Liekö palstalla paljonkin mietiskelty sitä että entä jos koko elämän onkin eräänlainen unitila... Eläväkin ihminen kokee mitä erilaisimpia tietoisuudentiloja ja jos ajatellaan että kuoleman jälkeen vain siirtyy toiselle tietoisuuden tasolle, niin tavallaanhan näitä kaikkia tasoja voi nimittää "uneksikin" siinä mielessä ettei yksikään niistä ole toistansa "todellisempi".
Joskus kun näkee oikein eloisan unen, vaikkapa lucid-unen (googlettakaa jos ei tuttu), se tuntuu jopa todellisemmalta kuin tämä normaali päiväelämä. Ja ihan tavallinenkin uni voi tuntua joskus niin vaikuttavalta että herättyään on vähän kahden vaiheilla että ollako siellä vai täällä vai missäköhän sitä oikeasti kuuluisikaan olla. Tai sieltä tulee hirviöt perässä sieltä unesta (unihalvaus tai valeherääminen) niin että jonkin aikaa on yhtäaikaa kahdella tietoisuuden tasolla. Ehkä jopa kahdessa ulottuvuudessa, jos unet ovatkin jokin toinen todellisuus!
Mikä kuolemasta tekee oikeastaan sen kummoisemman tapahtuman, siinä on se peruuttamaton pointti että fyysistä kehoaan ei enää pysty käyttämään, mutta tarkoittaako se välttämättä sitä että tää oli nyt tässä eli olemassaolo loppui kokonaan?
Ja jos voi olla olemassa tietoisuutena "tuonpuoleisessakin", niin mikä välttämättä pakottaisi yksittäistä tietoisuutta olemaan enää erikoisemmin kiinnostunut koko tästä maailmasta täällä missä me kehoissamme elämme? Luulen että ihan normikuollutta ei lopultakaan kauaa jaksa kiinnostaa tämä maailma ja elämä täällä, se varmaan alkaa tuntua unelta ja unethan lopulta aina haihtuvat ja poistuvat mielestä kun tulee jotain kiinnostavampaa.
Ymmärrän tavallaan että jotkut tahot ovat sitä mieltä että kuolleita ei pitäisi häiritä. Emmehän me soittele kumppanille hänen töihinsä tai harrastuksiinsa päästäksemme lässyttämään jostain jonninjoutavasta - kun toinen on toisaalla, hänellä on ne omat puuhansa siellä ja jokainen keskittyy omiin askareisiinsa. Tai olisi syytä keskittyä.
Joskus kun näkee oikein eloisan unen, vaikkapa lucid-unen (googlettakaa jos ei tuttu), se tuntuu jopa todellisemmalta kuin tämä normaali päiväelämä. Ja ihan tavallinenkin uni voi tuntua joskus niin vaikuttavalta että herättyään on vähän kahden vaiheilla että ollako siellä vai täällä vai missäköhän sitä oikeasti kuuluisikaan olla. Tai sieltä tulee hirviöt perässä sieltä unesta (unihalvaus tai valeherääminen) niin että jonkin aikaa on yhtäaikaa kahdella tietoisuuden tasolla. Ehkä jopa kahdessa ulottuvuudessa, jos unet ovatkin jokin toinen todellisuus!
Mikä kuolemasta tekee oikeastaan sen kummoisemman tapahtuman, siinä on se peruuttamaton pointti että fyysistä kehoaan ei enää pysty käyttämään, mutta tarkoittaako se välttämättä sitä että tää oli nyt tässä eli olemassaolo loppui kokonaan?
Ja jos voi olla olemassa tietoisuutena "tuonpuoleisessakin", niin mikä välttämättä pakottaisi yksittäistä tietoisuutta olemaan enää erikoisemmin kiinnostunut koko tästä maailmasta täällä missä me kehoissamme elämme? Luulen että ihan normikuollutta ei lopultakaan kauaa jaksa kiinnostaa tämä maailma ja elämä täällä, se varmaan alkaa tuntua unelta ja unethan lopulta aina haihtuvat ja poistuvat mielestä kun tulee jotain kiinnostavampaa.
Ymmärrän tavallaan että jotkut tahot ovat sitä mieltä että kuolleita ei pitäisi häiritä. Emmehän me soittele kumppanille hänen töihinsä tai harrastuksiinsa päästäksemme lässyttämään jostain jonninjoutavasta - kun toinen on toisaalla, hänellä on ne omat puuhansa siellä ja jokainen keskittyy omiin askareisiinsa. Tai olisi syytä keskittyä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
... niin en tahdo herätä.
Olemme vain Jumalan unta!
On kiinnostanut miksi enkeliolemus lähettää unimaisia varjoja itsestään maan päälle tallustelemaan. Tämä kysymys on herännyt siksi kun on muistikuvaa lähdöstä jostain aivan uskomattomasta abstraktion maailmasta ja sitten tupsahdin ulos synnytysaukosta. Enkeliolemus ei näytä jälleensyntyvän. Sain semmoisen tuloksen omalle kohdalle mietiskelyissä unen puolella ja muuten, että enkeliolemus ei ole vielä täysin tietoinen. Se tahtoo saattaa ihmiseen tietoisuutta, jolloin ihminen korjaa myös psyyken virheensä ja sillä tavalla täydellistyy. Kun ihminen on tullut riittävän tietoiseksi kasvun kautta niin ihmistietoisuus sulautuu enkeliolemukseen ja täydellistää sitä. Tällöin enkelistä on tullut täysin tietoinen. Kun se on tietoinen, se kykenee kunnolla toimimaan. Tietoiseksi tultuaan se täydellistää sitä missä se on, eli ykseydessä universumin äärettömässä ryhmässä.
