Olen ollut tekemisissä vanhustenhuollon kanssa kohta kymmenen vuotta, sitä ennen seurasin oman isoäitini taistelua leukemiaa vastaan ja näin hänen viimeiset hetkensä terveyskeskuksen vuodeosastolla. Olen myös saatellut oman pienen tyttäreni enkelin käsivarsille pari vuotta sitten, elänyt rinnalla hänen vaikeassa sairaudessaan. Olen saanut kokea hyviä ja ikäviä yhteistyösuhteita niin asiakkaana kuin ammattilaisena yhteistyökumppaneiden kanssa. Olen tullut siihen tulokseen, että olemme kansakuntana olleet ikä-ja vammaisasiassa taantuneita koko olemassaolomme ajan.
Mielestäni ei ole olemassa yhtään semmoista omaista, hoitajaa tai lääkäriä, joka ei joskus olisi ollut vammautuneen (minkä ikäisen tahansa) tai apua tarvitsevan vanhuksen edessä voimaton, keinoton, tehoton ja ns. kynsille lyöty. Kun hoidat omaistasi 24h/vrk x7, väsyt taatusti jossain vaiheessa -jos olet yksin. Hoitajana koet usein riittämättömyyttä, vaikka työ usein laitoksissa ainakin on kolmivuorotyötä, lääkärinä taas paineet onnistua asiakassuhteessa ovat erilaisia -omaisten ja asiakkaiden odotukset voivat olla todella epärealistisia ja on varmasti haaste saada ihmisiä ymmärtämään, miksi ei tehdä leikkausta tai miksi ei vaan aloiteta lääkitystä.
Emmekö pysty yhteistyöhön? Arvostammeko toista tarpeeksi ihmisenä, työntekijänä? Mikä tässä elämässä on tärkeää? Minusta nämä kysymykset ovat sellaisia, joita jokaisen suomalaisen tulisi jaksaa miettiä. Olemme itsemurhatilastoissa maailman kärkiluokkaa. Mitä se voisi meistä muuta kertoa, kuin että terveydenhuoltomme ei pysty vastaamaan hätäämme? Voisiko se kertoa jotain myös luonteestamme? Tai välittämisestämme kokonaisena kansakuntana? Siitä miten olemme tai jätämme olematta toistemme kanssa?
Nämä kysymykset mietityttävät minua kovin.
Vanhustenhuolto ja oikeastaan koko elämämme tässä yhteiskunnassa on murroksessa. Vanhemmat ihmiset muistavat vanhainkodit paikkoina, joihin laitettiin köyhät -huonoissa oloissa asuneet ihmiset asumaan jo hyväkuntoisina. Kolmekymmentä vuotta sitten (!) ei ollut kaikkiin sairauksiin lääkkeitä, eikä lääketiede ollut kehittynyt niin, että jokaiseen vaivaan olisi ollut tutkimus-saati hoitokeino saatavilla, ainakaan pohjoisen kunnissa. Ukkinikin kuoli diabeteksen komplikaatioihin, kun ei siitä ollut niin paljon tietoa kuin nyt. Vanhukset elivät aikansa, asuivat ahtaasti vieri vieressä -melkein siskonpedeissä, sairastivat kulkutaudit, tekivät ruokansa joskus alusta asti itse. Jopa viljelivät vanhainkotien pelloilla perunat, juurekset, marjat. Vanhainkotiin pääsi, jos oli hyvätapainen -juoppoja ja häirikköjä niihin ei huolittu. Tämä on monella nykyvanhuksella vielä mielessä ja he kertovat tuosta ajasta.
Koko kansan välinpitämättömyydestä kertoo se ettemme yritäkään hankkia yhdessä keinoja hoitaa vajavaisesti toimivat läheisemme, vaan haukumme toisemme. Kierre on loputon. Keskitymme vain parjaamaan, emmekä yritä parantaa tilannetta. Onko kukaan miettinyt, miten paljon auttaisi esim. moniammatillisen yhteistyön kehittäminen vanhustenhuollossa, seniorineuvoloiden perustaminen, uusien geriatrien virkojen vaatiminen -jokaisella vanhuksella pitäisi olla oikeus OMAAN lääkäriin tai lääkäri ryhmään, joka tuntee hänen sairautensa, lääkityksensä, tilanteensa. Kaikkein tärkeimmäksi koen rakkauden löytämisen itsestämme, niin hoitajista kuin omaisistakin. Lähimmäisenrakkaus riittää, niin kotona kuin töissäkin.
Että jaksaisimme, omaishoidon järjestelmää on muutettava niin, että vanhuksen, lapsen, vammaisen, pitkäaikaissairaan hoitaminen kotona on elättävää. 24h/vrk x7 on elätettävä, siinä ei useinkaan voi käydä töissä kodin ulkopuolella. Myös lomiin -yhteisiin ja erikseen täytyy olla mahdollisuus -säännöllisin väliajoin. Rahaa pitää saada pois byrokratian pyörittämisestä, johtajien täytyy olla koulutettuja, osaavia ja joustavia.
