Isäni kuoli viime yönä. En ole vielä oikein tajunnut asiaa, itkutkin on olleet pelkkiä muutaman sekunnin pyrähdyksiä. Ajattelen vaan taukoamatta viimeisiä kertoja kun nähtiin ja lapsuusmuistoja, sekä tulevia hautajaisia ja kuinka vaikea se tilaisuus tulee olemaan. Jouluakin odotin niin hartaasti, mutta kuka nyt tuo kuusen ja paistaa kinkun. Äiti on itkenyt koko päivän enkä osaa lohduttaa.
Lisäksi mietin, että miten kerron tästä ystävilleni... haluaisin pystyä kertomaan tästä ennen kuin he tai heidän vanhempansa näkevät kuolinilmoituksen lehdessä, tai kuulevat yhteisten tuttujen kautta. Mutta miten kerron? Kasvokkain se olisi hyvin vaikeaa ja luultavasti vain purskahtaisin itkuun ja juoksisin pakoon sanomatta sanaakaan. Tekstiviestiä olen yrittänyt muotoilla mutta ei siitä oikein tule mitään.
Tekstiviesti on kuitenkin varmaan ainoa vaihtoehto, koska osa ystävistäni asuu kauempana ja olisi vaikea koota kaikki yhteen, ja tällöin myös pilaisin iloisen kokoontumisen ja jotkut alkaisivat itkeä ja sääliä enkä kestäisi... vaikka kyllähän tekstiviestin lähettämisessäkin samat ongelmat on: pahoitteluviestit ja sitten seuraava tapaaminen jossa kaikki vaan pälyilevät eivätkä tiedä mitä sanoa.
Miten olette kertoneet ystävillenne? Miten ottivat asian vastaan?
(Niin ja, olen 20v ja kavereillani ei ole samanlaista kokemusta vanhemman kuolemasta, mikä tekee asiasta ehkä vähän vaikeampaa. Minulla ei myöskään ole sisaruksia joilta kysyä, että miten he asiasta kertoivat.)

Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan näin aluksi osanottoni tapahtuneen johdosta. Tottakai sun on vaikea puhua niille asiasta, mutta sun ei tarvii kertoa tai nähdä niitä jos et haluu ja jos ystäväsi ovat kuulleet asiasta niin sanot vaan asian ja he ymmärtävät sen. En tunne sinua, mutta kaikki tarvitsee aina aikaa surra,mutta ei liian kauan yksin. Kohta pystyt jo puhumaan asiasta ja siitä ei ole suunta kuin ylöspäin.Tsemppiä! Itselleni kävi samoin kun olin 15v. Kokeile vaikka turvautua musiikkiin, itse rupesin kuuntelemaan Esim. Celine Dionia ja Japanilaista bändiä nimeltään X (todella kauniita balladeja esim Tears, kannattaa kokeilla) Muista kuitenkin ettet ole yksin.
Otan osaa!!
Olen saman ikäinen kuin sinä. Isäni kuoli viikko sitten yllättäen! Ensimmäisinä päivinä asia on vaikea tiedostaa. Itku tuli hetkittäin, toisina hetkenä tapahtunutta ei voinut uskoa todeksi.
En tiedä asutko kuinka pienellä paikkakunnalla, mutta surusanoma ainakin pienemmissä paikoissa kiirii uskomattoman nopeasti ihmisille. Siksi meilläkin ensimmäisen päivän asiana oli soittaa lähimmille ja vähän vähemmän läheisille ihmisille ja kertoa asiasta. Tieto kulkee niin monimutkaisia reittejä että se on yllättäen vaikka missä.
Itse soitin lähimmille ystäville asiasta hetimiten. Ei siitä puhumisesta paljoa mitään tullut, mutta asian sain sanotuksi. Ei siinä tilanteessa sitten pidempiä puheltu, mutta helpotti asia kertoa. Kannattaa vaikka sitten tekstiviestilläkin asia kertoa. Ystävinä he haluavat ilman muuta tietää jos elämässäsi on tapahtunut tälläinen kriisi. Myöhemmin sain sitten vielä viestejä että ovat tukena jos haluan soittaa. Yhden ihmisen kohdalla (joka tällä hetkellä ulkomailla) mietin kyllä että mitä minä nyt olen pilaamaan ystäväni loman, mutta pyyhin ajatuksen saman tien. Ja hyvä niin!! Hänellekin asia oli hyvin tärkeä tietää. Samana iltana tämä samainen ystävä sai tiedon uudestaan mutkan kautta eri ihmiseltä. Kaikki ystävät ovat tässä tilanteessa tärkeitä. Vaikka et heidän kanssaan pystyisikään vielä puhumaan, he varmasti ymmärtävät, ja osaavat antaa aikaa..
Olen tässä viikon aikana yrittänyt ymmärtää. Kaksi edellistä päivää on tuntunut yllättävän helpoilta. Johtuukohan se sitten siitä ettei ymmärrä täysin? Ensimmäisen kahden päivän aikana puhuin viime sunnuntain tapahtumat läpi useankin ystävän kanssa. Puhuin kaiken minkä irti sain. Mutta nyt tuntuu että ei ole mitään sanottavaa. On turta olo. Pelkään huomista, pelkään ensi lauantain hautajaisia. On niin epäreilua. :(
Huomenna olisi edessä isän näkeminen viimeistä kertaa kappelilla. Pelottaa niin vietävästi. Olen ihan sekaisin kun toisaalta haluan isän nähdä vielä, mutta pelkään että se onkin enemmän paha kuin hyvä asia! Mitenköhän se on..
Voimia sinulle suuressa surussasi. Minun poikani kuoli vuosi sitten ja minuakin pelotti mennä häntä katsomaan mutta menin kuitenkin. Ei se sitten tuntunutkaan pahalle kun hänet näin. Hän oli niinkuin olisi nukkunut ja olen hyvilläni että menin sillä minua olisi jäänyt vaivaamaan jos en olisi mennyt. Siellä kappelissa oli niin hiljaista ja kynttilät paloi. Silittelin ja suukottelin enkä olisi halunut lähteä pois.
Hänen kuolemansa tuli yhtäkkiä, ei osannut kuvitellakkaan että näin voisi käydä.
Menin sinne sillä mielellä että jos en pysty menemään niin en mene mutta yritän kuitenkin ja se oli hyvä päätös. Menimme rappuja alas kappeliin ja varovasti ensin katsoin häntä eikä se tuntunut ollenkaan pahalta. Siinä nukkui minun rakas kuopukseni ikiuntaan ja sain jättää hänelle hyvästit.
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Turta olin minäkin, enkä ole vieläkään hyväksynyt sitä että lapsi lähtee ennen vanhempiaan mutta jotenkin täässä on menty eteenpäin kun ei muutakaan voi.
Toivon sinulle ja perheellesi paljon voimia ja kerro vain ystävillesi. he varmasti tukevat sinua ja saat lohtua
heiltä.
Otan osaa