Ihmisellä on yhteys enkelitietoisuuteensa ainakin jossain määrin. Kun yhteys on täydellinen tietoisuuden saavuttaessa maksimin näissä erilaisissa unissa ( fyysisen maailman uni, tunnemaailman uni ja ajatusmaailman uni ), niin ihminen sulaa pois kadoten enkeliinsä. Yhteyden laajentuminen tapahtuu asteittain. Enkeli joka on puhdas rajaton autuus kerää tietoisuussadon lähettämistään varjomaisista persoonista. Enkeli jää jäljelle.
On eräänlainen YYA-sopimus: enkelimme taivaassa tekee osansa kehitysprosessissa ja ihminen osansa. Enkeli lähestyy ihmistä ja ihminen enkeliä.
Kovin usein sitä haksahtaa kuvittelemaan että täydentävä puoliskomme (joksi voisin näin ex tempore nimittää sitä mikä EI ole täällä ilmenneellä tasolla) on täydellinen ja tämä minuus täällä fyysisellä tasolla on epätäydellinen. Mutta miksei voi aivan hyvin olla niin että kumpikin on epätäydellinen, ehkä hivenen erilaisilla tavoilla vain. Raskaassa fyysisessä kappaleessa eli ruumiissa operointi tuntuu joskus niin vastenmieliseltä että mieluummin olisi aineeton henki jota ei sido paikka, aika eikä varsinkaan materia. Mutta tuollaisena henkosena saattaakin olla ehkä täysin kyvytön kokemaan monia monia kokemuksia jotka mahdollistuvat vain materiakokemuksen myötä.
Kiitollinen tästä kaikesta voi olla. Sekä maisesta elämästä että siitä toisesta, kummassakin on kiehtovat puolensa.
Henkosella jolla ei ole timantinlujaa tahdonvoimaa ja kärsivällisyyttä ei liene paljon käyttöä tai sen toimintapiiri on erittäin suppea. Voi olla että juuri materian kristallinkovassa kallioperässä me saamme tarvittavan kestävyyden. Olemuksemme järjestyy ja selkenee niin kuin hiili järjestyy timantiksi kuumuudessa ja paineessa. Näkisin maallisella vaelluksella olevan tällainen järjestäytymisen ja selkiytymisen tarkoitus. Vähitellen näemme paremmin miten asiat ovat ja emme ole niin tuulten vietävissä olevia päiväperhosia. Voi olla että on monia muitakin tarkoituksia.
Lainaus:" Ja jos voi olla olemassa tietoisuutena "tuonpuoleisessakin", niin mikä välttämättä pakottaisi yksittäistä tietoisuutta olemaan enää erikoisemmin kiinnostunut koko tästä maailmasta täällä missä me kehoissamme elämme? Luulen että ihan normikuollutta ei lopultakaan kauaa jaksa kiinnostaa tämä maailma ja elämä täällä, se varmaan alkaa tuntua unelta ja unethan lopulta aina haihtuvat ja poistuvat mielestä kun tulee jotain kiinnostavampaa."
Voi olla että me tajuamme viimeistään tuonpuoleisessa olevamme ryhmä ja olevamme osavastuussa siitä?? Ehkäpä osasyy syntymiseen on se että ryhmä tekee niin, ja otamme osaa yhteiseen kiertoon. Motiivina voi olla osallistumisen ilo, mutta me ehkä kadotamme tämän muiston tietoisesta mielestä synnyttyämme.
Toinen motiivi: minusta syntyminen tänne on erinomainen keino "saada lisää bensaa". Tavallaan "avaruusraketti" ladataan täällä maisessa olomuodossa ja lähtölaskennan jälkeen se sinkoutuu kiertoradalle yhä korkeammalle moninaisten tietoisuusalueiden kautta. Jos käyttövoima loppuu jossain vaiheessa se joutuu palaamaan tankkauspisteeseen. Vertauskuvallisesti edelleen jos saamme sellaisen moottorin joka on kytketty jatkuvasti todellisuuden rakenteisiin niin se tankkautuu koko ajan. Mukana kuljetettavaa tankkia ei tällöin tarvita. Tällöin alus olisi tullut vapaaksi kulkea ympäriinsä mutta samalla riippuvaisemmaksi jatkuvasta ympäristön polttoainevirrasta. Jos tämä on mahdollista niin silloin täydellistä riippumattomuutta ei ole, vaan olemme "täydellisen" vapaita vain silloin kun olemme tietoisesti riippuvaisia universumin perusrakenteista.
Universumi on tässä meidän ympärillämme kaikkine tietoisuusalueineen joten olemme siitä nähdäkseni täysin riippuvaisia tahdoimme tai emme. Jollakin tasolla se on hyvin eriytyneen näköinen ja toisella alueella kuin yhtä hermoverkkomaista valomassaa. Ehkä ideana on saada tolkkua siitä mitä näemme juuri nyt ympärillämme? Jos aavistamme vahvasti että joku on unta niin jotain todellisempaa olisi syytä ilmaantua tilalle. Tarkoitushan on kai ettei jää ilmaan roikkumaan, vaan aina joku aspekti on tietoisuudelle hyvin todellista.
Loppujen lopuksi käsitän unen hyvin positiivisessa mielessä. Vaikka välillä tämä fyysisen taso kohellus onkin kuin painajaisunta, niin unestahan tekee unen se että se ei pysy, se muuttuu, muuntuu ja vaihtuu kokoajan. Ehkä jos yksi uni ei miellytä ei suinkaan kannata haikailla toisen perään, vaan miettiä liekö uneksujassa vikaa kun ei tarina kelpaa. Ja jos olisikin niin että itse luomme tarinamme, niin itsehän sitä voimme muuttaakin, ei kukaan muu.
