sotaa vuosikymmenien ajan!
Olipa todellakin järkyttävää riistoimperialismia jo tuolloin. Kyllä oli Suomelle todellinen onnenpotku tuo Venäjän sota ja miehitys 1808-1809.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_v%C3%A4est%C3%B6
Taatusti KAIKKI terveet, jos kohta sairaatkin, miespuoliset Itämaalaiset otettiin sotaan ja sinne ne taisivat jäädäkin euroopan hurmekentille. Ei ihme jos Suomen väkiluku nousi yli miljoonan VASTA 1810 -luvulla. Ruotsi imi Suomesta, tai paremminkin silloisesta Itämaasta, kaiken veren kuin mikäkin PUNKKI! Ja tyhmä Suomi juhlii Ruotsin riistäjäkuninkaista pahinta eli Kustaa Adolfia joka vuosi 6.11.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ruotsalaisuuden_p%C3%A4iv%C3%A4
"Päivää vietetään kuningas Kustaa II Aadolfin kuolinpäivänä, joka on ollut merkittynä almanakkaan Kustaa Aadolfin nimipäiväksi jo 1600-luvulta lähtien. Hän kaatui Lützenin taistelussa vuonna 1632."
Miksi SUOMEN ruotsinkieliset juhlivat ruotsalaisuuden päivää? Mutta Ruotsissa ei tätä hallitsijaa juhlita.
Se on Kustaa Aadolfin päivä, ruotsalaisuuden päivä, suomen ruotsinkielisten kansallispäivä. Päivä on siis kahdessakin merkityksessä juhlapäivä Suomen ruotsinkielisille:
1) Kustaa Aadolfin määräys: Karkureita koskeva säädös korostaa pakko-otolla sotaan vietyjen suomalaisten orjuutta, alempirotuisuutta. (Fil.lis. Mikko Huhtamäki, "Väestö joutui maksamaan suurvalta-Ruotsille ihmisveroa".)
2) Pitkä 500 vuoden jakso suomalaisten veristä nujertamista Lallista Nälkäkapinaan. Ruotsalainen historioitsija Messenius puhuu "sietämättömästä ikeestä" kuvatessaan ruotsalaisten herruutta Suomessa. (HS 6.5.1988.)
Ruotsinkieliset yleensä, niin kuin tasavallan presidenttikin viime kyselytunnillaan, vetävät lähes aina historian mukaan Suomen kielipolitiikkaan ja pakkoruotsiin.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfieldin analyysi suomalaisten kieli- ja erityisesti ruotsinkielen taidosta on loistava. Samoin kannanotto "yhteisestä" historiastamme:
Ruotsi-Suomi on myytti:
Kyseessä oli viimeistään Vaasa-kuninkaista alkaen emämaa - siirtomaa -suhde, ja emämaa riisti siirtomaatansa ilman mitään estoja, ja jätti maan kokonaan puolustamatta vihollista vastaan, esimerkiksi isovihan aikana.
Historioitsijan näkökulmasta yhteinen historia suurvalta-Ruotsin kanssa oli varsin mielenkiintoinen:
Ruotsalaiset historioitsijat sekä suomalaiset 2.:een maailman sotaan asti pitivät ruotsalaisia SIIRTOMAAisäntinä Suomessa. Sen sijaan nuoret SUOMALAISET historioitsijat pitävät suhdetta "tasavertaisena".
Meillä on kouluissa sodan jälkeen kerrottu laajasti ns. Ruotsi-Suomen ajasta. Missään muualla maailmassa ei tunneta tällaista valtiokummajaista kuin Ruotsi-Suomi.
Suomen mobilisointiaste on perinteisestikin ollut siis maailman korkeinta!
Viime sotien aikaan se oli ajoittain jopa 16% väestöstä. Talvisodan aikaan 1940 meitä oli noin 3.7 miljoonaa ja Jatkosodan aikana armeijan rullissa oli jopa 600 000 miestä. Se tekee noin 16%.
Kun noin pienestä väestöstä eli 300 000:sta, otettiin liki 7 % miehiä sotaan, vieläpä vuosikymmenten ajan, niin sellaista ryöstöä ja riistoa ei historia taida toista tuntea!
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_v%C3%A4est%C3%B6
Mitäs me noista sodista, nythän kaikki on paremmin!! Suomi on Itsenäinen maa ja taistellut vapautensa puolesta kolmeen (3) otteeseen: Vapaussota, Talvisota, Jatkosota. JOKAISELLA KERRALLA ON VIHOLLINEN OLLUT SAMA.
Joten mikäs meidän Suomalaisten on tässä olla: lännessä leuhkat ja rikkaat ruattalaiset, idässä huorat ja varkaat venakot!!! Pidetään molemmat poissa täältä ja nautitaan olosta omina itsenämme!!!!
Kuukauden kuluttua voimmekin taas juhlia Itsenäisen Suomen Tasavallan Itsenäisyyspäivää!!!
Ei, mikäli emme itse anna sen meitä riistää!
Tänään on SuRuliputuspäivä.