Hohtavaa

runo, herkkää kuvakieltä... herkkyys ei imelää eikä liian maalailevaa että menisi överiksi. Sopiva.

Ja ainakin minulle runo oli helpointa sekä vaikuttavinta lukea juuri tuolla tavalla rivitettynä.
Jokaisessa säkeessä tavallaan on aistimus, muotoa hapuileva tunne... joka säkeiden välisessä hiljaisuudessa ehtii synnyttää väreilevän kuvan... seuraava aistimus täydentää kuvaa; ja sitten, kaikkien kuvien alla sekä niiden läpi kysymys. Kun olen poissa. Muistatko?
En osaa selittää mitä runoa lukiessa koin, mikä kohta minussa se oli ja on mihin tällainen teksti vetoaa, niinpä aikomukseni oli lyhyesti sanoa vain "vahva ja herkkä runo, johon minun oli helppo eläytyä" mutta tulipa tässä [taas] enemmänkin kommenttia.

Hyvää päivänjatkoa.

Mieleeni nousee kuvia,
tuolta maailmani näyttää marraskuussa.
Kaukana utuisina tunturit kohoaa,
lähitienoo usvasta aukeaa ja
jääkiteet aamun auringosta
kasvamaan kohoaa.
Kun yön viimeisestkin varjot,
kurun pohjilta kaikkoaa.
Mä näen lapinmaan hiljaisuuteen heräävän,
niin kyllä,
silloin minä taas hyvin muistan ja
kauniin hieman surumielisen ajatuksen,
kaikkeuteen lausun.
Pohjatuulen matkaan sen laitan ja
tiedän herkät korvasi sen sieltä saa.
Etkä sinäkään tahdo unohtaa.

ps,
Hianoja muisti kuvia,
sinä runollasi mieleeni loit.
kiitos.

Tuuli kuivattaa
kyyneleiden kerrotut säkeet

kaukaa
mutta niin lähellä
eivät vain kädet yllä

siivillä hohtavaa hopeaa
muistojen kimallusta
kiteiden säihkyä Auringossa

katoavaista
palaava menneisyyden tuskaa
joka on vielä Teitä yhdessä muistava

muistot toisiinsa kiinnittyneet
tuulien huulilla suutelevat toisiaan.

Tämä runostasi,jonka näin,jos sain
omallani vastata : Hyvällä Toivotuksellani !

Kirppuli,
tämä runosi on lohduton, lohduton mutta kaunis.
Älä tyttönen puhu vielä ' kun olen poissa ' älä !

Elämä koettelee toisinaan raskaalla kämmenellä,
mutta tiedän, että tulet selviämään tästä
taistelustasi.

Voimia, voimia ja iiiiso hali.