Isäni kuoli 2kuukautta sitten yllättäen. Tiedän, se kuuluu elämään, näin päin se kuuluu mennä, ja tiedän en ole ainoa.
Mutta hemmetti olen vasta 25, ja on sietämätöntä ajatella, että isäni ei ole paikalla kun koittaa se päivä kun menen naimisiin, tai että minun lapseni eivät koskaan tapaa isoisäänsä.
Muistan kun seurasin vierestä miten isäni leikki siskoni lapsen kanssa, ja miten onnellinen tuo pieni poika oli, ja miten isäni silmistä loisti isoisän ylpeys. "Noin isä leikkii minunkin lasteni kanssa"... Haaveilin joskus päivästä, jona saisin soittaa isälleni ja kertoa että minun esikoiseni on syntynyt,ja siitä miten hän tulisi minua ja vauvaa katsomaan sairaalaan, ja miten isä hymyilisi onnesta. Nyt on niin tyhjä olo.
Minulla ja isälläni oli läheiset välit ja soittelimme usein, koska meillä oli niin samanlainen huumorintaju. Kenelle nyt soitan kun jotain hauskaa tapahtuu töissä? En tunne ketään joka nauraisi niille jutuille samalla tavalla kuin isäni. Ei, en ollut riippuvainen isästäni (tai miten se nyt sanotaan oikein) tulen omillani toimeen, mutta isä vain oli mulle tärkeä.
Onhan mulla onneksi vielä äiti ja 5 sisarusta, mutta mikään ei tietenkään korvaa isää. Tunnen kovaa tarvetta tukea heitä, enkä siksi ehkä oikein osaa hakea sitä heiltä. Olen etsinyt vertaistukiryhmiä, mutta en ole löytänyt sitä itselleni sopivaa, vain oman lapsen menettäneille ja vanhempansa menettäneille LAPSILLE, mutta entä me nuoret aikuiset? En väheksy kenenkään surua, mutta tällä hetkellä vain tuntuu siltä että minun olisi helpompi hyväksyä isän lähtö jos olisin keski-ikäinen, naimisissa ja mulla olis oma perhe. En tiedä olisiko tämä silti helpompaa, mutta ainakaan isä ei olisi jäänyt mistään paitsi. Ja minä olisin saanut tuntea isäni ylpeyden minun tärkeimpinä päivinä.
Puhun isästä jatkuvasti, kaikki ymmärtävät sen ja kuuntelevat kyllä, mutta on turhauttavaa puhua ihmiselle joka ei ole samaa kokenut. He tarkoittavat hyvää ja haluavat tukea, kiitos siitä heille, mutta välillä tekisi niin mieli huutaa ja raivota heille, mutta ei, ei se ole heidän syytä. Pelkään jos päästän kaikki ajatukseni ja katkeruuteni ulos, päädyn tahattomasti loukkaamaan jotakuta läheistäni, enkä nyt kuitenkaan halua karkottaa ihmisiä pois ympäriltäni.
Tällä hetkellä pärjään kyllä, jatkan elämääni, koska isä olisi niin halunnut. Käyn töissä, äitini ja ystävieni luona, mutta mikään ei tunnu miltään, eilen kävin ensimmäistä kertaa ravintolassa, mutta vaikka nauran, vitsailen ja vaikutan ihan normaalilta omalta itseltäni, takaraivossa jyskyttää vain yksi ajatus: "mulla ei ole enää isää".
Mutta hemmetti olen vasta 25, ja on sietämätöntä ajatella, että isäni ei ole paikalla kun koittaa se päivä kun menen naimisiin, tai että minun lapseni eivät koskaan tapaa isoisäänsä.
Muistan kun seurasin vierestä miten isäni leikki siskoni lapsen kanssa, ja miten onnellinen tuo pieni poika oli, ja miten isäni silmistä loisti isoisän ylpeys. "Noin isä leikkii minunkin lasteni kanssa"... Haaveilin joskus päivästä, jona saisin soittaa isälleni ja kertoa että minun esikoiseni on syntynyt,ja siitä miten hän tulisi minua ja vauvaa katsomaan sairaalaan, ja miten isä hymyilisi onnesta. Nyt on niin tyhjä olo.