Näillä palstoilla aikaa & energiaa tärväytyy niin paljon alkeistason kanssa näperrellessä ja uskontoihin sitoutuneiden kanssa kinastellessa että vähemmälle huomiolle jää se ajatus että ehkä todellakin me kaikki olemme Jumala ja itse luomme kokoajan tätä kaikkea. Tämä ajatus on niin helppo ymmärtää väärin etten itse sitä mielelläni korosta, kun se menee sellaisesti näpertelyksi sen kanssa että emmehän me käytännössä mitään "jumalia" ole, kuitenkaan. Jokin meissä kuitenkin voi olla.
Tuo ryhmäjuttu itseltäni varsinkin jää helposti sivuun kun tunnen itseni niin erilliseksi ja usein suorastaan eristetyksi kaikista muista ihmisistä, mutta se erillisyys voi hyvinkin olla vain sellainen pikku sivujuoni tässä minun saagassani, joka ei välttämättä jatku enää tätä nykyistä persoonallisuuttani pidemmälle. Tuntuu että olen tullut tänne elämään sellaista elämää jossa olen aikalailla (henkisesti) itseni varassa, niin että en kovin helpolla muilta hae apua tai seuraakaan; ehkä ole joissakin elämässä ollut niin reppana että nyt on pakko elää itsenäisempi elämä tällä kertaa. Mutta jos minullakin joku sieluperhe on, niin sehän ON, koin sen olemassaolon tahi en.
>>> Näillä palstoilla aikaa & energiaa tärväytyy niin paljon alkeistason kanssa näperrellessä ja uskontoihin sitoutuneiden kanssa kinastellessa että vähemmälle huomiolle jää se ajatus että ehkä todellakin me kaikki olemme Jumala ja itse luomme kokoajan tätä kaikkea. Tämä ajatus on niin helppo ymmärtää väärin etten itse sitä mielelläni korosta, kun se menee sellaisesti näpertelyksi sen kanssa että emmehän me käytännössä mitään "jumalia" ole, kuitenkaan. Jokin meissä kuitenkin voi olla. >>>
Olen huomannut saman ja silloin voi tulla perinteistä "käärme viekoittelee" -huttua vastalauseena. Jumala ja sielu ovat usein mystikoille yleensäkin problemaattisia, koska ne nähdään apukäsitteinä (lue: joihin ei voi tarttua konkreettisesti ). Ehkäpä siksi mm. buddhalaisuudessa niihin ei juurikaan viitata. Tosin mahaparinirvana -sutra tunnustaa mielestäni päivänselvästi jonkinlaisen yksikön, jota kuolemattomaksi sieluksi voisi kutsua. Näistä puhuminen voi johtaa henkiseen materialismiin, niinkuin tuonpuoleisesta keskusteleminenkin. Siksi jotkut välttävät aihetta "Mitä kuoleman jälkeen?". Tuonpuoleista voi pitää tavoittelemisen arvoisena, jolloin siihenkin voi alkaa takertumaan. Kaikenlainen väen vängällä kiinnittyminen ja tarttuminen synnyttää materialismia joka johtaa kärsimykseen.
>>>Tuo ryhmäjuttu itseltäni varsinkin jää helposti sivuun kun tunnen itseni niin erilliseksi ja usein suorastaan eristetyksi kaikista muista ihmisistä, mutta se erillisyys voi hyvinkin olla vain sellainen pikku sivujuoni tässä minun saagassani, joka ei välttämättä jatku enää tätä nykyistä persoonallisuuttani pidemmälle. Tuntuu että olen tullut tänne elämään sellaista elämää jossa olen aikalailla (henkisesti) itseni varassa, niin että en kovin helpolla muilta hae apua tai seuraakaan; ehkä ole joissakin elämässä ollut niin reppana että nyt on pakko elää itsenäisempi elämä tällä kertaa. Mutta jos minullakin joku sieluperhe on, niin sehän ON, koin sen olemassaolon tahi en. >>>
Olen tuntenut tässä elämässä äärimmäisen yksinäisyyden kausia, jolloin on todellakin sielun pimeä yö, lähes lohduton. Tietoisuus ei ole suinkaan 24/7 aukottoman staattinen. Yksinäisyydellä, joka johtuu erehdyksistä ( "synninteosta" ), on suuri merkitys. Ryhmätietoisuus sarastaa uudella tasolla kun näistä kuolemanhetkistä on selvinnyt. Ryhmätietoisuus tarkoittaa tietoisuutta energioista, jotka muodostavat sieluperheen. Ne eivät juurikaan ole persoonallisia energioita. Tosin alemmilla tasoilla sieluperheen jäseniä voidaan nähdä oikeasti persoonallisina olentoina rajan takana. Ei persoonallisuudessa ole väärää, se on eräs mielenkintoinen näkökulma elämään. Olen keskustellut valikoidusti kuolleiden tuttujen kanssa, ja huomioni on se, että he olisivat kiinnostuneempia kommunikaatioon kuin tämä minä. On sanottu, että "vie sanaa niille ihmisille, joille pystyt siitä, että ME ELÄMME. Kaikki on hyvin". Tämä viesti tuli tasolta, joka on ns. astraalitason hienoimmissa kerrostumissa, tosin kaikki mikä on astraalista on itsekästä tavalla tai toisella. Tosin siellä oli paljon valoa, ja tämä oli eräs uskovaisten taivas. Uusi Jerusalem.