Elän ja teen työtäni toiveikkaana, ehkä näen paremman huomisen.
Hyvää ja rauhallista joulunaikaa kaikenikäisille ja monenlaisille suomalaisille, me olemme hyvän terveydenhuollon ja vanhustenhoivan arvoisia.
Mielestäni ei ole olemassa yhtään semmoista omaista, hoitajaa tai lääkäriä, joka ei joskus olisi ollut vammautuneen (minkä ikäisen tahansa) tai apua tarvitsevan vanhuksen edessä voimaton, keinoton, tehoton ja ns. kynsille lyöty. Kun hoidat omaistasi 24h/vrk x7, väsyt taatusti jossain vaiheessa -jos olet yksin. Hoitajana koet usein riittämättömyyttä, vaikka työ usein laitoksissa ainakin on kolmivuorotyötä, lääkärinä taas paineet onnistua asiakassuhteessa ovat erilaisia -omaisten ja asiakkaiden odotukset voivat olla todella epärealistisia ja on varmasti haaste saada ihmisiä ymmärtämään, miksi ei tehdä leikkausta tai miksi ei vaan aloiteta lääkitystä.
Emmekö pysty yhteistyöhön? Arvostammeko toista tarpeeksi ihmisenä, työntekijänä? Mikä tässä elämässä on tärkeää? Minusta nämä kysymykset ovat sellaisia, joita jokaisen suomalaisen tulisi jaksaa miettiä. Olemme itsemurhatilastoissa maailman kärkiluokkaa. Mitä se voisi meistä muuta kertoa, kuin että terveydenhuoltomme ei pysty vastaamaan hätäämme? Voisiko se kertoa jotain myös luonteestamme? Tai välittämisestämme kokonaisena kansakuntana? Siitä miten olemme tai jätämme olematta toistemme kanssa?
Nämä kysymykset mietityttävät minua kovin.
Vanhustenhuolto ja oikeastaan koko elämämme tässä yhteiskunnassa on murroksessa. Vanhemmat ihmiset muistavat vanhainkodit paikkoina, joihin laitettiin köyhät -huonoissa oloissa asuneet ihmiset asumaan jo hyväkuntoisina. Kolmekymmentä vuotta sitten (!) ei ollut kaikkiin sairauksiin lääkkeitä, eikä lääketiede ollut kehittynyt niin, että jokaiseen vaivaan olisi ollut tutkimus-saati hoitokeino saatavilla, ainakaan pohjoisen kunnissa. Ukkinikin kuoli diabeteksen komplikaatioihin, kun ei siitä ollut niin paljon tietoa kuin nyt. Vanhukset elivät aikansa, asuivat ahtaasti vieri vieressä -melkein siskonpedeissä, sairastivat kulkutaudit, tekivät ruokansa joskus alusta asti itse. Jopa viljelivät vanhainkotien pelloilla perunat, juurekset, marjat. Vanhainkotiin pääsi, jos oli hyvätapainen -juoppoja ja häirikköjä niihin ei huolittu. Tämä on monella nykyvanhuksella vielä mielessä ja he kertovat tuosta ajasta.
Koko kansan välinpitämättömyydestä kertoo se ettemme yritäkään hankkia yhdessä keinoja hoitaa vajavaisesti toimivat läheisemme, vaan haukumme toisemme. Kierre on loputon. Keskitymme vain parjaamaan, emmekä yritä parantaa tilannetta. Onko kukaan miettinyt, miten paljon auttaisi esim. moniammatillisen yhteistyön kehittäminen vanhustenhuollossa, seniorineuvoloiden perustaminen, uusien geriatrien virkojen vaatiminen -jokaisella vanhuksella pitäisi olla oikeus OMAAN lääkäriin tai lääkäri ryhmään, joka tuntee hänen sairautensa, lääkityksensä, tilanteensa. Kaikkein tärkeimmäksi koen rakkauden löytämisen itsestämme, niin hoitajista kuin omaisistakin. Lähimmäisenrakkaus riittää, niin kotona kuin töissäkin.
Että jaksaisimme, omaishoidon järjestelmää on muutettava niin, että vanhuksen, lapsen, vammaisen, pitkäaikaissairaan hoitaminen kotona on elättävää. 24h/vrk x7 on elätettävä, siinä ei useinkaan voi käydä töissä kodin ulkopuolella. Myös lomiin -yhteisiin ja erikseen täytyy olla mahdollisuus -säännöllisin väliajoin. Rahaa pitää saada pois byrokratian pyörittämisestä, johtajien täytyy olla koulutettuja, osaavia ja joustavia.
Elän ja teen työtäni toiveikkaana, ehkä näen paremman huomisen.
Hyvää ja rauhallista joulunaikaa kaikenikäisille ja monenlaisille suomalaisille, me olemme hyvän terveydenhuollon ja vanhustenhoivan arvoisia.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.