Opiskelijoiden mielenosoitus oli komea. Painajaisten perjantaina marssittiin, huudettiin ja argumentoitiin yliopistolakia vastaan. Kävelin kohti banderollikulkuetta, mutta väistin joukkoa Vuorikadulle.
Kaisaniemen kasvitieteellinen kutsui. Oli pakko kävellä hetki puistossa ja tutkiskella sydäntään. Aina ei kestä väkijoukkoa eikä aina kestä omia ajatuksiaankaan. Itkeä tihuuttaminen on jotensakin kunniallista puskan takana, työpaikalla se ei ikään kuin kuulu kontekstiin.
Kuolema, tuo yhdenlainen maailmanloppu, tuskin avaa salojaan puistopromenadin (jos nyt lumen potkimista ja nenän turistamista saarnin katveessa voi ylentää promenadiksi) tai tämän kirjoittelun aikana. Kuolema on vaikeampi vastus kuin lakiuudistus tai lakiuudistuksen torppaajat.
Huomenna hautaamme 82-vuotiaan, joka ehti osallistua jatkosotaan 17-vuotiaana. Mies teki ruumiillista työtä koko ikänsä, viihtyi ulkoilmassa ja tunsi lähimetsät ja -järvet taskujaan paremmin. Hän kasvatti kolme lasta, jäi leskimieheksi 70-vuotiaana ja asui omassa talossaan loppuun asti. Kuolema huoli hyväkuntoisen miehen, jonka silmät eivät koskaan ikääntyneet. Ne olivat tuikkivat, siniset silmät. Kuolema huoli mukavan miehen monen ikävämmän jatkeeksi.
Sonja Miettisen pari vuotta sitten valmistunut yhteiskuntapolitiikan väitöskirja Eron aika kuvasi aikuisten tyttärien kokemuksia ikääntyneen vanhempansa kuolemasta. Kipu yllättää. Suru on odottamaton tunne, seassa on usein vihaa ja aina syyllisyyttä. Miksi kaupunki jatkaa arkista menoaan, kun minun äitini on kuollut, ihmetteli yksi Miettisen haastattelemista naisista.
Hautasin oman isäni jo monta vuotta sitten. Asian on hyväksynyt, eikä jokainen merkkipäivä tai kotikonnuilla käyminen tuota enää kipua. Silti tiedän, että huomenna saatan Eino-sedän lisäksi myös kaikkia muita omaisia, jotka olemme jo haudanneet. Itkemme omiamme moneen kertaan, suremme saman surun uudelleen ja uudelleen. Tunnemme syyllisyyttä, tunnemme kauhua. Olemme riittämättömiä ja vaillinaisia. Lapset katsovat aikuisia ja oivaltavat: ne ovat ihan yhtä avuttomia kuin me.
Siunaustilaisuuden jälkeen helpottaa. Saa jutella, muistella, syödä, nauraakin. Lapset unohtavat tapahtuman syyn ja kirmailevat keskenään, metelöivät. Välillä katse osuu jonkun itkettyneeseen naamaan ja nessu on pakko kaivaa uudestaan esiin.
Opiskelijoiden miekkari oli iloinen näky. Vapaus osoittaa mieltään on hyvä vapaus. Valo Kaisaniemen puistossa tänään iltapäivällä oli kaunis. Mitä siitä, jos silmiä kirvelee. Suru ottaa omansa.
http://blogs.helsinki.fi/t-hetki/2009/03/13/kaunis-kuolema/
Kaisaniemen kasvitieteellinen kutsui. Oli pakko kävellä hetki puistossa ja tutkiskella sydäntään. Aina ei kestä väkijoukkoa eikä aina kestä omia ajatuksiaankaan. Itkeä tihuuttaminen on jotensakin kunniallista puskan takana, työpaikalla se ei ikään kuin kuulu kontekstiin.
Kuolema, tuo yhdenlainen maailmanloppu, tuskin avaa salojaan puistopromenadin (jos nyt lumen potkimista ja nenän turistamista saarnin katveessa voi ylentää promenadiksi) tai tämän kirjoittelun aikana. Kuolema on vaikeampi vastus kuin lakiuudistus tai lakiuudistuksen torppaajat.
Huomenna hautaamme 82-vuotiaan, joka ehti osallistua jatkosotaan 17-vuotiaana. Mies teki ruumiillista työtä koko ikänsä, viihtyi ulkoilmassa ja tunsi lähimetsät ja -järvet taskujaan paremmin. Hän kasvatti kolme lasta, jäi leskimieheksi 70-vuotiaana ja asui omassa talossaan loppuun asti. Kuolema huoli hyväkuntoisen miehen, jonka silmät eivät koskaan ikääntyneet. Ne olivat tuikkivat, siniset silmät. Kuolema huoli mukavan miehen monen ikävämmän jatkeeksi.
Sonja Miettisen pari vuotta sitten valmistunut yhteiskuntapolitiikan väitöskirja Eron aika kuvasi aikuisten tyttärien kokemuksia ikääntyneen vanhempansa kuolemasta. Kipu yllättää. Suru on odottamaton tunne, seassa on usein vihaa ja aina syyllisyyttä. Miksi kaupunki jatkaa arkista menoaan, kun minun äitini on kuollut, ihmetteli yksi Miettisen haastattelemista naisista.
Hautasin oman isäni jo monta vuotta sitten. Asian on hyväksynyt, eikä jokainen merkkipäivä tai kotikonnuilla käyminen tuota enää kipua. Silti tiedän, että huomenna saatan Eino-sedän lisäksi myös kaikkia muita omaisia, jotka olemme jo haudanneet. Itkemme omiamme moneen kertaan, suremme saman surun uudelleen ja uudelleen. Tunnemme syyllisyyttä, tunnemme kauhua. Olemme riittämättömiä ja vaillinaisia. Lapset katsovat aikuisia ja oivaltavat: ne ovat ihan yhtä avuttomia kuin me.
Siunaustilaisuuden jälkeen helpottaa. Saa jutella, muistella, syödä, nauraakin. Lapset unohtavat tapahtuman syyn ja kirmailevat keskenään, metelöivät. Välillä katse osuu jonkun itkettyneeseen naamaan ja nessu on pakko kaivaa uudestaan esiin.
Opiskelijoiden miekkari oli iloinen näky. Vapaus osoittaa mieltään on hyvä vapaus. Valo Kaisaniemen puistossa tänään iltapäivällä oli kaunis. Mitä siitä, jos silmiä kirvelee. Suru ottaa omansa.
http://blogs.helsinki.fi/t-hetki/2009/03/13/kaunis-kuolema/
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei ehkä varsinaisesti Maailman menoa palstalle sopiva, vaikka kuolema onkin aina ajankohtainen, mutta joka tapauksessa todella kaunis kirjoitus. Kiitos!