Täytän lupaustani osin tällä palstalla; lupasin vieväni sanaa. Vapaus kuolemanpelosta voi vapauttaa koulutettujen auttajien resursseja ja sopeuttaminen on silloin huomattavasti helpompaa kuin jos rajan taakse siirtyvällä olisi keskiaikaisia barbaarisia käsityksiä tuonpuoleisesta tai hän olisi täysin tuonpuoleisen kieltäjä.
Valistuksella voidaan säästää aikaa ja resursseja. Tehokkuuskysymys.
Näkisin että jungilainen individuaatio on merkittävä edistysaskel psykologiassa. Olla omillaan ja kehittyä itsenäiseksi, kokea yksinäisyys ja näennäinen riippumattomuus. Jossain vaiheessa koittaa yli-itsenäisyys, eli henkilö ei mahdu enää tiukkaan persoonaansa, jolloin tullaan sieluperheen/-energioiden kanssa yhteyteen. Sieluperhe on "arkkityyppiset olennot" psykkassa. Tällöin persoona alkaa muuntumaan universaalimmaksi ja tapahtuu depersonalisaatiota. Depersonalisaatio ei ole ilmiönä aina negatiivinen. Arvokkaita Jungin kirjoja on suomeksi vähän saatavilla. Painokset on myyty loppuun varhaisessa vaiheessa. Nykypsykologia on saavuttanut asteen, jolloin ei ehkä enää perinteisiä pyhiä kirjoja enää tarvita??
Tosin transpersoonallinen psykologia ei ole vielä siinä vaiheessa että hyväksyttäisiin henkimaailmojen olemassaolo tieteellisesti aukottomana faktana. Tutkimuksen alla..
Tuon depersonalisaation käsitän sellaisena että tietyllä kehitystasolla olennot alkavat väkisin muistuttaa toisiaan kun he ovat "ympäri käyneet ja yhteen tulleet" eli heillä on kaikilla jo niin laajalti kokemusta & tietämystä erilaisina persoonallisuuksina olemisesta että kaikki jonakin "tiettynä" oleminen alkaa tuntua hullutukselta. Yhtä hullulta kuin takertua siihen hahmoon mikä esim. unessa kulloinkin. Jos näkisi unta että on 50-vuotias mies Mallorcalta, mutta sitä ei päiväelämässään ole, kokisi idioottimaisena takertua väkisin unensa hahmoon. Sen kun vielä oppisi että kuitenkin yhtä idioottimaista onkin se että takertuu päiväminäänsä, koska SE EI PYSY... Tästä samaistumisesta pääseminen, omasta egostaan vapautuminen varmaankin on se tekijä jonka tuloksena on ihmisiä joilla on huvittunut mutta myötätuntoinen asenne kaikkea tätä hömpötystä kohtaan joksi ihmiselämä voi muodostua kun se otetaan liian totisella ja takertuvalla tavalla.
Aivan kuten yhden elämän sisällä ihmiset muistuttavat toisiaan lapsina niin ettei sukupuolia erota ja muistuttavat toisiaan vanhuksina niin ettei sukupuolia välttämättä erota, voinevat sielutkin alussa ja loppusuoralla olla yhteneväisempiä keskenään. Massatuotteeksi en menisi väittämään niitäkään jotka ovat esim. yliopiston käyneet, mutta periaatteessa kaikilla on sitä oppia takanaan ja he voivat ymmärtää toisiaan. Aivan samoin hyvin kauan jo olemassaoloa nähneet ja eri kanteilta tarkastelleet ovat lopulta yhtä henkistä heimoa jossa ei enää piitata sellaisista hetkellisistä seikoista kuin se viimeisin elämä tällä tasolla.
- Itseäni ei tuonpuoleinen koskaan kiinnosta enempää kuin tämänpuoleinenkaan. On haihattelua takertua niin materiaan kuin henkeenkin; kumpikin puoli tulee kokea tasapainoisesti. Ne jotka elävät vain kuollakseen ja sen jälkeen kenties jonkin "kärsimyksen kunniakruunun" saadakseen - he juuri tekevät tästä maailmasta sietämättömän ja epäoikeudenmukaisen kun eivät malta keskittyä tai jaksa vaivautua maailman muokkaamiseen parempaa tuonpuoleiselta odottaessaan.
Tuntuu siltä että asteittainen tie on terveellinen. Step-by-step, askel askeleelta. Todellisuus on egon mielestä niin hirmuinen, että psyyke kestää koossa kun sitä on ensin hienonnettu ja muunnettu. Kun ollaan "hirmuisuudesta" huolimatta antamatta periksi, vapautuminen on varma. Universumin mittakaavassa aikaa on aina. Palkinto on niin huima että mikä tahansa kärsimys on naurettava sen rinnalla. Palkinto on sellainen ettei sitä voi ottaa tai saada, se menetetään. Valaistuminen menetetään ja kaikki viedään, ajatuksetkin niin ettei voi olla niissäkään. Ei voi olla missään, ei ole paikkaa, on paikattomuus. Näin ilmaantuu arkipäiväisyys. Ei ole ekstaasia, on arkipäiväisyys loppujen lopuksi. Tuonpuoleinen on yhtä merkityksellinen tämänpuoleisen kanssa, molemmat asettuvat unenomaiseen asemaan. Todellisuus astuu esiin. Kestävyyttä, puhtautta, puhtautta, kestävyyttä...kaikkien psykologisten voimien tulee yhdessä yhdistyä ja suuntautua samaan pisteeseen laajeten äärettömiin, samalla itsensä 100% unohtaen ja aivan kaiken jättäen. Näin sen käsitän. Siksi se on niin vaikeaa. Onneksi aikaa on aina.