Minulla ja isälläni oli läheiset välit ja soittelimme usein, koska meillä oli niin samanlainen huumorintaju. Kenelle nyt soitan kun jotain hauskaa tapahtuu töissä? En tunne ketään joka nauraisi niille jutuille samalla tavalla kuin isäni. Ei, en ollut riippuvainen isästäni (tai miten se nyt sanotaan oikein) tulen omillani toimeen, mutta isä vain oli mulle tärkeä.
Onhan mulla onneksi vielä äiti ja 5 sisarusta, mutta mikään ei tietenkään korvaa isää. Tunnen kovaa tarvetta tukea heitä, enkä siksi ehkä oikein osaa hakea sitä heiltä. Olen etsinyt vertaistukiryhmiä, mutta en ole löytänyt sitä itselleni sopivaa, vain oman lapsen menettäneille ja vanhempansa menettäneille LAPSILLE, mutta entä me nuoret aikuiset? En väheksy kenenkään surua, mutta tällä hetkellä vain tuntuu siltä että minun olisi helpompi hyväksyä isän lähtö jos olisin keski-ikäinen, naimisissa ja mulla olis oma perhe. En tiedä olisiko tämä silti helpompaa, mutta ainakaan isä ei olisi jäänyt mistään paitsi. Ja minä olisin saanut tuntea isäni ylpeyden minun tärkeimpinä päivinä.
Puhun isästä jatkuvasti, kaikki ymmärtävät sen ja kuuntelevat kyllä, mutta on turhauttavaa puhua ihmiselle joka ei ole samaa kokenut. He tarkoittavat hyvää ja haluavat tukea, kiitos siitä heille, mutta välillä tekisi niin mieli huutaa ja raivota heille, mutta ei, ei se ole heidän syytä. Pelkään jos päästän kaikki ajatukseni ja katkeruuteni ulos, päädyn tahattomasti loukkaamaan jotakuta läheistäni, enkä nyt kuitenkaan halua karkottaa ihmisiä pois ympäriltäni.
Tällä hetkellä pärjään kyllä, jatkan elämääni, koska isä olisi niin halunnut. Käyn töissä, äitini ja ystävieni luona, mutta mikään ei tunnu miltään, eilen kävin ensimmäistä kertaa ravintolassa, mutta vaikka nauran, vitsailen ja vaikutan ihan normaalilta omalta itseltäni, takaraivossa jyskyttää vain yksi ajatus: "mulla ei ole enää isää".
Vastaukset 7
Vanhimmat
itketti lukea tuota sinun juttua. Minulla on niin ikävä isääni. olen 27. isä kuoli 73-vuotiaana. Hän ei kertonut voinnistaan, halusi suojella. Hänen kuolemansa oli shokki. pala minusta otettiin pois. Kukaan ei ole niin tärkeä, paitsi mieheni. Isäni ei ehtinyt häihin kun kuoli juuri 3kk ennen. Ikävöon häntä niin paljon. Mietin onko hän taivaassa, näemmekö vielä? tietääkö hän kuinka kaipaan ja rakastan häntä...
Samoja asioita mietin, se on ehkä ainoa syy, että jaksan elää sitä "normaalia" arkea, kun jos vaikka isäni seisoo vierellä ja vahtii tekemisiäni :/ Ehkä se on typerää, tai sitten ei, en tiedä. Isäni tiesi, että rakastan häntä.
Viime aikoina isänihalaili meitä paljon. Kun kesällä isäni täytti 69, vitsailin että ensi vuonna on sitten isot 70-vuotis bileet. Ihmettelin miesystävälleni ääneen jälken päin, miksi isä ei vitsaillut mun kanssa, kun kuitenkin yleensä hän nauroi mun kanssa kaikille typerillekin jutuille. Myöhemmin kuulin, että isä oli ystävälleen puhunut jotain kuolemasta. Eli myös meidän isämme tiesi, että paljon ei olisi enää aikaa jäljellä, ja samoin kuin sinun isäsi, halusi suojella.