Egolla tarkoitan itseensä käpertymistä. Todellisuus on siis egon vastakohta, siksi ego ottaa sen dramaattisesti. Kyse on desentralisaatiosta, eli keskittyminen laajenee käpertyneestä mielikuvaminästä koko aktiiviseen tietoisuuden pohjaan, joka on kaikille ihmisille sama. Haichin kirjassa kuvattiin hommaa vanhan kaavan mukaan, jolloin "taivas putosi äkkirysäyksellä niskaan". Silloin oli myös mahdollista tulla äkkirysäyksellä alas :) Ilmeisesti nykyajalla on tarkoitus että koko maailmasta tulee kehityksen koulu ja ihmiset saavat tajunnallisia laajentumia ihan arkipäivän elämää eläessään. Eksentristen mystikkojen aika alkaa olla vähitellen ohi.
Hyvät kommentit (2) sinulla. Mitäs noihin oikein lisäämäänkään... Juu, se olisi ihan suotavaa että kaikenlaiset kummajaisuudet ja mystisyys katoaisi, kun todellisuudesta tulee yhä enemmän arkipäivää. Kyllä se tosiaan sellaiselta itseensä käpertyneisyydeltä vaikuttaa tämä elämä missä väkisinkin ottaa itsensä niin tosissaan että on veren maku suussa ja hampaat irvessä kun elää ja "tappelee" oman itsensä puolesta. Egoa pitää kokoajan suojella ja puolustaa, jotta muut egot eivät sitä nujerra. Siihen se ihmisen aika sitten kuluukin eikä hän koskaan herää näkemään että egon kautta hän kokee olemassaolosta niin mitättömän sirpaleen että mitään todellisuutta ei voi hänelle olla olemassakaan.
Minua kummeksuttaa sellainen seikka, että ihmiset hakevat jonkinasteisella vimmalla, en määrittele vimman astetta sen tarkemmin, jottei tule ylilyönteihin sorruttua, jotakin muuta selitystä tälle todellisuudelle, kuin sen itse tykönänsä aisteillaan havaitsee. Eli että jotkut toiset tietoisuuden tilat olisivat jollain tavalla todellisempia. Mikä mahtaa olla tarkoitus moiseen, koska jos tämä maailma olisi harhaa tai unta, niin kuinka harhasta/unesta voi saada todellisen määritelmän, että tämä on harhaa/unta?
Eikö voisi ajatella, että kaikki ihmiseloon kuuluva onkin ihan totta? Unennäöt ovat ihan yhtä todellisia kuin hereilläolo eli unet kuuluvat ihmispsyyken suojavarustukseen persoonan kokemien tapahtumien organisointi- ja käsittelylaitoksena, päiväminän elämyskapasiteetin mahdollistajana. Miksi unet pitäisi nähdä erityisesti todellisempana tai vastavuoroisesti 'unena' eli vähemmän todellisena kuin hereilläolo? Miksi todellisuus sinänsä ei tyydytä tämmöisenä kuin sen aistii?
Erilaisten tietoisuudentilojen kokeminen, esim. stimulanteilla tai sairaustilojen aikana, ovat myös todellisia, vaikka antavatkin vääristyneen kuvan normaaliin päivähavainnointiin verrattuna. Ne siis ovat todellisia, mutta vääristynyttä todellisuutta. Mielestäni maailma itsessään antaa perustavanlaatuisen pohjan kokea aidosti tätä todellisuutta. Meidän aistimme, aivomme, mielemme, on synkassa ympäröivän todellisuuden kanssa, josta kokemusten avulla saa oikeanlaista havaintomateriaalia. Kun sitten jollain aineella on saatu erilainen tietoisuudentila, sehän on väliaikainen, jolloin kokemus väliaikaisesta tilasta on todiste, ettei se voi olla minän perustila. Tietty joku voi saada yhdestäkin huumekokeilusta lopun elämää kestävän vääristyneen tietoisuustilan.
MInä näen niin, ettei ihmisen olekaan tarkoitettu olemaan yhteydessä kuolleisiin tuttuihinsa ihan syystä, ettei hän hallitse sitä. Se on ihmiselle pimeä alue luonnostaan. Ihmisen olemus on syntiinlankeemuksen seurauksena pimentynyt hengellisesti, ettei aineen maailmassa eläessä viritelmät toiseen todellisuuteen sokealla aistilla ole hyödyllistä eli se tuottaa väärää informaatiota, jonka hyöty tälle elämälle on jopa vahingollinen. Käsi pystyyn, kuinka moni on ottanut/saanut yhteyden näillä aisteillaan henkimaailmaan? Aika harva käsi varmaan nousi, mikä todistaa sen, ettei meillä ole aisteja yhteydenpitoon tai ettei aistimme tässä ruumiissa ja tässä ajassa ole tarkoitetut siihen. Niiden kertomukset, jotka ovat yhteyksien kanssa askarrelleet, ovat jotenkin plääh-tasoa. Meedioitten jutut ei jotenkin anna mitään. Henkien, joihin väittävät saaneensa yhteyden, jutut ovat aika tyhjänpäiväisiä sinällään 'kaikki on täällä hyvin'-osastoa.
Minusta Raamattu antaa hyvän kuvan siitä, miksi yhteydet nykyisessä tilassamme henkien maailmaan eivät ole sallittuja, ei täältä sinne, eikä sieltä tänne.
Miten niin unet "pitäisi nähdä todellisempina" kuin valveillaolo? Eihän tässä kenenkään mitään pidä tehdä ja kokea jos ei niin koe. Ajattelin vain että sitä voi ajatella että kaikki tietoisuudentilat ovat aivan yhtä todellisia ja aivan yhtä epätodellisia. Oma kokemukseni eräistä unista on ollut että ne ovat tuntuneet todellisemmilta kuin päiväelämä, mutta se ei tarkoita että näin pitäisi (jollakulla toisella) olla. Olen kuitenkin kuullut muiltakin, varsinkin lucid-unia nähneiltä, että se on tuntunut todellisemmalta kuin valveilla koettu. Ehkä sen vuoksi että unessa ihminen on täysin oma itsensä, "omaan itseensä vajonneena", eikä ole mitään ympäristöstä tulevia häiriötekijöitä kun hän tekemisissä puhtaasti oman itsensä kanssa. Jos siis emme lähde sille tielle että unimaailma ON oma todellisuutensa, esim. astraalimaailmaksi nimitettävissä oleva. Ei välttämättä tarvitse lähteä.
Siinä mielessä me kaikki näemmä keskellä päivääkin unta että me EMME elä yhtä ja samaa todellisuutta, eli ei ole olemassa mitään absoluuttista todellista todellisuutta jossa kaikki ovat yhdessä. Sen todistaa sekin että sinun kommenttisi päättyy tuohon Raamatun mainitsemiseen. Sinä siis elät Raamattu- ja kaiketikin myös Jeesus-todellisuudessa. Eli todellisuudessa jossa Raamatulla on valtava merkitys. Minä en sellaisessa todellisuudessa elä, mutta silti en koe olevani sinua tippaakaan vääristyneemmässä todellisuudessa, vain päinvastoin minun katsantokannaltani _sinä_ elät vääristyneessä todellisuudessa koska elät ihmisten kirjoittamien kirjojen mukaan ja (oletettavasti) pidät jumalana sellaista ihmistä joka eli 2000 v sitten. Minä en pidä mitään ihmistä jumalana, joten ei todellakaan voida sanoa että meillä on sama todellisuus.
Siitä olen melko samaa mieltä että meedioiden jutut eivät anna mitään. Olen kerran kuullut meediolta juttua mitä mahdollisesti edesmennyt läheiseni halusi minulle sanoa, mutta en voi siihen sanoa kuin että saattoi sanoa tai sitten ei. Milläs sen todistat. Mutta en jaksa uskoa että tuonpuoleiseen siirtyneet valtavissa määrin jaksavat omaa mennyttä elämäänsä märehtiä, joten tuskin he sieltä ottaisivat meedioon yhteyttä kertoakseen että APUA MINULLA ON TÄÄLLÄ KAMALAA KÄRISEN HELVETISSÄ tms. Voisin hyvin kuvitella että he vain vielä elävien mieliksi suostuisivat sanomaan että olen täällä ihan onnellinen, että surevalla omaisella on parempi mieli. Mutta noin periaatteessa ihmisten pitäisi pystyä pärjäämään ilman meedioitakin, heidän pitäisi osata rakastavasti luopua kuolleista. Ymmärrän kuitenkin jos niin ei pysty tekemään.
Minua itseäni ei kovin kauheasti kiinnosta ihmishenkien kanssa edes pyrkiä kosketuksiin jos nukkumaankin menen. Kaikkein eniten minua kiinnostaisi kaikki sellainen joka ei liity ihmisiin pätkääkään, kuten esim. avaruuden kommervenkit kuten vieraat aurinkokunnat ja mustat aukot jne. Jos siis pystyisin niitä tietoisesti unen aikana observoimaan, niin se olisi perin kivaa se. Mutta en moiseen kykene. :P
Tuo ajatukseni, että miksi unet pitäisi nähdä erityisesti todellisempana, nousi juuri käsityksestäsi joidenkin unien tunnusta todellisemmilta kuin tämä valveillaolo. Sitä semanttista melua, mutta se siitä.
Itse olen sitä mieltä, että me kaikki kyllä elämme fyysisesti ihan samassa todellisuudessa, mutta mielen tieto siitä voi olla erilainen. Siis näkökulmat ovat erilaiset johtuen erinäisistä seikoista, mm. kasvatus, koulutus, sairaudet ym. Samoin myös mielen tieto hengellisestä todellisuudesta on erilainen. Itse kahdenlaisessa tietoisuudessa hengellisen todellisuuden suhteen eläneenä antaa kokemukseni mukaan laajemman perspektiivin ymmärtää ihmiselämää. Olen ollut hengellisesti kuolleessa tilassa, jolloin ymmärrykseni hengen todellisuudesta on ollut nolla sekä sitten hengellisesti heränneessä tilassa, jolloin hengelliset asiat avautuvat mielelle helposti.
Ei siis voida sanoa, että hengellisesti kuolleessa tilassa elävät olisivat sen kummemmin vääristyneessä todellisuudessa, vaan parempi ilmaus olisi noh, supistunut tai ei-kokonainen tai vajaa tietoisuus. Siis ettei ihminen ole päässyt venymään täyteen mittaansa, siihen, johon hänet on ohjelmoitu, että ohjelmakoodin rikkoontumisen vuoksi ihmisyys ei ole venynyt täyteen mittaansa. Henki uinuu odottaen puhkeavansa elämään.