On kauhea ajatella hääpäivää ilman isää, mutta se, että sulla ne häät oli niin pian isän pois menon jälkeen. Toivottavasti pystyit kuitenkin jollain tasolla niistä nauttimaan? "Isäsi olisi sinusta ylpeä" turha (ehkä jopa katkerutta herättävä) lause, mutta totta.
Olen onnellinen siitä, että tunsin isäni ja vietin hänen kanssaan paljon aikaa. Mutta minua harmittaa, että mulla oli 2 vapaapäivää, ennen kun isäni joutui sairaalaan, mutta juuri noina kahtena päivänä en soittanut isälle.4päivää sairaalaan joutumisen jälkeen isäni nukkui pois tulematta tajuihinsa.
Mulla on niin ikävä!! Haluaisin nähdä isästäni unta, vain jotta näkisin hänet. Olen nähnyt unta kuolemasta ja hautajaisista, mutta en yhtään isästä.
Olen kuullut, että ikävä ei koskaan lähde pois, mutta sen kanssa vain oppii elämään... Ehkä sitä sitten ajan kanssa.
Oman vanhemman menetys koskee tapahtui se milloin tahansa. Jotkut sanoo, että pahin suru menee vuodessa ohi, kun on elänyt kaikki vuodenajat ilman läheistä, mutta ei se niin helppoa ole. Suru voi välillä helpottaa ja palata sitten yhtä voimakkaana kuin alussa. Joskus on parempi olla muistelematta vanhoja asioita ja joskus se tuo levollisen olon. Joskus näkee voimakkaita unia, jossa läheinen on mukana.
Enmmistö saa olla vanhempiensa kanssa keski-ikään asti. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. 25-vuotiaana on isä ollut läsnä koko lapsuuden ja tärkeät kasvun vuodet. Niissä on sinulle paljon monenlaista rikkautta, jota kukaan ei voi ottaa sinulta pois. Minä olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut pitää oman isäni noinkin pitkään. Oma isäni kuoli, kun olin 6-vuotias. Olen kirjoittanut muistiin kaiken, mitä hänestä muistan. Asiaa on puolen A4-arkin verran. Tapahtuneesta on jo yli 40 vuotta, mutta menetys koskee edelleen joka ikisenä päivänä.
Minun isäni kuoli kun olin 9-vuotias.Siitä on 48 vuotta. Suru ei poistu koskaan.Kaipaan yhä isääni,sillä olin isän tyttö. Kannoin suru"möykkyä" sisälläni vuoteen 2003,jolloin minulle erittäin rakas ja läheinen ihminen kuoli äkillisesti! Tein perusteellisen surutyön,sen jota en silloin pienenä voinut tehdä. Kahden henkilön surutyö vaati kaikki henkiset voimavarani,jotka onneksi riittivät! En käyttänyt ammattiapua,vaan uskoin itseeni.Löysin oikeat "työkalut" ja vapauduin myös vanhasta suru"möykystä".Kaikki ikäänkuin loksahti paikoilleen. Ikävä ja suru ei poistu koskaan,mutta nyt osaan elää sen kanssa.Tavallaan olen vahvistunut ihmisenä,vaikken heikko ole koskaan ollutkaan. Asiat joille et voi mitään,niin niiden kanssa on elettävä! Lopuksi,vuosia sitten eräs hyvin iäkäs naisihminen sanoi minulle"muista Sirkka,Skorpionit ovat selviytyjiä"! Uskon sen,sillä olen horoskoopiltani Skorpioni! Jaksamista kaikille läheisten menettäneille.
Jatkoa hieman aiemmin kirjoitettuun.Joskus tunnen hetkittäin suoranaista surunsekaista raivoa mielessäni. En ole täydellinen,mutta hoitanut aina velvollisuuteni.Yhteiskuntamoraalini kestää päivänvalon,enkä ikinä ole tietoisesti käyttänyt ketään hyväkseni. MIKSI minulta riistettiin rakkaimmat läheiseni,Miksi! Selviytyjäkin itkee ja raivoaa mielessään ja jatkaa elämäänsä.