Kristityllähän on käytännössä mahdollisuus avaruusroinan observointiin. Taivasmatkan kokeneiden kertomukset ovat kiehtovia, kun sujahdetaan katon läpi vauhdilla ja noustaan avaruuteen, nähdään maa huisin kauniina ylhäältä päin, kiidetään ohi auringon läheltä nähden sen valtava pinnan energiasyke, jatkaen ties minne mustaan aukkoon ja toisiin todellisuuksiin. :)
Joogien ym. avaruuslentäjien itseirrotteluja ruumiistaan en suosittele, koska ei voi olla varma, että matkalta pääsee palaamaan. On löydetty kuolleita joogeja, joista ei löydy mitään fyysistä kuolinsyytä eli eivät ole päässeet fyysiseen kehoonsa takaisin.
Tuskin se niitä joogeja haittaa että eivät ole päässeet takaisin. Mehän emme voi tietää josko ovat _tietoisesti_ päättäneet jättää palaamatta koska kehottomassa tilassa on ollut parempi olla. En pidä minkäänlaisena meriittinä sitä että joogi seistä jököttää 20 v pystyssä samassa paikassa, niin kuin jotkut kuulema tekevät. Yhtä mainiosti sitä voi samantien sitten vaikka irrota kehostaan ja jäädä sille tielleen, kuin elää äärimmäisen yksitoikkoista (minun silmissäni jopa typerää) elämää omaa kehoaan piinaten. Muka tahdon voiman osoitus, hohhoijaa...
Mikäköhän siinä on että aika monen k-uskovaisen kuvailema säntillinen ja säällinen elämä kuulostaa sekin tylsältä. Ei saa irrota kehostaan, ei saa meditoida (vaientaa sanoja mielestään), ei saa edes kokea eli tuntea että jokin uni oli valtavan merkityksellinen. Ei saa sitä eikä saa tätä. Ja loppujen lopuksi tuo uskovaisen elämä valitettavasti kuulostaa aina kovin materialistiselta, rajoitetulta ja jopa pystyynkuolleelta. Ehkä sinulle oma elämäsi on hyvinkin mielekäs ja merkityksellinen juuri nyt, mutta se miltä se kuulostaa kuvailtuna - kaikkine noine ei-saamiseen (tai onneksi sentään sanot nätimmin että "et suosittele", etkä pelottele helvetillä, demoneilla jne. - mistä kiitos!)
Itse puolestani koen että elämäni oli henkisempi ja eloisampi kun nuorempana koin enemmän ns. yliaistillisia kokemuksia. Nykyään kun en juurikaan koe, tuntuu kuin olisi siivet supussa. Asiaa ei auta se että märehtii hengellisiä tai katsomuksellisia asioita netissä, se juuri on sitä semanttista melua sitten kaiketi. Spirituaaliset kokemukset, miten me sitten itsekukin niitä koemme tai olemme kokeneet tai oletamme että olisi syytä kokea tulevat kuitenkin aina ensimmäisellä sijalla ja suunpieksäntä toisella.
Silloin kun suhtaudun kaikkein kärsivällisimmin, myönteisimmin ja kannustavimmin katsomuksellisuuteen taidan aina luonnostaan päätyä sille tolalle että kaikki katsomukset ovat ok kunhan ne tarjoavat ihmiselle jonkinlaista sisäistä rauhaa ja merkitystä ja tarkoitusta, ihan ilman että pitää hyökätä tuputtamaan samaa kamaa muillekin. Muiden rauha saattaa syntyä erilaisista tekijöistä jotka meitä ihmisiä erottavat, kun emme pysty kokemaan että olisi sama idis kaikissa ideologioissa, että kaikki tiet veisivät samaan yhteen pisteeseen jota voidaan nimittää Jumalaksikin, jos se sana tuntuu hyvältä.
Noh, moni joka on kokeillut ihan leikillään esim. spiritismiä, on saanut kokemuksen kautta tiedon siitä, ettei se niin kivaa sitten ollutkaan. On ollutkin pelottavan vakava paikka kohdata konkreettisesti pahat henget ja seurauksena voi olla pitkä tie, kun joutuu kamppailemaan vääränlaisen mielen avaamisen henkimaailmaan seurauksien kanssa. Itsensä altistaminen paranormaaleille asioille ei ole tuonut tasapainoa ja rauhaa vaan ihan päinvastaista. Tuolla olikin juuri avaus tämän kaltaisesta:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8693179
En nyt sentään ole kieltämässä, ettetkö saisi kokea unia merkityksellisiksi! :)
>Ja loppujen lopuksi tuo uskovaisen elämä valitettavasti kuulostaa aina kovin materialistiselta, rajoitetulta ja jopa pystyynkuolleelta.<
Jopas! Oma elämäni ei ainakaan ole kovinkaan materialistista. Jo ennen uskoontuloa hankin vaatteeni ja huonekalut kirppiksiltä, tehden itse ja korjaten vanhaa ja sitä se on edelleenkin. Toisiko se sitten sitä "vauhdikkuutta" elämään, jos alkaisi askarrella kaikenlaisten henkijuttujen kanssa? Kristittynä ei vaan sellaiseen ole mitään tarvetta, koska tiedän siihen liittyvän vaaran. Minulle riittää, kun askartelen vain hyvän henkimaailman kanssa. Vauhdikkuutta saa siltäkin puolelta :) Sitä paitsi kyllä se paha puoli antaa kuulua itsestään koko ajan ilman, että aktiivisesti alkaisin treffailla sen kanssa.
Ja niin kun yritin selostaa hengellisesti kuolleessa tilassa elävän rajoittunutta näkökulmaa ja saankin kuulla itse eläväni siinä, vaikka olen elänyt molemmissa tiloissa ja luulen pystyväni antamaan kuvauksen molemmista!
Kiellot olla yhteydessä väärällä tavalla henkimaailmaan ovat vain ihmisen suojelua, koska ihminen "hengellisesti pystyynkuolleessa " tilassaan ei ymmärrä asian vakavuutta.
Meditoinnista sen verran, että siihenkin liittyy vaara, jos mielensä tyhjentää tyhjäksi ja tahdottomaksi. Kyllähän kristitynkin täytyy hiljentää mielensä kuullakseen Jumalan puhetta, mutta se ei ole tahdoton tyhjyys, johon pyritään vaan aktiivinen. Pahat henget vaativat passiivista tahdottomuutta, jolloin ne voivat vallata ihmisen mielen ja näyttää näkyjään ja antaa kokemuksiaan universumiin sulautumisesta ym.
Mitä pahaa siinä sulautumisen kokemuksessa on? Olen ihmisiltä lukenut ja kuullut jostain tuonkaltaisesta ja yksikään ei ole ikinä kokenut sitä pahana, vastenmielisenä tai ongelmallisena. Nyt kun tarkemmin ajattelen niin oikeastaan yksikään ihminen joka on puhunut demoneista, pahojen henkien läsnäolosta jne. ei ole ikinä tainnut mainita tuollaista sulautumiskokemusta kokeneensa. Sen vuoksi tuleekin mieleen että jos kokee olevansa yhtä kaiken elämän ja olemassaolon kanssa, silloin kenties immunisoituu kaikelle sellaiselle mitä voitaisiin nimittää "pahoiksi" hengiksi. Ja taas toisaalta jos kokoajan pelkää kaikkea pahaa ja askartelee mielessään pahoja ajatellen, niin ei takuulla voi kokea olevansa yhtä.
On aika rumaa ajatella että juurikin itämailla ihmisten eniten arvostama kokemus eli kokemus jossa sulaudutaan jumaluuteen onkin "pahaa" ja Saatanasta, helvetillinen ynnä muuta sellaista. Ehkä juuri k-uskovaisten ajatukset tuollaisesta kokemuksesta luovat sellaisia harhoja joihin ajautuessaan ihmiset alkavat nähdä kaikkialla pelkkää pahaa ja pimeyttä, jolloin he eivät kertakaikkiaan voisi kokea mitään autuaallista tai tulisivat hulluksi.
Jos ajatellaan vaikka joidenkin "pyhimysten" kokemuksia ekstaasista, niin pahojen henkien vaikutukseksiko sitä pitäisi ajatella?
Ensisijaisesti kuitenkin kaikki nuo tuntemukset katsoisin olevan läsnä ihmisessä itsessään. Ei niitä joku henkimaailma tuo ja ojenna. Kuka tahansa voi periaatteessa kokea mitä tahansa jos hän vain päätyy, ajautuu tai jopa pyrkii tietynlaiseen tietoisuuden- tai mielentilaan. Katsoisin että noissa spiritismihommissakin on enimmäkseen kyse siitä että ihminen kohtaa alitajunnassaan olevia tiedostamattomia elementtejä, tai kertakaikkiaan keksii päästään jotain mihin alkaa tosissaan uskoa. Joukkosuggestionkaan mahdollisuus ei ole poissuljettu.
Mutta en nyt varsinaisesti nosta tumppua että SEIS, ei mitään henkimaailmaa olekaan - itseäni se vain ei juurikaan kiinnosta. On muutama mielenkiintoinen kokemus jotka tulivat spontaanisti ja joita en tavoitellut sellaisesta mitä joku voisi pitää kovinkin karmeana (kummittelua hautausmaalla ja poltergeistin tapainen talossa), mutta en ole niihin sillätavoin takertunut että olisin pelossa ja vavistuksessa aina kun niitä ajattelen. On myös neutraaleja kokemuksia ja on muutama myönteinen kokemus. Silti tässä vaan heilutaan eikä ole elämä mennyt säpäleiksi. Suurimmat murheet juontuvat ihmisiin kohdistuvasta yliherkkyydestä ja luonnevioistani - siinä on ihan tarpeeksi, ettei mikään henkimaailma enää pahemmin rassaa (ja kai kun näin ajattelen, niin siksi se ei sitten tunnu ottavan yhteyttäkään, mutta ei sen väliä).
Materialismista ei pääse sillä että juoksee kirppareilla ja kierrätyskeskuksissa. Itsekin olen mahdottomasti nykyään roinan perään ja rahakaan ei tee haittaa. Mutta henkisissä asioissa ajattelin että materialismi on sitä että kuvitellaan että tämä fyysinen muoto tässä on kaikki mitä voi olla. Jos ajatellaan jotain tuonpuoleista, niin sekin tila halutaan ajatella täsmälleen samanlaisena, niin että siellä muka hiihtelee naisia ja miehiä vaatteet päällä ja on taloja ja on sitä ja on tätä. Entäs jos se kaikki onkin pelkkää käsittämätöntä energiaa jota ei voi aistia samanlaiseksi kuin tämä olemassaolo tällä fyysisellä tasolla? Miksi pitäisi härkäpäisesti yrittää olla se sama olento mikä on lyhyen fyysisen elämänsä aikana ollut? (Koska itse en usko mihinkään ihmisjumalaan joka luo meidät syntymämme hetkellä ja sen jälkeen ei enää elämiä ole eikä tule tämän yhden lisäksi, niin en koe tarpeelliseksi olla samaa sukupuolta, sama persoonallisuus ja saman näköinen kuin olen nyt sitten kun siirryn ajasta ikuisuuteen taas vaihteeksi.)
Ihminen kun kuolee taitaa koko tietoisuus loppua. Eli kuolema on lopullista...