Voimia sinulle ja siunausta surun tielle. En ole menettänyt isää, mutta olen menettänyt minulle rakkaan ystävän vähän yli vuosi sitten. Hän oli nuori, kuoli hyvin äkillisesti. Hän kuoli hoitovirheeseen... Toisinaan olen katkera, mutta koetan luopua tästä tunteesta. Tiedän, että lääkäritkin ovat vain ihmisiä ja omaavat ihmisyyden ja sen tuomat viat. Mutta silti sitä miettii, että olisiko ystäväni yhä elossa jos häntä olisi hoidettu oikein?
Sinun surusi on vielä alussa, hyvin alussa. Matkaa on vielä pitkästi jäljellä... Vain suremalla voimme kukistaa tämän voimakkaan vastustajamme. Surua ei saa pois, eikä sitä voi hopuuttaa. Sanotaan, että surusta ei koskaan selviä, mutta sen kanssa oppii lopulta elämään. Suru muuttaa muotoaan siedettävämmäksi. Ikävä ja kaipuu eivät katoa koskaan. Sinun isäsi rakastaa sinua paljon ja haluaa, että olisit onnellinen. Hän elää aina sydämmessäsi, vaikka ei olisikaan enää konkreettisesti luonasi.
En ole oikea ihminen puhumaan selviämisestä. En osaa vastata siihen milloin surusta selviää ja kauan se kestää. Mutta sen tiedän, että olen yhä hengissä ja sisälläni sykkii sydän, joka haluaa vielä rakastaa ja nähdä maailmaa. Tämä tunne on kasvanut. Vielä vuosi sitten olin täynnä epätoivoa ja elämäni oli tuhoontuomittu. Järki kyllä sanoo, että elämä jatkuu, mutta järki ja tunteet eivät tee yhteistyötä keskenään. Suru ei tunne järkeä.
Emme voi ottaa surua pois, mutta suremalla voimme selvitä ja elää jälleen täyttä elämää. Täyttä elämää, vaikka se ei oliskaan samanlaista kuin ennen.
Kiitos kaikille vastauksistanne! Pelkäsin aluksi kirjoittaa, kun pelkäsin ihmisten vastauksia.
Olen todella kiitollinen näistä 25-vuodesta, jotka sain isäni kanssa viettää, mutta surullinen siitä, etten saanut pitää häntä täällä pidempään. Se on minun suruni, ja minulla on sihen oikeus. Sitä vain katsoo niitä vanhempia isänsä menettäneitä, ja miettii, että olisin niin onnellinen jos olisin saanut pitää isän luonani noin pitkään. Mutta todellisuudessa läheisen ihmisen menettäminen tulee aina liian aikaisin, oli se sitten missä elämän tilanteessa tahansa.
Mielialani heittelee nyt todella rajusti, välillä rimpuilen ja itken kun on niin paha olla. Välillä osaan ajatella edes jotenkin järkeväästi tätä asiaa. Nyt pitää surra ja elää ne tunteet sellaisina kun ne milloinkin tulee, näin kai on parempi, kuin se, että patoaisi kaiken vihan ja surun sisälleen, päästämättä sitä ulos vain siksi, että tuntee huonoa omatuntoa siitä, että jollakin on varmasti vielä suurempi suru.
Niin kuin sinä sirkka mielestäni osasit hyvin kuvailla suru "möykky", tuntuu oikeasti kuin olisi jokin ahdistava möykky sisällä. Puhuminen (tai tässä tapauksessa kirjoittaminen) selkeyttää paljon omia ajatuksiani, varsinkin näin iltaisin, kun uni ei tunnu tulevan. En halua puhua ammattiauttajien kanssa, koska en halua tulla analysoiduksi minkään oppikirjan mukaan, enkä varsinkaan käyttää mitään lääkkeitä. Elän tunteeni nyt ja toivon että oppisin pian elämään tämän ikävän kanssa, niin isä olisi halunnut, hänelle meidän lasten hyvinvointi oli kaikki kaikessa.
Kiitos, että olen saanut purkautua, ja kiitos vastauksista. Otan osaa myös teidän suruunne, oli kyseessä sitten isä tai ystävä, ikävä on varmasti aina hirveää. On vain jatkettava eteenpäin, koska niin meidän rakkaamme olisivat tahtoneet.